Joka on lapsensa kuoleman pystynyt hyväksymään, ilman suurempaa dramatiikkaa tavallaan.Tuntuu kun ainoa oikea tapa on itkeä itsensä uuvuksiin.
Itse kuulun kai heihin jotka kelaa tätä lopunelämäni..kyyneleet ei vaan tule helpolla.
Itse kuulun kai heihin jotka kelaa tätä lopunelämäni..kyyneleet ei vaan tule helpolla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
osaa vastata sinulle jotain lohduttavaa. Itse olen niin surun tieni alussa, etten osaa sanoa yhtään mitään. Poikani lähti oman käden kautta kesäkuussa 2006 ja en tiedä ollenkaan kuinka selviän tästä... Päivä ja hetki kerrallaan.
Sen verran on mennyt eteenpäin, etten nyt kohta puoli vuotta tapahtuneesta, niin en enää kuitenkaan itke aamusta iltaan...on tullut turtumus, nöyrtyminen ja kauhea totuuden kohtaaminen, ettei hän palaa enää ikinä...että tämä on totta...en usko, että hyväksyn vuosikausiin lapseni itsemurhaa.
jotakuinkin yhtä tuoreet ovat surumme, ja siksi kysyin koska alku oli ihan supersokkia, tosin ilman kyyneleitä.Oli niin paljon kuin piti hoitaa ensin pois päiväjärjestyksestä.
Marraskuussa itkin hiukan..nyt taas lukkovaihe..joulun voin vaan fyysisesti pahoin, kurkkua kuristi ja muisti meni niin kuin alkuvaiheessa, sekä ruokahalua meni koska makuaisti katosi..ei se suru ollutkaan sitä, mitä ehkä aikoinaan olen ajatellut sen olevan..ehkä kaikki vaan ei ole mennyt jakeluun vieläkään, vaikka tiedän..mahtaakohan kukaan ymmärtää mitä tarkoitan..
Otan syvästi osaa...
Otan kovasti osaa suruusi. Elämme sitä tavallaaan yhdessä. En tiedä ymmärränkö, mutta yritän ymmärtää sinua tässä surun keskellä. Rakas ystävä, tämä on sellainen asia, että ei tässä todellakaan kaikki mene jakeluun aivan heti...menee paljon aikaa, koska aina tulee uusia ja uusia asioita kohdattavaksi, mitkä muistuttaa, mitkä satuttaa..ihan kuin tätä asiaa kävisi "asteittain" läpi, että sitä niinkuin "tippuu" aina pikkuhiljaa järjen tietoisuuteen tätä hirveää totuutta aina sen verran minkä mieli ja sydän kestää ottaa vastaan ja minkä voi aina jollain tavalla yrittää sitten "surra pois.." Voimia sinulle.
Tuskin kukaan pystyy "hyväksymään" lapsensa kuolemaa, siis sanomaan että olipa hyvä että hän kuoli. Se on sakea surunpusikko, jonka läpi joutuu puskemaan.
Omasta menetyksestäni ja siitä mikä auttoi minua, olen kertonut täällä:
http://kaarinalle.googlepages.com/tiinaleena