Kävin armeijassa 4 kuukautta ja menin sitten sivariin. Syy ei ollut se, etten olisi halunnut käydä armeijaa loppuun, vaan lähinnä omaa mielenterveyttäni ajatellen tein sen päätöksen.
Fyysisen ja henkisen puolen osalta olisin kestänyt armeijan mainiosti. Ongelmaksi muodostuivat samassa komppaniassa olevat kaksi tyyppiä, jotka ottivat minut silmätikuikseen. Toinen näistä kavereista on nykyään pikkurikollinen ja hänen kaverinsa steroideja syövä aivoton bodari.
Nämä kaksi tyyppiä tekivät kaikkensa, jotta armeija-aikani olisi helvettiä. He saivat vielä tämän kiusauksen "tartutettua" muihin komppanian miehiin. Sänkyyni kusettiin ennen nukkumaan menoa (tapahtui ainakin 5 kertaa), minua tönittiin ja kampitettiin marssien aikana ja komppanian käytävillä minulle huudeltiin jatkuvasti solvauksia. Yhtään ystävää minulla ei ollut komppaniassa.
Kiusaaminen siis alkoi n. 2 kuukauden palveluksen jälkeen, ja sitä kesti hieman yli 2 kuukautta. Olin kahden kuukauden jälkeen jo niin henkisesti lopussa, etten pystynyt edes puhumaan ja ajattelemaan kunnolla. Olin kuin robotti, joka teki sen minkä piti, mutta mitään iloa ja positiivista ei elämässä ollut. Olin menettänyt 2 kuukaudessa kaiken itsetuntoni. En uskaltanut puhua kenellekään. En edes uskaltanut katsoa ketään silmiin. Kiusaaminen oli vienyt minulta kaiken henkisen voiman ja sosiaalisen kyvykkyyden. Skapparit pitivät minua hölmönä ja jälkeenjääneenä, ja alikessut suhtautuivat minuun halveksivasti.
Lomat tarjosivat hetkellisen helpotuksen elämään. Laskin usein jopa päiviä ennen loman alkua, että kuinka monta tuntia pitää vielä kärsiä ennen kuin voi istua komppania-helvetistä pois vievään linja-autoon. Huijasin myös vemppaa usein (tavoitteena päästä sotilassairaalaan ja pakoon kiusaajiani), mutta lopulta lääkärit eivät enää uskoneet "sairauksiini" ja määräsivät minut palvelukseen.
Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että suunnittelin tosissani kiusaajieni ampumista rynnäkkökiväärillä. Marssien aikana monesti kuvittelin, miten voisin parhaiten toteuttaa aikeeni.
Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin todellisuuteen ja käsitin, että millainen minusta oli tullut. Olin kuin nurkkaan ajettu pelokas eläin, joka etsi pakoreittia vallitsevasta tilanteesta keinolla millä hyvänsä.
Eräänä iltana olin taas kiusanteon kohteena. Iltalaskennassa se pikkurikollinen vetäisi housuni nilkkoihin ja koko komppania räjähti nauramaan. Hammasten pesussa joku sieppasi hammasharjan suustani ja pudotti sen vessanpönttöön. Vähän ennen pinkkojen tarkistusta eräs hajotti pinkkani ja heitti sen tuvan ovesta käytävälle. kun lähdin hakemaan sitä, oli joku sillä välin piilottanut kännykkäni erään toisen sängyn peitteen alle. Kaiken tämän "iloisen pilanteon" seassa sain kuulla solvauksia kuten "idiootti", "homo", "jälkeenjäänyt" jne.
Jos olisin osannut sanoa vastaan ja puolustautua, olisin sen tehnyt. Mutta ei, olin vain hulluuden rajalla oleva hermoraunio joka ei osannut enää ajatella ja toimia selvästi.
Kuitenkin tein yöllä ratkaisevan päätöksen. Tiesin etten voinut olla armeijassa enää päivääkään. En selviäisi jäljellä olevaa 2 kuukautta elävänä ja terveiden kirjoissa. En ollut ajatellut aikaisemmin armeijan lopettamista todella vakavasti (vaikka se oli käynyt mielessä monta kertaa), mutta nyt punnitsin vaihtoehtoja. Sukuni ja varsinkin isäni oli aina suhtautunut halveksivasti sivareihin. Tein kuitenkin päätöksen: Lähden sivariin.
