VARHAISKRISTITYT EIVÄT OLLEEN OSA TÄSTÄ MAAILMASTA:
"Kristityt kieltäytyivät osallistumasta eräisiin Rooman kansalaisten velvollisuuksiin. Kristityt . . .pitivät sotapalvelukseen osallistumista uskostaan luopumisena. He eivät halunneet olla poliittisessa virassa. He eivät palvoneet keisaria." – Heckel ja Sigman, On the Road to Civilization – A World History, s. 237, 238
Historioitsija E. G. Hardy huomauttaa kirjassaan Kristillisyys ja Rooman hallitus: "Kristityt olivat muukalaisia ja pyhiinvaeltajia ympärillään olevassa maailmassa; heidän kansalaisuutensa oli taivaassa; valtakunta, jota he odottivat, ei ollut tästä maailmasta. Siitä seurannut kiinnostuksen puute julkisiin asioihin tuli näin ollen alun pitäen olemaan kristillisyyden huomattava piirre." (Christianity and the Roman Government.)
Historioitsija John L. von Mosheim sanoi ensimmäisen vuosisadan kristittyjen olleen "joukko mitä vaarattomimman luontoisia ihmisiä, jotka eivät koskaan hautoneet mielessään valtion hyvinvoinnille vihamielisiä toiveita tai ajatuksia".
"Vaikka kristityt eivät ehkä osallistuneet keisarinpalvontaan, he eivät olleet mitään kansankiihottajia, eikä heidän uskonnostaan – vaikka se tuntui pakanoista oudolta ja joskus vastenmieliseltä – koitunut imperiumille mitään todellista uhkaa." (After Jesus—The Triumph of Christianity.)
Oxfordin yliopiston professori E. G. Hardy kirjoitti: "Tertullianus luettelee monia asioita, jotka olivat mahdottomia omantunnontarkalle kristitylle, koska ne liittyivät epäjumalanpalvontaan: esim. sopimusten tekoon usein liittyvä vala, oviaukkojen valaiseminen juhlien ajaksi ym., kaikki pakanauskontojen seremoniat, pelit ja sirkus, maallisen [pakanallis-klassisen] kirjallisuuden opettajana toimiminen, sotapalvelus, valtionvirat." (Christianity and the Roman Government.)
The Encyclopedia of Religion selittää otsikon "Kirkko ja valtio" alla: "Ajanlaskumme ensimmäisellä kolmella vuosisadalla kristillinen kirkko oli enimmäkseen erossa virallisesta Rooman yhteiskunnasta . . . Kristilliset johtajat opettivat kuitenkin . . . tottelemaan Rooman lakia ja olemaan uskollisia keisarille kristillisen uskon asettamissa rajoissa."
"Kristityt olivat muukalaisia ja pyhiinvaeltajia ympärillään olevassa maailmassa; heidän kansalaisuutensa oli taivaassa; valtakunta, jota he odottivat, ei ollut tästä maailmasta. Siitä seurannut kiinnostuksen puute julkisiin asioihin tuli näin ollen alun pitäen olemaan kristillisyyden huomattava piirre." – E. G. Hardy, Christianity and the Roman Government, s. 39
"Kristityt asennoituivat usein kielteisesti valtioelämään, he pysyttelivät poissa viroista ja julkisista toimista, joihin näet aina liittyi pakanallisia uskonnollisia menoja; he välttivät sotapalvelusta – samasta syystä, mutta myös siksi, että he eivät halunneet osallistua sotaan; – – sanottiin, että he olivat 'hyödyttömiä julkisessa elämässä'; heidän kansallisuutensa ei ollut maan päällä vaan taivaassa." (Hal Koch, Apostoleista atomiaikaan – kristillisen kirkon historia, Pieksämäki 1966, s. 58.)
Kirkkohistorioitsija August Neander selosti, että "kristityt kuvattiin ihmisiksi, jotka olivat kuolleita maailmalle ja hyödyttömiä kaikkiin elämän asioihin; . . . ja kysyttiin, mitä elämisestä tulisi, jos kaikki olisivat heidän kaltaisiaan".
Rooman valtakunnan vaiheita käsittelevässä Edward Gibbonin teoksessa The History of the Decline and Fall of the Roman Empire sanotaan: "Oli mahdotonta, että kristityt olisivat voineet ryhtyä sotilaiksi, rauhantuomareiksi tai ruhtinaiksi luopumatta pyhemmästä velvollisuudesta."
