Jos ihmiset uskoisivat edes hitusenkaan Jumalaan, niin ei tarvitsisi surra kuolemaa. Mutta kun ei uskoa maailmassa juurikaan ole, niin tuskalle on annettu sija.
Sanotaanhan raamatussakin, että eläkäämme tänään ja huomenna kuollaan. Kuolema on yksi osa tätä vaellustamme. Sääli vain on, ettei ihmisiä kiinnosta uskonasiat.
En minä teille ala uskoa tuputtamaan mutta se voisi olla yksi mahdollisuus katsoa tätä elämää toiselta kantilta. Kaikki eivät ole otollisia uskolle.
Ei kaikki ole niin mustavalkoista kun tämän palstan kirjoituksista annetaan ymmärtää. Kun on oivaltanut elämän salaisuuden se antaa voimia jokapäiväiseen vaeltamiseen.
Sanotaanhan raamatussakin, että eläkäämme tänään ja huomenna kuollaan. Kuolema on yksi osa tätä vaellustamme. Sääli vain on, ettei ihmisiä kiinnosta uskonasiat.
En minä teille ala uskoa tuputtamaan mutta se voisi olla yksi mahdollisuus katsoa tätä elämää toiselta kantilta. Kaikki eivät ole otollisia uskolle.
Ei kaikki ole niin mustavalkoista kun tämän palstan kirjoituksista annetaan ymmärtää. Kun on oivaltanut elämän salaisuuden se antaa voimia jokapäiväiseen vaeltamiseen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Kuule.. Suru on surtava. Siihen ei ole mitään oikotietä.
mitä niin pahaa olen tässä maailmassa tehnyt että olen kummatkin lapseni menettänyt.
Luulen kyllä että heillä on parempi elämä jossain muualla, että Jumala pitää heistä huolen.
Mutta miksi Jumala ei vienyt minua vaan rakkaat lapseni. Rukoilen ja pyydän apua mutta en saa kun paskaa niskaan.
Rakas ystävä, sinun uskoasi Häneen koetellaan ikävä kyllä näin kovalla tavalla täällä maan päällä. Mutta älä hylkää uskoasi, säilytä aina usko, toivo ja rakkaus elämässäsi, niin sinut kyllä palkitaan sitten Taivaassa.
Et ole tehnyt mitään niin pahaa täällä maailmassa, että jonkin sellaisen takia lapsesi otettiin pois, et varmasti mitään. Syy ei ole sinussa eikä sinun tekemisissäsi. Lapsillasi on aivan tosi ihana elämä siellä toisella puolen, parempi kuin täällä maan päällä. Ei maan päällistä elämää ole kivuttomaksi tarkoitettukaan, ei kenellekään, mutta meidän on vain jaksettava rukoilla ja uskoa Häneen. Apu tulee viimeistään sitten, kun olemme säilyttäneet uskomme Häneen ja pääsemme Taivaaseen, sillä se apu on varmasti se, että siellä saamme nähdä sitten menetetyt rakkaamme. Jaksa rakas ystävä rukoilla ja pyytää apua, mutta muista myös rukouksesi lopussa "kiitos, tapahtukoon Sinun tahtosi." Ei Hän hylkää sinua.
Ei millään pahalla, mutta joskus rasittaa nämä toisen IHMISEN antamat katteettomat lupaukset jostakin, mitä me kukaan emme tiedä. Tähän sanon, että ”höpönlöpön” paatoksella" kirjoittaja. Mikä sinä olet lupaamaan ”palkkioita” taivaassa kenellekään? Montako palkintoa olet jo itse saanut?
Läheisen menettäminen ei ole meille rangaistus pahoista teoistamme. Vaan yksinkertaisesti poismenneen aika vain tuli täyteen ja hänen elämänsä loppui. Kuinka voit luvata kuolleelle ihmiselle "paremman elämän" tuonpuoleisessa.
Itse olen saattanut kolme läheistäni viimeiselle matkalle. He ovat menneet, eikä heitä enää ole. Rauha heidän muistolleen. He eivät enään kärsi, koska ovat kuolleet.
En ole saanut todellakaan yhtäkään palkkiota, enkä odotakaan saavani niitä täällä MAAN PÄÄLLÄ, mutta RAKASTIN LÄHEISIÄNI JA RAKASTAN EDELLEENKIN NIIN PALJON, ETTEN HALUA LUOVUTTAA heitä sille ajatukselle, että HEITÄ EI ENÄÄ OLE.