Seuraavana aamuna en mennyt palvelukseen vaan ilmoittauduin komppanian päällikölle ja sanoin lähteväni sivariin. Päällikkö yritti suostutella minua jäämään, mutta ensimmäisen kerran pitkään aikaan ajattelin selvästi. Pidin pääni ja täytin siviilipalvelushakemuksen. Jouduin olemaan komppaniassa vielä yhden (helvetillisen) päivän, mutta lopulta vapaus koitti. Palautin varusteeni ja istuin komppaniasta lähtevään bussiin viimeisen kerran.
Kun aluksi menin armeijaan, minulla oli vilpitön aikomus käydä armeija loppuun. Fyysinen kuntoni oli komppanian parhaimmistoa ja olin vieläpä suhteellisen motivoitunut suorittamaan palveluksen. Mutta epäonnekseni komppaniaani sattui sellaisia ihmisiä, joita tuskin ihmisiksi voi sanoa. He tekivät elämästäni helvettiä, ajoivat minut suunnittelemaan murhaa ja tuhosivat itsetuntoni moneksi vuodeksi.
Nyt olen 25-vuotias ja noista ajoista on aikaa 5 vuotta. Olen päässyt pahimman yli. Opiskelen IT-alan insinööriksi, ja minulla on tyttöystävä, harrastuksia ja kavereita. Armeija-aika tulee kuitenkin olemaan aina mielessäni, näin siellä millainen ihminen voi pahimmillaan olla ja näin oman ikäluokkani pohjasakan. Heillä oli valta ja voima tehdä melkein tuhota elämäni. Siinä he eivät onnistuneet, vaikka lähellä olivat.
Olenko siis maanpetturi, koska jätin armeijan kesken?
Fyysisen ja henkisen puolen osalta olisin kestänyt armeijan mainiosti. Ongelmaksi muodostuivat samassa komppaniassa olevat kaksi tyyppiä, jotka ottivat minut silmätikuikseen. Toinen näistä kavereista on nykyään pikkurikollinen ja hänen kaverinsa steroideja syövä aivoton bodari.
Nämä kaksi tyyppiä tekivät kaikkensa, jotta armeija-aikani olisi helvettiä. He saivat vielä tämän kiusauksen "tartutettua" muihin komppanian miehiin. Sänkyyni kusettiin ennen nukkumaan menoa (tapahtui ainakin 5 kertaa), minua tönittiin ja kampitettiin marssien aikana ja komppanian käytävillä minulle huudeltiin jatkuvasti solvauksia. Yhtään ystävää minulla ei ollut komppaniassa.
Kiusaaminen siis alkoi n. 2 kuukauden palveluksen jälkeen, ja sitä kesti hieman yli 2 kuukautta. Olin kahden kuukauden jälkeen jo niin henkisesti lopussa, etten pystynyt edes puhumaan ja ajattelemaan kunnolla. Olin kuin robotti, joka teki sen minkä piti, mutta mitään iloa ja positiivista ei elämässä ollut. Olin menettänyt 2 kuukaudessa kaiken itsetuntoni. En uskaltanut puhua kenellekään. En edes uskaltanut katsoa ketään silmiin. Kiusaaminen oli vienyt minulta kaiken henkisen voiman ja sosiaalisen kyvykkyyden. Skapparit pitivät minua hölmönä ja jälkeenjääneenä, ja alikessut suhtautuivat minuun halveksivasti.
Lomat tarjosivat hetkellisen helpotuksen elämään. Laskin usein jopa päiviä ennen loman alkua, että kuinka monta tuntia pitää vielä kärsiä ennen kuin voi istua komppania-helvetistä pois vievään linja-autoon. Huijasin myös vemppaa usein (tavoitteena päästä sotilassairaalaan ja pakoon kiusaajiani), mutta lopulta lääkärit eivät enää uskoneet "sairauksiini" ja määräsivät minut palvelukseen.
Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että suunnittelin tosissani kiusaajieni ampumista rynnäkkökiväärillä. Marssien aikana monesti kuvittelin, miten voisin parhaiten toteuttaa aikeeni.
Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin todellisuuteen ja käsitin, että millainen minusta oli tullut. Olin kuin nurkkaan ajettu pelokas eläin, joka etsi pakoreittia vallitsevasta tilanteesta keinolla millä hyvänsä.
Eräänä iltana olin taas kiusanteon kohteena. Iltalaskennassa se pikkurikollinen vetäisi housuni nilkkoihin ja koko komppania räjähti nauramaan. Hammasten pesussa joku sieppasi hammasharjan suustani ja pudotti sen vessanpönttöön. Vähän ennen pinkkojen tarkistusta eräs hajotti pinkkani ja heitti sen tuvan ovesta käytävälle. kun lähdin hakemaan sitä, oli joku sillä välin piilottanut kännykkäni erään toisen sängyn peitteen alle. Kaiken tämän "iloisen pilanteon" seassa sain kuulla solvauksia kuten "idiootti", "homo", "jälkeenjäänyt" jne.
Jos olisin osannut sanoa vastaan ja puolustautua, olisin sen tehnyt. Mutta ei, olin vain hulluuden rajalla oleva hermoraunio joka ei osannut enää ajatella ja toimia selvästi.
Kuitenkin tein yöllä ratkaisevan päätöksen. Tiesin etten voinut olla armeijassa enää päivääkään. En selviäisi jäljellä olevaa 2 kuukautta elävänä ja terveiden kirjoissa. En ollut ajatellut aikaisemmin armeijan lopettamista todella vakavasti (vaikka se oli käynyt mielessä monta kertaa), mutta nyt punnitsin vaihtoehtoja. Sukuni ja varsinkin isäni oli aina suhtautunut halveksivasti sivareihin. Tein kuitenkin päätöksen: Lähden sivariin.
Seuraavana aamuna en mennyt palvelukseen vaan ilmoittauduin komppanian päällikölle ja sanoin lähteväni sivariin. Päällikkö yritti suostutella minua jäämään, mutta ensimmäisen kerran pitkään aikaan ajattelin selvästi. Pidin pääni ja täytin siviilipalvelushakemuksen. Jouduin olemaan komppaniassa vielä yhden (helvetillisen) päivän, mutta lopulta vapaus koitti. Palautin varusteeni ja istuin komppaniasta lähtevään bussiin viimeisen kerran.
Kun aluksi menin armeijaan, minulla oli vilpitön aikomus käydä armeija loppuun. Fyysinen kuntoni oli komppanian parhaimmistoa ja olin vieläpä suhteellisen motivoitunut suorittamaan palveluksen. Mutta epäonnekseni komppaniaani sattui sellaisia ihmisiä, joita tuskin ihmisiksi voi sanoa. He tekivät elämästäni helvettiä, ajoivat minut suunnittelemaan murhaa ja tuhosivat itsetuntoni moneksi vuodeksi.
Nyt olen 25-vuotias ja noista ajoista on aikaa 5 vuotta. Olen päässyt pahimman yli. Opiskelen IT-alan insinööriksi, ja minulla on tyttöystävä, harrastuksia ja kavereita. Armeija-aika tulee kuitenkin olemaan aina mielessäni, näin siellä millainen ihminen voi pahimmillaan olla ja näin oman ikäluokkani pohjasakan. Heillä oli valta ja voima tehdä melkein tuhota elämäni. Siinä he eivät onnistuneet, vaikka lähellä olivat.
Olenko siis maanpetturi, koska jätin armeijan kesken?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Et taatusti ole maanpetturi. Kenelläkään ihmisellä ei ole velvollisuutta jäädä tuollaiseen ympäristöön. Komppanian päällikkö on tapauksessasi syyllistynyt virkavirheeseen. Ryhänjohtajasi on ollut kelvoton. Jos he eivät kyenneet lopettamaan tuollaista helvettiä, he olivat sopimattomia tehtäviinsä. Mielestäni kestit turhankin kauan, mutta nuorena sitä ei osaa tai uskalla tehdä tällaisia päätöksiä ajoissa. Ei aina vanhanakaan. Toivottavasti kykenet sisäistämään tai olet jo sisäistänyt ajatuksen, että rikoksen uhri ei koskaan ole syyllinen. Rikoksen tekijä on.
