vähän ajan sisällä (kumpikin syntyi keskosena). Nyt on tullut kauhea pelko että jollekin läheiselle tapahtuu jotain kauheaa. Esim kun mieheni lähtee töihin, niin olen ihan panikissa, että onhan hän päässyt turvallisesti töihin. Ja että eihän hänelle ole tapahtunut töissä mitään. Myös jos lähden esim lenkille niin minun on palattava äkkiä kotiin sillä palkään että talossamme on tulipalo. Tämä menettämisen pelko alkaa käydä hermoille mutta kun en voi sille mitään.
Olen menettänyt kaksi lastani
Onko muilla ollut samanlais...
61943
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ihan näin kaikella ystävyydellä, mene juttelemaan lääkärille, saadaksesi apua. Kuulostaa stressireaktiolta, tosin jo hieman rankemmin oirein, joten sinun kannattaisi ihan vakavissasi yrittää päästä vastaanotolle ennen kuin sinut viedään. Ei mitään möröttelyä, vaan ihan tosissaan, kaksi menetettyä lasta on melkoinen kokemus kenelle tahansa.
Pidä huolta itsestäsi.
Uskon sinun reagoivan aika luonnollisella tavalla.En voi kuin verrata sinua itseeni, ja omiin kokemuuksiini.
Olin hyvin lähellä menettää mieheni´, lopputulos eliniäiset vammat ja avoin tulevaiuus terveyden kannalta.iski pelko ja suuri huoli ja paaposin ja huolehdin häntä kuin lasta.Monen monta riitaakin tämä sai aikaan, koska suutuin kun tuntui ettei hän ottanut minua tosissaan.Rakkaudesta tuli siis riitaa.Huoli oli ja pysyi.Sitrten tapahtui se mitä en ikinä olisi uskonut, mentimme lapsemme.Maailmani romahti luonnollisesti.Sitä mietti että olenko kirottu ja kaikkea maan ja taivaan välillä .Kunnei miestäni otettu , niin otettiin lapseni.Ikäni puolesta en enää lapsia voi saada.
Sanotaan ettei kaksi ilman kolmatta.Joten kaiken varalta tilasin hautapaikan valmiiksi.Ja selvitytyääkseni oli pakko vaan ottaa se asenne, että taphtukoot mitä vaan, en voi kahlita miestäni enkä ketään muutakaan,Eihän se auttanut lastanikaan vaikka kaikin keinoin aina yritin varoittaa kaikista vaaroista.
Elämä vaan tulee niinkuin on tullakseen,m ja selvitääkseni järjissäni, olen vaan yrittänyt suhtautua asioihin niin, että tulee mitä tulee, minä ainakin tiedän minne minä olen menossa kun aikani loppuu.Jos tämä on kosto, joka on ollut paras mahdollinen musertaa minut, tiedän että enempää en kestä ja minulla on hyvin selvät suunnitelmat sen suhteen.
Itse olen avoin, enkä koe että kukaan pystyy minua auttamaan.Olen tottakai muuttunut, mutta kaiken jälkeen mitä olen kokenut, en voi kun sanoa, etteä enempää minua ei voi nujertaa.Eniten pelkään tavallaan kostoa tuonpuolesissa maailmassa.Tyyliin- palaan helvetissä vaikka minua yritettiin opettaa rankimman kautta maan päällä.Mutta sen riskin otin sitten.Ja ehkä se lopullinen tuska on poikani elämnän arvoista, ja otan sen kärsimyksen sitten vastaan kun se aika koittaa.
Itse suosittelen myös lääkärissä käyntiä, useimmille se auttaa.Minulla ei ole enää voimia tai uskoa että kukaan voi minua auttaa.
Otan myös osaa suureen mentykseesi ja toivon sydämestäni sinulle voimia jaksaa, ja rukoilen puolestasi että pääset ajatuksistasi irti.
Rakkaudella.