Arvostan ja kunnioitan heitä niin paljon, että USKON, ETTÄ TAPAAMME SITTEN, KUN MINUN AIKANI ON LÄHTEÄ. En hylkää läheisiäni kuoleman jälkeenkään, niinkuin Sinä teet. Eikä minun tarvitse todistaa näitä asioita Sinulle täällä maan päällä, koska SINÄ TULET NÄKEMÄÄN NE TODEKSI, KUN SINUN AIKASI TULEE. Sille et voi mitään, kirjoita mitä kirjoitat.
Käsittämätöntä, että Sinä ihmisenä kirjoitat minun HYLÄNNEEN läheiseni. Aivan, kuin olisi jotenkin minun päätettävissäni se, kuinka kauan heidän elämänsä jatkuu. Ne läheiseni, jotka olen menettänyt. Ovat jättäneet perintönä minulle hyvät muistot. Näiden muistojen avulla saan voimaa jatkaa elämässä eteenpäin. Mutta tosiasia on se, ETTÄ HEITÄ EI ENÄÄ OLE. Me jokainen, Sinäkin joudumme elämämme varrella LUOPUMAAN LÄHEISISTÄMME. Tahdoimme sitä, tai emme.
En minä ole sinua tuominnut. Siihen minulla ei ole valtaa, eikä edes kiinnostusta. Itse kirjoitit, että HEITÄ EI ENÄÄ OLE, ja siitä käsitin, että olet hylännyt heidät kokonaan. Väärinkäsityskö?
Muistot ovat asia erikseen.
Minulle kuollut poikani on edelleenkin olemassa, sydämessäni, enkä ole luopunut hänestä, koska hän on sydämessäni, ajatuksissani ja rinnallani täällä elämässäni, päivittäin. Milloin enemmän, milloin vähemmän. Ruumis on hautausmaalla, eikä häntä näy täällä maan päällisessä elämässä, mutta hän on silti aina osa minun elämää.
En voi uskoa tuohon, että luopuisin ikinä hänestä kokonaan, koska niin monet lapsensa kuolemalle menettäneet ovat kertoneet minulle, että kymmenien vuosienkin jälkeen tämä lapsi on heidän rinnallaan, päivittäin käy ajatuksissa, eikä ikinä häviä kokonaan. Että sen asian kanssa on elettävä. Että siitä lapsesta ei voi luopua.
Isäni kuolema oli aivan eri asia. Hän ei ole niin usein ajatuksissani, koska on eri asia, kuka kuollut henkilö on. Mutta uskon edelleenkin, ettei elämä pääty kuolemaan, vaan jatkuu siellä jossakin, missä kaikki on vieläkin paremmin, ja jossa näemme toisemme jälleen.
mutta ne eivät ole "ihmisten antamia katteettomia lupauksia", vaan suoraan Jumalalta.
Lue joskus Raamattua. Jos ymmärrät mitä luet, niin silloin tajuat, ettei katteettomia lupauksia ole. Todista sinä minulle, että ne lupaukset ovat katteettomia...Samalla viivalla ollaan...? Raamatussa kerrotaan mm. palkkiona "iankaikkisesta elämästä Hänen kodissaan Taivaassa". Minä en lupaa mitään, vaan kaikki on lähtöisin Hänestä, Jumalasta.
On sinun oma asiasi uskotko vai et, mutta minun tarkoitukseni oli vain lohduttaa surevaa kauniilla sanoilla, uskolla siihen, että kaikki on hyvin siellä toisella puolen ja ettei hänen tarvitse kantaa mitään syyllisyyttä.
Kuka kirjoitti raamatun? Anna tähän rehellinen vastaus. Ilman mitään lisäselvityksiä.
Kuolleet ihmiset eivät todellakaan kanna minkäänlaista syyllisyyttä mistään enää. Me tänne jääneet sen syyllisyyden kannamme ja murheemme murehdimme. Koska olemme läheisemme menettäneet.
Jos sinä saat lohdutuksen ja kauniit sanat raamatusta, hyvä niin. Mutta kunnioita myös toisten ihmisten näkemyksiä näissä asioissa.
Rehellinen vastaus: en tiedä kuka on Raamatun kirjoittanut. Mutta jos sallit, niin neuvoksi; voit kysyä joltain toiselta.