Olet heikko raukka.Mitähän tyttöystäväsi sinussa näkee.Pelkäätkö jos hän huutaa sinulle?
.... Ja Terolla ei ole eikä tule olemaan tyttö ystävää .... ( eli saat tyytyä niihin 15v tyttöihin jotka nousee sinun teini BMW:n kyytiin, kun autollasi niin sankarillisesti sudit kartsalla.)
Ja Koska on Suomessa viimeksi ollut maanpettureita ? Ei kai kunnollisia koskaan.
Olet horoskoopiltasi "heikko raukka", sanan varsinaisessa merkityksessä - luultavasti olet aina kiusannut heitä, jotka eivät välittömästi mottaa sinua turpaan. Näin lienet tehnyt, jotta voisit edes hieman purkaa eri lähteistä peräisin olevaa turhautuneisuuttasi. Koet tarpeelliseksi kokea, että olet muita vahvempi.
Parhaiten pystyt pönkittämään itsetuntoasi haukkumalla heikoiksi heitä, jotka eivät ole onnistuneet samoissa asioissa kuin sinä.
Horoskooppisi mukaan itsetuntosi ponkittämiseen parhaiten soveltuvaa aikaa on jokainen päivä vuodessa. Anna mennä!
Kyllä muuten tekee hyvää kun hyvin kehittynyt 15v gimma ottaa ensin bemarissa suihin ja sen jälkeen hyppää päälle ratsastamaan.Ei tahdo ehtiä kartsalle sudittelemaan.Koska muuten olet saanut nuorta ja tiukkaa viimeksi?
nahda, etta Suomessa on viela niin kovin paljon sinunlaisia kusipaita. Taalla USA:ssa ollessani vaihto-oppilaana olen oppinut arvostamaan Suomea, mutta sinunlaisesi ihmiset kylla vievat pohjan alta niilta haaveilta..
Tulevaisuus surettaa. Suomi, koeta kasvaa.
Suomen puolustusvoimissa on jos jonkinlaista pätijää siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomen puolustusvoimissa on mahdollista pätemisentarpeessa olevan kovasti yrittämällä "pärjätä", eli kavuta kankeassa hierarkiassa ylöspäin - ja tätä kautta tuntea olevansa muiden yläpuolella.
Ilmeisesti sinulla on omana armeija-aikanasi ollut kyseenalainen kunnia törmätä juurikin pätemisentarvettaan tyydyttäviin varusmiesjohtajiin, kapiaisista puhumattakaan.
Ilmeisesti sinulla on ollut kyseenalainen kunnia törmätä myöskin heihin, jotka olisivat halunneet johtajina päteä, mutta eivät päässeetkään johtajakoulutukseen, koska olivat esimerkiksi onnistuneet hankkimaan rikosrekisterin ennen asepalvelukseen astumista. He pätevät yleensä tupakavereilleen tai muille samaa hierarkista tasoa edustaville. Usein heidän pätemisensä liittyy asepalveluksen ulkopuolisen elämän ja sen puutteen synnyttämään turhautuneisuuteen.
Ilmeisesti olet myös törmännyt muuten vain pahantahtoisiin ihmisiin ja heihin, jotka eivät ymmärrä erilaisuutta, koska heitä ei ole kasvatettu ymmärtämään erilaisuutta. Jokaisen, joka kusee toisen sänkyyn ja väittää sitä jonka sänkyyn kusee "idiootiksi", tulisi katsoa sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti peiliin ja tajuta, että ainoat todelliset idiootit ovat niitä, jotka kiusaavat muita vain sen tähden, etteivät nämä mahda kiusaajien ylivoimalle mitään.
