Noin 20 vuotta sitten vaimoni meni adventistien järjestämälle kurssille. Hän oli silloin uskonnollisista asioista kiinnostunut. Asiat etenivät pikkuhiljaa siten, että vaimoni kastettiin paikalliseen adventtiseurakuntaan. Vastustin sitä, mutta en voinut asialle mitään. Kyllähän se riitaa ja välien kylmenemistä meille aiheutti. Osasyyllinen olin tietysti minäkin kun tahallani provosoin tilannetta kun ärsytti.
Vuodet kuluivat ja vaimoni kulki joka lauantai sapattikoulussa ja lapsemme olivat lastenluokassa. Pehmenin ja aloin kohteliaisuudesta käymään joskus kokouksissa itsekin.
Minä halusin eheyttää perhettämme ja niinpä sitten kerran kesällä menin kasteelle Kallioniemen leirillä. Kuitenkin jo heti kasteen jälkeen koin, että tämä juttu ei välttämättä ole mun juttu. Luin tuolloin paljon monenlaisia hengellisiä kirjoja, muitakin kuin adventistien. En tajunnut miksi en saanut juoda kahvia, syödä makkaraa jne? Koin tuollaiset säännökset vieraiksi, eikä istunut siihen armolliseen ja vapauttavaan Jeesuskuvaan joka oli antanut minunkin syntini anteeksi.
Ajan mittaan koin kokoukset ahdistaviksi ja kävin sapattikoulussa yhä harvemmin. Tunnelma kokouksissa oli koulumainen, ei mitenkään lämmin. Seurakunnassa oli nokkimisjärjestys ja ihmiset kävivät valtataistelua kulisseissa. Oli eri kuppikuntia ja minullekin supateltiin ja annettiin ymmärtää erilaisia asioita. Onneksi en lähtenyt mihinkään mukaan. Ihmettelin vain. Tutkiskeluissa kilpailtiin tiedoilla ja kaikkien oli pakko lukea ääneen jne. Tosi ankeeta! En koskaan tajunnut miksi minun olisi pitänyt tehdä läksyjä ja opiskella jatkuvasti ollakseni kunnollinen seurakunnan jäsen? Vapautusta, armoa, rauhaa ja iloa kaipasin, en mitään pakkopaitaa.
Lähetyskertomus, jonka joku luki aina jumalanpalveluksen alussa tuntui lapselliselta. Se sisälsi usein jonkin tunteisiin vetoavan väritetyn tarinan jostakin kehitysmaan lapsesta, joka raskaiden kokemuksien jälkeen löysi adventtisanoman ja sitä kautta kaikki asiat järjestyivät. Se oli lapsellista ja minua nolotti istua ja kuunnella noita satuja.
Myöskään tämä E.Whiten jatkuva siteeraaminen ja hänen ylisuuri merkitys seurakunnan toiminnassa myös ihmetytti. Kaikkien olisi pitänyt jatkuvasti tutkia ja opiskella Whiteä ja vain häntä. Minulle henk.kohtaisesti Jeesus oli ykkönen, mutta usein tuntui siltä, että adventistien ykkönen onkin "profeetta" Ellen G.White. Jeesuksestakin puhuttiin ikään kuin Whiten profeetallisten näkyjen kautta eli Vapahtajaakin lähestyttiin Whiten näkemysten kautta.
Lopetin viimein sapattikoulussa käymisen ja myös vaimoni alkoi kyseenalaistaa touhun järkevyyttä. Sitten muutaman vuoden sivussa olemisen jälkeen otin yhteyttä paikalliseen adventtipastoriin kirjeellä, jossa kerroin avoimesti miltä minusta tuntui ja että haluan erota seurakunnasta. Ilmoitin myös olevani valmis keskustelemaan avoimesti kaikesta hänen kanssaan.