En voi kunnioittaa sellaisen ihmisen näkemyksiä, joka ei ymmärrä, että Suomessa on uskonnonvapaus ja joka on niin ahdasmielinen, ettei hyväksy uskonnollisia lauseita edes lohtuna toiselle surevalle. Kun on surusta kysymys, niin ei todellakaan ole tarkoitus tuottaa lisää tuskaa, vaan nimenomaan tuoda lohtua ja toivoa elämään.
Mikä se elämän salaisuus sitten on?
Vai että ihan Jumalaan pitäisi uskoa enemmän. Luulen että kyl kuolemaa mietittiin aikoinaan, se ei ollut ehkä niin "kamala juttu", mutta surullinen kuitenkin. Ihmisethän pitivät kuollutta perheen jäsentä kotonaan ja monesti hautajaisissa oli arkun kansi auki.
Silloin ihmiset olivat enempi tekemisissä kuolleiden kanssa. Nykyään ne ovat hautajaisiin saakka sairaalassa tai kirkon alla, tai vastaavassa "säilössä", niin sanoakseni. Poissa ihmisten luota, silmistä... Kuin piilossa...
Mutta mitä siihen Jumalaan tulee niin luulen että hän on aikoja sitten kääntänyt selkänsä ja antanut meidän seota ja tuhota itse itsemme.
Olen kristillisen kasvatuksen saanut nainen ja viime viikkoon saakka oli vähäinenkin usko vielä tallella. Mutta ei enää sitäkään.
Ei ole oikein että joulun alla paras ystäväni menettää kihlattunsa, joka oli täysin terve. Hän meni reilu viikko sitten kotiin ja miehensä oli purrut kieleensä, menivät ensiapuun ja muutaman tunnin päästä päästivät kotiin kun kaikki oli kunnossa. Matkalla kotiin ystäväni joutui kääntämään auton äkkiä ympäri ja takaisin ensiapuun kun mies sai jonkin kohtauksen autossa ja meni tajuttomaksi. Muutaman tunnin päästä mies palasi tajuihinsa ja puhui järkeviä. Lääkärit päättivät lähettää hänet heti yliopistolliseen sairaalaan tutkimuksiin, selvittää mistä kohtaus johtui.
Ystäväni meni kotiin ja kuuli parin tunnin päästä askelia, hän luuli miehensä tulleen, mutta se olikin appiukko. Hän tuli kertomaan että ystäväni rakas oli saanut uuden kohtauksen matkalla, josta ei ollut selvinnyt. Kuoli.
He olivat tunteneet toisensa noin viisi vuotta. Kihloissa olivat olleet noin 3 vuotta. Hän ja ystäväni ovat alle 30-vuotiaita.
Ehkä olen mustavalkoinen ihminen.
Mutta minun mielestäni jos Jumala olisi, se ei olisi sallinut tätä tapahtuvan, varsinkin Jouluna,joka pitäisi olla juhlan aikaa.
Ei todellakaan ole oikein, että ihminen otetaan silloin pois, kun hänen "pitäisi" olla terve, ei silloin, kun on juuri joulun aika, juhlan aika jne. Minä menetin poikani juuri kun hän oli valmistunut ammattiinsa, juuri kun hänen elämänsä olisi ALKANUT, juuri kun kaikki vaikeudet oli voitettu ja hänen elämänsä oli VASTA ALKAMASSA, mutta niin kuin Jumala sanoo "Minä tulen keskuuteenne juuri silloin, kun te sitä kaikkein vähiten osaatte odottaa", joten näin kävi meillekin. Poikani kuolema toi elämäämme Jumalan. Yrittäkää hyvät ihmiset tajuta, että Hän koettelee teidän uskoanne, Hän haluaa, ettette unohda Häntä, vaan jaksatte uskoa ja sen myötä vielä enemmän KASVAA IHMISINÄ ymmärtämään elämää ja sen jälkeistä aikaa...On aivan turha tapella Häntä ja Hänen tahtoaan vastaan, kun kuolemalle emme voi mitään. Vain Hän voi. Kuoleman kautta Hän vie meidät pelastukseen. Uskokaa, sillä jokainen saa ansionsa mukaan. Kaikella rakkaudella, teidän parastanne ajatellen. Minäkin ajattelin ensin, että Jumalalle on tapahtunut erehdys, on tapahtunut suuri virhe, että otti minun poikani pois, että hänen tarkoituksensa oli ottaa joku muu, mutta VAHINGOSSA otti minun poikani, se oli niin suuri järkytys...kun en olsi ikinä voinut uskoa, että minun terve poikani päätyisi itsemurhaan, mutta näin vain kävi...oli pakko hyväksyä lopulta, että elämä ei ole meidän käsissämme, vaan HÄNEN käsissään. On ollut tosi kova paikka nöyrtyä tämän asian edessä, mutta se nöyrtyminen on paljon helpottavampaa kuin viha ja katkeruus...