"Valtioon nähden kristityt olivat lojaaleja, mutta ollen ennen kaikkea Jumalan valtakunnan kansalaisia, pitäen ensisijaisena, ainoana kestävänä arvona Kristuksen pian lähestyvää herrautta, he olivat välinpitämättömiä päivän poliittisiin kysymyksiin nähden." (Matti A. Mustonen, Varhaiskirkon apologeettien ja kirkon isien käsitys valtiosta ja esivallasta I, Helsinki 1948, s. 137.)
"Pakanamaailman hallitsijat ymmärsivät varsin vähän varhaiskristittyjä eivätkä suosineet heitä. . . . Kristityt kieltäytyivät osallistumasta Rooman kansalaisten eräisiin velvollisuuksiin. . . . He eivät tahtoneet pitää poliittista virkaa." (A. Heckel ja J. Sigman, On the Road to Civilization, A World History, Philadelphia, USA, 1937, s. 237, 238.)
"Keisarinpalvontaan kuului muutamien suitsukejyvästen tai viinitippojen ripotteleminen alttarille, joka seisoi keisarin kuvan edessä. Ehkä me emme näin pitkän ajan päässä siitä tilanteesta pidä tuota tekoa sen kummempana kuin . . . käden nostamista tervehtimään lippua tai jotakuta huomattavaa valtion hallitusmiestä kohteliaisuuden, kunnioituksen ja isänmaallisuuden ilmaukseksi. Mahdollisesti hyvin monet ihmiset ensimmäisellä vuosisadalla ajattelivat siitä juuri sillä tavalla, mutta eivät kristityt. He pitivät koko asiaa uskonnollisena palvontana, keisarin tunnustamisena jumalaksi ja sen vuoksi uskottomuutena Jumalaa ja Kristusta kohtaan, ja he kieltäytyivät siitä." (M. F. Eller, The Beginnings of the Christian Religion, New Haven, Connecticut, USA, 1958, s. 208, 209.)
Professori Troeltsch kirjoitti: "Tilanne vaikeutui 200-luvulta alkaen, sillä kristittyjen määrä yhteiskunnan yläluokassa ja huomattavammissa ammateissa, armeijassa ja virkamiespiireissä, kasvoi. [Ei-raamatullisissa] kristillisissä kirjoituksissa on useita kohtia, joissa esitetään närkästyneitä vastalauseita osallisuudesta niihin; toisaalta ei puutu kompromissiyrityksiä — perusteluja, joiden tarkoituksena on tyynnyttää levoton omatunto . . . Nämä vaikeudet alkoivat kadota Konstantinuksen ajasta lähtien; kristittyjen ja pakanoiden välinen hankaus poistui, ja kaikki valtion virat aukenivat."
"Kristityt kieltäytyivät osallistumasta eräisiin Rooman kansalaisten velvollisuuksiin. Kristityt . . .pitivät sotapalvelukseen osallistumista uskostaan luopumisena. He eivät halunneet olla poliittisessa virassa. He eivät palvoneet keisaria." – Heckel ja Sigman, On the Road to Civilization – A World History, s. 237, 238
Historioitsija E. G. Hardy huomauttaa kirjassaan Kristillisyys ja Rooman hallitus: "Kristityt olivat muukalaisia ja pyhiinvaeltajia ympärillään olevassa maailmassa; heidän kansalaisuutensa oli taivaassa; valtakunta, jota he odottivat, ei ollut tästä maailmasta. Siitä seurannut kiinnostuksen puute julkisiin asioihin tuli näin ollen alun pitäen olemaan kristillisyyden huomattava piirre." (Christianity and the Roman Government.)
Historioitsija John L. von Mosheim sanoi ensimmäisen vuosisadan kristittyjen olleen "joukko mitä vaarattomimman luontoisia ihmisiä, jotka eivät koskaan hautoneet mielessään valtion hyvinvoinnille vihamielisiä toiveita tai ajatuksia".
"Vaikka kristityt eivät ehkä osallistuneet keisarinpalvontaan, he eivät olleet mitään kansankiihottajia, eikä heidän uskonnostaan – vaikka se tuntui pakanoista oudolta ja joskus vastenmieliseltä – koitunut imperiumille mitään todellista uhkaa." (After Jesus—The Triumph of Christianity.)