Jos olet lopettanut palveluksesi moisten kusipäiden takia, et ole todellakaan pettänyt maatasi! On omituista, että suoritettua asepalvelusta arvostetaan Suomessa niin kovasti kuin arvostetaan, vaikka yleisessä tiedossa on, että ARMEIJASSA EI TEHDÄ POJISTA MIEHIÄ, VAAN OPITAAN SELVIÄMÄÄN KAIKESTA MAHDOLLISIMMAN VÄHÄLLÄ TYÖMÄÄRÄLLÄ, KIROILLAAN, VAHVISTETAAN IDIOOTTIMAISIA JA TYPERIÄ ENNAKKOLUULOJA, KIUSATAAN ERILAISIA JA - ENNEN KAIKKEA - LEIKITÄÄN KOVAA.
Ettei jäisi epäselväksi, mistä olen muodostanut edellisen, isolla kirjoitetun mielipiteeni, kerron, että palvelin minäkin aikoinaan armeijassa. Suoritin 11 kuukautta kestäneen asepalvelukseni sotilaspassini merkinnöistä päätellen hyvin ja pääsin reserviin alikersanttina. Vajaan vuoden mittaisen palvelusaikani kuluessa tuli minun nähdä, kuulla ja tehdä järjettömiä asioita, joilla ei ollut mitään tekemistä Suomen puolustamisen kanssa. Siksipä kai tuota laitosta kutsuttiinkin nimellä Suomen puolustusvoimat.
on sama kuin monella suomalaisella, ei ole pokkaa vetää kusipäitä turpaan. Olisit vaikka sitten puukolla opettanut kavereita vähän jossain syrjässä...
Olisit saanut varmaan olla rauhassa paremmin.
Myös minä kärsin samanlaisista ongelmista varusmiespalveluksen aikana.minua kiusattiin ,solvattiin ,lyötiin ym.Tästä alkoi yökasteluni.Aina kun minulle huudettiin niin seuraavana yönä sänky oli määrkä.Ja tämäkös lisäsi kiusaamistani.Lopulta minut vapautettiin koodilla F43.Vieläkin syön lääkkeitä eikä yökastelu ole loppunut.
Oletko kokeillut kroonikkovaippoja.Niitä voit käyttää yön aikana ,eikä sänky pääse kastumaan.Ne ovat huomaamattomia myös päiväkäytössä jos sinulla on virtsan karkailua esimerkiksi säikähtäessäsi.Tutkimusten mukaan noin kolme prosenttia palveluksen keskeyttäneistä kärsii virtsan karkailusta.
Jouduin kovan simputuksen uhriksi suorittaessani varusmiespalvelusta vuonna -75.Vaikka olin isokokoinen niin en pärjännyt kiusaajilleni koska heitä oli useamman miehen ryhmä.Ampumaleirillä ollessamme jouduin taistelijapariksi yhdelle pahimmista kiusaajistani.Taisteluhautaa vyöryttäessämme ammuin häntä pohkeeseen rynnäkkökiväärillä.Ennen kuin apu tuli paikalle uhkasin että häneltä hajoaa pää seuraavalla kerralla.Tapaus todettiin tapaturmaksi koska haavoittunut myönsi horjahtaneensa ampumalinjalleni.Minä sain ainoastaan neuvoja ja ohjeita toimia aseen kanssa varovasti.Simputtamiseni loppui tapauksen jälkeen kuin seinään.En tiedä mutta epäilen että tämä tapaus aiheutti sen ettei minua ole kutsuttu kertaakaan kertausharjoituksiin.
Kostosi oli todella mainio.Itse olen tehnyt saman siviilissä.
Miten luulet että pojista kasvatettaisiin intissä ramboja jotka rohkeasti käyvät taisteluun vihollisiaan suomalaisia sivareita vastaan, ellei heille annettaisi mahdollisuuksia kehittää tosimiehisyyttä tositilanteessa tosireppanoita palveluskavereitaan kohtaan? Jos kaltaisesi ressukat karkaavat koulutuksesta, mistä luulet rambojen saavan tarvitsemansa harjoituksen? Ja miten he sitten pärjäävät sivareille?
Toivottavasti et käyttäytymiselläsi ja epämiehekkäällä väistelylläsi anna esimerkkiä muille joiden vuoteisiin rambot kusevat. Ei se ole mukava kuseskella tyhjiin sänkyihin.
Olet mallikelpoinen suomalainen, eikä sinulla ole mitään syytä ajatella olevasi jotain muuta.