läheisiä kuollut, niin kyllä silloin on täysi oikeus surra ja valittaa ihan niin paljon kuin tarvii. Jotta painu sinä kuuseen siitä arvostelemasta, "Voi tätä valitukset virttä", pyh. Ootteko te uskovaiset jo niin pimeitä päästänne, ettette pidä kuolemaakaan surullisena asiana? Iloitakko sitten pitäisi? Ihme tyyppejä...
On aivan varmasti oikeus surra ja itkeä ja kysellä miksi, miksi? On oikeus huutaa ja kirota jopa Jumalalle, että miksi Sinä tämän teit? Miksi annoit tämän tapahtua?
Mutta muistakaa rukoilla Häneltä myös apua ja uskokaa, että Hän auttaa. Älkää menettäkö uskoanne. Jokaisen ihmisen kuolemalla on tarkoitus. Kuoleman kautta Jumala puhuttelee ihmisiä, herättelee, muistuttaa, että Hän on olemassa..Kyllä uskovaisetkin surevat ja kyselevät Jumalalta miksi?, koska uskovienkin lapsia menee jopa oman käden kautta kuolemalle, mutta uskovat tietävät, että siellä toisella puolen on se Taivas, ei täällä maan päällä. Maan päällinen elämä ei ole tarkoitettukaan "taivaanomaiseksi", vaan kärsimysten kautta Taivaaseen pääsemiseksi, kun vain jaksaa uskoa Häneen...Voimia ja jaksamista kaikille rakkaansa menettäneille, nimim. Poikani teki itsemurhan 30.6.2006
Ei ole reilua tai ei ole oikein että läheisiä ihmisiä kuolee. Niinpä: maailma ei ole oikein tai reilu. Se vain on sellainen kuin se on. Se mikä yhden mielestä on hyvä ja oikein, on toisen mielestä paha ja väärin. Ei ole hyvää tai pahaa, on vain syitä ja seurauksia. Ja erilaisia arvomaailmoja jotka leimaavat ja jakavat eri asioiden seurauksia hyviin ja pahoihin, oikeisiin ja vääriin. Ja samaan aikaan, koko ajan, maailma vain on.
Ei ole Jumalaa joka olisi meistä erillinen olento, joka sallii tai ei salli jonkin asian tapahtua. Jumala on Voima, Henki, Korkeampi Tietoisuus joka on kaikkialla, meissä kaikissa ja yhtä kaiken kanssa. Sen kautta jokainen meistä on yhtä kaiken kanssa ja yhtä Jumalan kanssa, vaikka me emme sitä koe koska olemme sen unohtaneet. Koska olemme sen unohtaneet ja olemme antaneet peloillemme vallan ohjata tekojamme satutamme toisiamme sanoilla, teoilla, tappelemalla, sotimalla - emme siksi että joku Jumala-niminen hahmo olisi kääntänyt meille selkänsä.
Mitä kovemmin mielissämme ja sydämissä tarraamme kiinni ajatukseen että jokin asia ei ole oikein ja ei olisi saanut tapahtua, sitä enemmän annamme valtaa kärsimykselle joka siitä ajatuksesta nousee.
Kuolema, johon maanpäällinen elämä päättyy, on osa jokaisen matkaa. Läheisen kuolema, sekä sen aiheuttamat ajatukset ja tunteet, samoin ovat osa jokaisen maanpäällistä matkaa.
Kyseinen kirjoittaja tuskin on kohdannut suurta menetystä joka on vaikea hyväksyä.Itse luokittelen lapsen kuoleman niihin vaikeimpiin.