Olen menettänyt ihmisiä elämässäni, mutta kun menetin veljeni, opin vasta, mitä on, kun menettää osan elämästään. Luulen, että olen saanut esimakua siitä, mitä on menettä lapsi, vaikkei hän lapseni ollutkaan. Mutta rakastin häntä yhtälailla, kuin lapsiani. Luulen, että minä olin myös hänelle se, joita muut kutsuvat äidiksi.
Vejeni kuolemasta on aikaa ja olen käynyt terapiassakin menetyksestäni johtuen (sillä se todellakin mursi minun elämäni) ja siltikin minä pelkään, että menetän lapseni tai mieheni. Itselleni asia on normaali, tiedänhän nyt miten kipeää on menettää jotain niin tärkeää ja miten lopullista. Olen tajunnut, että elämä ei ole aina helppoa ja että vastaan tulee asioita joita on vaikea tai lähes mahdotonta käsitellä. Olen myös hyväksynyt sen, että elämä saattaa ottaa minulta kaiken rakkaan pois ja jättää tyhjän päälle.
En osaa auttaa, mutta otan osaa suruusi. En edes yritä sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu, sillä en tiedä. Mutta sen tiedän, että jossain vaiheessa, joskus, se helpottaa. Mutta koskaan et tule siksi samaksi ihmiseksi, joka olit ennen lasten menettämistä, sillä olet oppinut/kokenut elämässä jotain sellaista, joka on muuttanut näkemystäsi/elämän katsomustasi peruuttamattomasti. En usko, että se pelko loppuu koskaan. Sen kanssa täytyy vain opetella elämään.
En ole viestiketjun aloittaja, mutta sain lohtua kirjoituksestasi omaan suruuni. Menetin mieheni viisi vuotta sitten. Sen jälkeen olen pelännyt järjettömästi ainoan poikani menettämistä, vaikka mitään järjellistä syytä pelkoon ei ole.
MINÄ MYÖS OLEN MENETTÄNYT KAKSI LASTANI,MUTTA JO VUONNA 70 JA 71.ENSIMMÄINEN SYNTYI KUOLLEENA 26 VIIKKOISENA,TOINEN 30 VIIKKOISENA,ELI 8 TUNTIA.MOLEMMAT POIKIA.JO VUONNA 72 SAIN TERVEEN TYTÖN TÄYSIAIKAISENA,KIITOS LÄÄKETIETEEN.MINULLA ON NYT NELJÄ LASTA 34 JA 32 VUOTIAAT TYTÖT JA 24 JA 20 VUOTIAAT POJAT.EN TIEDÄ SINUN IKÄÄSI MUTTA ITSE OLIN NUORI,KAKSIKYMPPINEN JOTEN SITÄ AJATTELI SILLOIN ETTÄ ELÄMÄ ON VIELÄ EDESSÄ,VAIKKA SE OLI KOVA PALA SILLOIN.JA ON VIELÄKIN.KUN KÄYN VARSINKIN JOULUNA HAUDALLA,NIIN KYLLÄ SITÄ AJATTELEE KAIKENLAISTA, MINKÄ IKÄINEN OLISIT,MINLÄLAINEN MUUTEN,OLISIKO SINULLA JO LAPSIA.TOIVON SYDÄMMESTÄNI ETTÄ PÄÄSISIT SURUN YLI,VAIKKEI SE NYT TUNTUUKIN VAIKEALTA.HELPPO SANOA ETTÄ ON TURHA PELÄTÄ,MUTTA SILLE EI VARMAAN MAHDA MITÄÄN.MUTTA KUITENKIN USKON ETTÄ KAIKKI ON ENNALTA MÄÄRÄTTYÄ.USKO HUOMISEEN.
matkaani teen. Siellä on rauha vaan, siellä levätä saan Taivaassa jonne matkaani teen".
Näin laulaa Lasse Heimonen laulussaan.
Ymmärrän, että Sinulla on tullut traumoja menetyksistä, mutta näillä lapsilla on ihanampi paikka kuin meillä kellään täällä. Kaikki jotka ovat täällä uskossa saavat myös nähdä kerran omat lapsensa Taivaassa. Toivottavasti tämä tuo Sinulle myös lohtua.