Niinpä kävin sitten parin tunnin keksustelun pastorin kanssa ja sanoin suoraan miltä tuntuu ja miksi en voi enää jatkaa. Hän ei missään vaiheessa lähtenyt ymmärtämään minua vaan antoi rivien välistä ymmärtää, että toimin lopullista totuutta vastaan ja halusin sooloilla ja itsekkäästi toimia omien halujeni mukaan. Hän esiintyi ylikorostetun säälivästi minua kohtaan ja siteerasi Raamattua ja Whiteä ja loisti tiedoillaan eikä suostunut olemaan oikeasti läsnä. Tiedon ja kirjoitusten taakse on niin helppo mennä piiloon. Tunsin tilanteen turhauttavaksi, mutta sainpahan puhua suuni puhtaaksi.
Nyt tuosta tapauksesta on jo aikaa ja kukaan perheestäni ei enää kuulu adventisteihin. Huono kokemus on ohi, mutta opin siitä paljon. Tiedän nyt, että uskonto voi olla yhtä paha orjuuttaja kuin alkoholi tai mikä tahansa muu riippuvuus. Adventistit ovat rakentaneet itselleen sellaisen järjestelmän, että heidän on pakko pettää itseään. On pakko pitää yllä tätä E.Whiten kulttia, koska siihen on perustettu kaikki. He eivät voi, eivätkä uskalla asettaa Whiten asemaa millään tavalla kyseenalaiseksi.
Tässä minun kokemukseni.
Vuodet kuluivat ja vaimoni kulki joka lauantai sapattikoulussa ja lapsemme olivat lastenluokassa. Pehmenin ja aloin kohteliaisuudesta käymään joskus kokouksissa itsekin.
Minä halusin eheyttää perhettämme ja niinpä sitten kerran kesällä menin kasteelle Kallioniemen leirillä. Kuitenkin jo heti kasteen jälkeen koin, että tämä juttu ei välttämättä ole mun juttu. Luin tuolloin paljon monenlaisia hengellisiä kirjoja, muitakin kuin adventistien. En tajunnut miksi en saanut juoda kahvia, syödä makkaraa jne? Koin tuollaiset säännökset vieraiksi, eikä istunut siihen armolliseen ja vapauttavaan Jeesuskuvaan joka oli antanut minunkin syntini anteeksi.
Ajan mittaan koin kokoukset ahdistaviksi ja kävin sapattikoulussa yhä harvemmin. Tunnelma kokouksissa oli koulumainen, ei mitenkään lämmin. Seurakunnassa oli nokkimisjärjestys ja ihmiset kävivät valtataistelua kulisseissa. Oli eri kuppikuntia ja minullekin supateltiin ja annettiin ymmärtää erilaisia asioita. Onneksi en lähtenyt mihinkään mukaan. Ihmettelin vain. Tutkiskeluissa kilpailtiin tiedoilla ja kaikkien oli pakko lukea ääneen jne. Tosi ankeeta! En koskaan tajunnut miksi minun olisi pitänyt tehdä läksyjä ja opiskella jatkuvasti ollakseni kunnollinen seurakunnan jäsen? Vapautusta, armoa, rauhaa ja iloa kaipasin, en mitään pakkopaitaa.
Lähetyskertomus, jonka joku luki aina jumalanpalveluksen alussa tuntui lapselliselta. Se sisälsi usein jonkin tunteisiin vetoavan väritetyn tarinan jostakin kehitysmaan lapsesta, joka raskaiden kokemuksien jälkeen löysi adventtisanoman ja sitä kautta kaikki asiat järjestyivät. Se oli lapsellista ja minua nolotti istua ja kuunnella noita satuja.
Myöskään tämä E.Whiten jatkuva siteeraaminen ja hänen ylisuuri merkitys seurakunnan toiminnassa myös ihmetytti. Kaikkien olisi pitänyt jatkuvasti tutkia ja opiskella Whiteä ja vain häntä. Minulle henk.kohtaisesti Jeesus oli ykkönen, mutta usein tuntui siltä, että adventistien ykkönen onkin "profeetta" Ellen G.White. Jeesuksestakin puhuttiin ikään kuin Whiten profeetallisten näkyjen kautta eli Vapahtajaakin lähestyttiin Whiten näkemysten kautta.