Ainakin minä olen tavallaan tiedostamattani elänyt elämäni niin että ajatuksissani on, kun minä kuolen ja lapsille jää..pitää ehtiä opettaa koska jos minä kuolen lapset pärjäävät jo..kuin minä kuolen he ovat jo oppineet sitä sun tätä.
Olen jännityksellä seurannut lapseni kehittymistä, ja jännittänyt millainen heidän uudesta kodista tulee, tuleeko häitä, työpaikat , lapsenlapsia sun muuta..
En koskaan ajatellut että lapseni kuolee ennen minua.Tokihan olen ollut huolissani monen moisista vaaroista..pelännyt huonoa seuraa, rattijuoppoja, hummeita viinaa tupakkaa ja vaikka mitä..yleistä oletan..
Kun kuolema sitten vaan tuli taloon.Joutui kyllä siihen astisen uskomukseni koetukselle.
Onko jumalaa, jos sittenkin elämä on vaan elämää ja sattumien kautta vaan kuolet kun se tapahtuu, tavalla tai toisella.
Sitä hakee syitä luonnollisesti ja ne miljoonat kysymykset..ei minulla ainakaan ollut selvää..että jaahas..lapseni kuoli, joka johtui jumalan tahdosta ja saan nyt olla kiitollinen vaikka lastani ikävöinkin..ja jatkan elämäni iloisena lapseni pelastumisesta..
Ei..ei se niin ollut.Kaikkea muuta.Kunpa olisi niin vahva usko ettei se olisi koskaan tullutkaan kyseenalaiseksi..se lohduttaisi meitä jotka tänne jää suremaan.Siinä olisi vastaus tavallaan.Mutta kunnei se vaan mene niin..
en minä enää tiedä mihin uskoa, uskon kai varmuuden vuoksi jumalaan sillä tapaa kun olen aikaisemminkin tehnyt.Syventymättä koko asiaan, lukematta raamattua ja uskottelemalla itselleni mitä jumala haluaa ja yritän elää niinkuin parhaaksi näen.
Toivonhan minäkin että lapseni elää paremmassa paikassa, tottakai toivon niin, tottakai toivon olevan elämää kuoleman jälkeen, jotta tapaisin poikani jälleen ja saisin vihdoin niitä vastauksia, totuuden.
Jollei ole mitään kuoleman jälkeen, uskottelen ehkä kuitenkin itselleni niin, koska en menetä mitään.On vaan hiukan helpompi elää täällä kun kerran ikävöin lastani.
Mutta ei se ole ainut oikea tapa,.Eikä se lohduttaisi minua millään muotoa jos joku sen kertoisi olevan totuus..Kuka totuuttaa pysty vannomaan minulle??Ei kukaan..ei vaan ole sanoja jotka lohduttaa.Ei ole enää totuuksia.
Elämässäni ei ole mitään mieltä enää, ja en välitä paskaakaan siitä mitä joku minusta enää ajattelee.Vähiten tarvitsen mitään teinihömpötyksiä tai uuden elämänkatsomuksen saanneen ihmisen joka on innoissaan sanomaan minulle, mikä on oikein ja mikä on väärin.
Tulen valittamaan juuri silloin kun huvittaa, oli sitten turhaa tai ei..näin minä suren..ja sitä ei voi kukaan tuomita..heitä vaan kiviä niskaani..heitä heitä..uhmaan ja valitan vielä lisää..eikä ole väliä jos kuolen kivisateeseesi.
Hyvin oli järkevä ja realistinen tuo kirjoituksesi elämästä ja sen kulusta.
Läheisemme, joista olemme joutuneet luopumaan. Heidän on hyvä olla nyt. Vastausta kysymykseen MIKSI? Emme tule koskaan saamaan. Heidän aikansa tuli vain täyteen.
Meille täällä elämää jatkavilla on ikuinen muisto heistä sydämissämme. Ajan myötä tuo surumme helpottuu ja muuttaa muotoaan. Hyvät muistot läheisestämme, auttavat meitä jaksamaan elämässä eteenpäin.
Kuuleppa jos olisit lapsesi menettänyt ja vielä uskon varjolla olisi hänet pelkästään syylliseksi lemattu ja hänenpäälleen valehdeltu niin ehkä ajattelisit toisin näistäkin uskon asioita ja jumalasta missä oli se jumala silloin kun lapseni kuoli,missä kahvilla kenties miksi hän antoi lapseni kuolla ja jätti meidät vanhemmat kärsimään loppuelämäksemme ja kaipaamaan lastamme,kuule se sattuu kun on lasta ikävä se todella sattuu
juuri silloin lapsesi kanssa. Niin minäkin ajattelin ensin, ja kauan, että missä Jumala oli silloin, älkää puhuko p..kaa minulle...!Minä olen menettänyt kuolemalle poikani, 19v. Mutta uskon, että poikani ei ollut yksin, vaan Hän oli poikani kanssa, sillä "yksin en kulje, en hetkeäkään". Meillä jälkeenjäävillä on todellakin tämä hirveä suru ja eronikävä, mutta lapsillamme on ehdottomasti nyt kaikki paremmin. On aivan sama mitä ihmiset täällä maan päällä valehtelee ja syyllistää. Yritä jaksaa tällä ajatuksella, "särkynyt sydän ja murtunut mieli, niitä ei Jumala hylkää". Lapsesi on hyvässä tallessa. Jo hänen vuokseen usko näin. Voimia sinulle, rakkaudella, surusisko.
Pidä mielessä se, että vain Jumala tuomitsee, ei ihminen. Sillä "se joka tuomitsee, tuomitaan."
on syvässä meissä, jonka olemme lapsena saaneet.
Meitä opetetaan ja syyllistetään jo lapsesta lähtien ja kuolemalla, että se on " synnin" palkka.
Olen paljon joutunut pohtimaan kuolemaa ja miksi meille käy aina "ikävästi", vaikka kuinka yrittäis elää " hyvin".
Meillä on syntymän vastakohtana kuolema "kehostamme".
Päiviemme määrän olemme sopineet ennen syntymää
ja sen opin, jonka olemme tulleet "oppimaan tai sopimaan" itsellemme, kuin siihen ympäristöön missä elämme maallisen ajan sekä sen suvun.
Kaikella on tarkoituksensa, myös surulla ja sen määrällä ja miten osaamme laskea irti esim. kuolleesta lapsesta, vanhemmista taikka puolisosta ja yleensä kuoleman kohtaamisesta.
Syyllisyyden taakka on meissä kova ja sen ahdistava oppi sitkeästi istuu meissä.
Etsimällä tietoisuutta,saamme joihinkin kysymyksiin vastauksen. (ei kaikki)
Koen, ettei Korkein meitä rankaise, vaan itse teemme valintoja, niin elämässämme tai jos lopetamme päivät omankäden kautta.
Omankäden kautta lähtö on omaisille hyvin tuskaisa ja häpeällinen, kuten meitä on opetettu elämämme aika.
Meillä on vain tää elämä tässä kehossamme ja se aika on myös rajallinen halusimme tai emme samoin on vanhempiemme kanssa.
Olemme lainassa heillä ja läheisillä.
En omista lapsiani enkä myös puolisoani saatikka
vanhempiani ainoastaan omistan itseni sekä omat maalliset ajatukset ja rahapussini jonka olen työlläni saanut kokoon.
Voisimme miettiä myös, miksi juuri sinut tapasin ja rakastuimme sekä saimme juuri sen lapsen ja sen
lapsen. On tutun tuntuisia tapahtumia, kuin olisin joskus ennekin kokenut niin tai nähnyt joskus aikaisemminkin jonkun henkilön.
Tosin kaikille ei ole suotu sellaista muistikuvaa.
On ihanaa, kun emme tiedä päiviemme määrää ja miten se lähtö tulee kenellekin vastaan.
Minä itse etsin päivistäni kaikkea kaunista ja lohduntan murheenpäivääni, jollakin kauniilla muistolla menneestä, jossa oli onnellisuuttaa mukana.
Teille kaikille suruunne, ikäväänne ja lohdutusta etsiville
toivotan voimia ja hyvin laaja-alaista ymmärrystä
päiviinne kuin yön tuskaisiin hetkiin.
Sekä kaikille täällä lukijoille kuin kirjoittajille antoisaa ja parempaa uutta vuotta 2007, kuin 2006 oli.