Lopetin viimein sapattikoulussa käymisen ja myös vaimoni alkoi kyseenalaistaa touhun järkevyyttä. Sitten muutaman vuoden sivussa olemisen jälkeen otin yhteyttä paikalliseen adventtipastoriin kirjeellä, jossa kerroin avoimesti miltä minusta tuntui ja että haluan erota seurakunnasta. Ilmoitin myös olevani valmis keskustelemaan avoimesti kaikesta hänen kanssaan.
Niinpä kävin sitten parin tunnin keksustelun pastorin kanssa ja sanoin suoraan miltä tuntuu ja miksi en voi enää jatkaa. Hän ei missään vaiheessa lähtenyt ymmärtämään minua vaan antoi rivien välistä ymmärtää, että toimin lopullista totuutta vastaan ja halusin sooloilla ja itsekkäästi toimia omien halujeni mukaan. Hän esiintyi ylikorostetun säälivästi minua kohtaan ja siteerasi Raamattua ja Whiteä ja loisti tiedoillaan eikä suostunut olemaan oikeasti läsnä. Tiedon ja kirjoitusten taakse on niin helppo mennä piiloon. Tunsin tilanteen turhauttavaksi, mutta sainpahan puhua suuni puhtaaksi.
Nyt tuosta tapauksesta on jo aikaa ja kukaan perheestäni ei enää kuulu adventisteihin. Huono kokemus on ohi, mutta opin siitä paljon. Tiedän nyt, että uskonto voi olla yhtä paha orjuuttaja kuin alkoholi tai mikä tahansa muu riippuvuus. Adventistit ovat rakentaneet itselleen sellaisen järjestelmän, että heidän on pakko pettää itseään. On pakko pitää yllä tätä E.Whiten kulttia, koska siihen on perustettu kaikki. He eivät voi, eivätkä uskalla asettaa Whiten asemaa millään tavalla kyseenalaiseksi.
Tässä minun kokemukseni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oikeastaan koen surullista myötätuntoa siitä, että puolikristillisyys piti kahleessa.
Olin matkassa, mutta en ollut hyljännyt Jeesusta koskaan. Halusin kertoa Hänestä, mutta oppi ei anna sijaa aivan vapaalle julistukselle. Epäilen sitä, että palkkapaimenet pelkäävät kirkon johtoa ja eivät uskalla ottaa Kristuksen iestä harteilleen. Toivon, että tämä kotomaamme kirkko eroaisi omaksi kirkokseen, josta hylkyyn menisi väärä painatus asioihin. Kun Jeesus astuisi kokopainoisesti kirkkoon, niin se kasvaisi Kristuksen tähden voittavaksi kirkoksi, mutta lihan käsivarsi ei tällä hetkellä kasvata kuin kitukasvuista lukukinkerin tarkistuksia viikoittain. Siinä todella tutkitaan, onko tämä mainitsemasi oppi sisäistetty tältä viikolta.
Tämä lähetyskertomus yleensä sisältää sanoman:
"oikeanlainen sapattikirkko löytyi totuutena".
Pysähtykääpä kerran miettimään näitä lähetyskertomuksia, monestako huokuu se, että löytyi Jeesus elämään, sain kokea uudestisyntymisen elävään toivoon?
Mutta, Jeesuksen ruumiista karsitaan kuivat oksat pois ja niin siitä tullaan karsimaan myös Ellenkuivuus pois. Mutta pidä kiinni uskostasi Jeesukseen, kirkko ei pelasta vaan usko.
Emme tarvitse kirkkoja kinkereineen, mutta uskovien yhteyttä. Rauha sinulle ystävä, samalla rivillä ollaan.
En tarvitse adventtikirkon seremonioita ja oppikysymyksiä.
Minulle riittää usko Jeesukseen.Se on tie ikuiseen elämään.
Nyky-adventtikirkko on kuivunut oksa.
Jos suomeenkin syntyy uusi uudistunut evankelinen adventtiajan kirkko niin ilmoitelkaa toki.
Hyvää joulua kaikille.