Kyllä uskovakin suree ja ikävöi, jos rakas ja läheinen kuolee "kesken vuotten". Ja vaikka läheinen kuolisi vasta vanhuudessaankin, tottakai häntä on itkuinen ikävä.
http://kaarinalle.googlepages.com/tiinaleena
Ei Jumala ole hylännyt ihmisiä vaan ihmiset Jumalan. Näkeehän se jo jokapäiväisessä elämässä. Ihmiskunta elää kuin siat pellossa. Enemmän tehdään pahaa kuin hyvää. Lukekaa ajatuksella vaikka raamattu kannesta kanteen kyllä sieltä avautuu monia asioita jotka ovat tätä aikaa. Tosin kaikki eivät ole otollisia uskolle ja raamatun sanomakin jää silloin epäselväksi.
Jos ihmisillä olisi hitusenkaan uskoa niin eivät he surisi poisnukkuneita.
Minäkin surin hirveästi ja aivan järjettömästi lapseni kuolemaa, mutta uskon kautta tajusin, että surtavaa ei ole; hänellä on siellä kaikki hyvin. Minulla täällä on tämä ikävä, koska kaipaan häntä, en sure, vaan tunnen eron ikävää.
Sureminen ja eron ikävä on kaksi eri asiaa.
jos nyt olet uskossa ja huomaat taatusti mitä tunteita aiheutat täällä meille jotka olemme rakkaamme menttäneet..niin miksi edes viitsit aiheuttaa enempää surua ja mielipahaa täällä???
Minä suren poikaani ja minulal on poikaani ikävää..olen lukenut raamattua , ja anteeksi jumala, ei se ole minulle lohtua tuonnut.
En edes uskalla tuomita sitä koston pelossa..sitähän se kirtja on täynnä..jos joku viitsi ois kiva tietää kuinka paljon siinä on negatiivista ja syyllistämistä ja kuinka paljon kirjassa lohdutetaan..no enpä viitsi itse tutkia asiaa..sanoin jumalalle että antaa anteeksi minulle , mutta tää ei oo mun juttu..
Minu uskoni horjui todella pahasti..enkä edelleenkään tiedä mitä uskoa ..kai otan varman päälle ja uskottelen asioita itselleni.
Jos koet olevasi oikeassa ja olet uskossa..anna meidän olla..kyllä he jotka jeesusta tai jumalaa kaipaa hänet löytää.En usko että saat boonuksia taivaassa siitä että kauppaat jumalan sanaa totuutena..
Minulla on oikus surra lastani..minulla on oikeus olla lastani ikävää..kato kun luonto teki minusta äidin..ja vaistoni oli suojella lastani , niin kuin tuhannet äidit ovat tehneet..jpa juamlan luomat eläiumet suojelee poikasiaan..ja kunne onnistunut siinä loppuun asti ja koin menetykseni..olen vaan yksinkertaisesti surullinen ..sain tunteetkin jumalalta..ja nyt niitä käytän..
jakaikki kai selviää loppupelissä meilel kaikille aikanaan..ja kai minä kostoni saan jos joku katsoo sen tarpeelliseksi..
tosin paljon menettettävää minulla ei enää ole.
Menetä ensi itse joku todella rakas ja läheinen ihminen ja tule sitten uudestaan messuamaan tänne. Kyllä siinä monen ihmisen usko horjuu tai kenties katoaa kun rakas lähtee. Ei paljon lohduta ajatus että Jumala on hyvä rakastaa meitä kaikkia jea right.. Miks sitten kaikki rakas lähtee?? paskapuhetta sanon minä. Surevalle ihmiselle on ihan turha yrittää sanoa että tämä on ilon juhlta tms.
pkkusisko olet aivan oikeassa,menetin lapseni myös ja kyllä täytyy sanoa että helvettiin koko kristinusko,olen todella pettynyt mitä valehtelua ja syyllistämistä se oikein on,siis suomeksi snottuna täyttä paskaa ja joku hullu siihen vielä hurahtaa täytyy olla todella itsensä kanssa ongelmia
Otan osaa suruusi. Minäkin menetin lapseni puoli vuotta sitten. Hän oli 19v. Olen ollut katkera ja huutanut tuskaani ja vihaani ihmisille, Jumalalle ja kaikille mahdollisille, mutta toivon, ettet ihan yleistä uskonnosta saamiasi kokemuksia kaikkiin ihmisiin.
Minä tulin ihan yksin omaan sisäiseen sydämenuskoon ja se on auttanut.
Ei ole pakko kuulua mihinkään laumalahkoon eikä välittää heistä.
Toivon Sinulle voimia ja jaksamista.