Oxfordin yliopiston professori E. G. Hardy kirjoitti: "Tertullianus luettelee monia asioita, jotka olivat mahdottomia omantunnontarkalle kristitylle, koska ne liittyivät epäjumalanpalvontaan: esim. sopimusten tekoon usein liittyvä vala, oviaukkojen valaiseminen juhlien ajaksi ym., kaikki pakanauskontojen seremoniat, pelit ja sirkus, maallisen [pakanallis-klassisen] kirjallisuuden opettajana toimiminen, sotapalvelus, valtionvirat." (Christianity and the Roman Government.)
The Encyclopedia of Religion selittää otsikon "Kirkko ja valtio" alla: "Ajanlaskumme ensimmäisellä kolmella vuosisadalla kristillinen kirkko oli enimmäkseen erossa virallisesta Rooman yhteiskunnasta . . . Kristilliset johtajat opettivat kuitenkin . . . tottelemaan Rooman lakia ja olemaan uskollisia keisarille kristillisen uskon asettamissa rajoissa."
"Kristityt olivat muukalaisia ja pyhiinvaeltajia ympärillään olevassa maailmassa; heidän kansalaisuutensa oli taivaassa; valtakunta, jota he odottivat, ei ollut tästä maailmasta. Siitä seurannut kiinnostuksen puute julkisiin asioihin tuli näin ollen alun pitäen olemaan kristillisyyden huomattava piirre." – E. G. Hardy, Christianity and the Roman Government, s. 39
"Kristityt asennoituivat usein kielteisesti valtioelämään, he pysyttelivät poissa viroista ja julkisista toimista, joihin näet aina liittyi pakanallisia uskonnollisia menoja; he välttivät sotapalvelusta – samasta syystä, mutta myös siksi, että he eivät halunneet osallistua sotaan; – – sanottiin, että he olivat 'hyödyttömiä julkisessa elämässä'; heidän kansallisuutensa ei ollut maan päällä vaan taivaassa." (Hal Koch, Apostoleista atomiaikaan – kristillisen kirkon historia, Pieksämäki 1966, s. 58.)
Kirkkohistorioitsija August Neander selosti, että "kristityt kuvattiin ihmisiksi, jotka olivat kuolleita maailmalle ja hyödyttömiä kaikkiin elämän asioihin; . . . ja kysyttiin, mitä elämisestä tulisi, jos kaikki olisivat heidän kaltaisiaan".
Rooman valtakunnan vaiheita käsittelevässä Edward Gibbonin teoksessa The History of the Decline and Fall of the Roman Empire sanotaan: "Oli mahdotonta, että kristityt olisivat voineet ryhtyä sotilaiksi, rauhantuomareiksi tai ruhtinaiksi luopumatta pyhemmästä velvollisuudesta."
"Valtioon nähden kristityt olivat lojaaleja, mutta ollen ennen kaikkea Jumalan valtakunnan kansalaisia, pitäen ensisijaisena, ainoana kestävänä arvona Kristuksen pian lähestyvää herrautta, he olivat välinpitämättömiä päivän poliittisiin kysymyksiin nähden." (Matti A. Mustonen, Varhaiskirkon apologeettien ja kirkon isien käsitys valtiosta ja esivallasta I, Helsinki 1948, s. 137.)
"Pakanamaailman hallitsijat ymmärsivät varsin vähän varhaiskristittyjä eivätkä suosineet heitä. . . . Kristityt kieltäytyivät osallistumasta Rooman kansalaisten eräisiin velvollisuuksiin. . . . He eivät tahtoneet pitää poliittista virkaa." (A. Heckel ja J. Sigman, On the Road to Civilization, A World History, Philadelphia, USA, 1937, s. 237, 238.)
"Keisarinpalvontaan kuului muutamien suitsukejyvästen tai viinitippojen ripotteleminen alttarille, joka seisoi keisarin kuvan edessä. Ehkä me emme näin pitkän ajan päässä siitä tilanteesta pidä tuota tekoa sen kummempana kuin . . . käden nostamista tervehtimään lippua tai jotakuta huomattavaa valtion hallitusmiestä kohteliaisuuden, kunnioituksen ja isänmaallisuuden ilmaukseksi. Mahdollisesti hyvin monet ihmiset ensimmäisellä vuosisadalla ajattelivat siitä juuri sillä tavalla, mutta eivät kristityt. He pitivät koko asiaa uskonnollisena palvontana, keisarin tunnustamisena jumalaksi ja sen vuoksi uskottomuutena Jumalaa ja Kristusta kohtaan, ja he kieltäytyivät siitä." (M. F. Eller, The Beginnings of the Christian Religion, New Haven, Connecticut, USA, 1958, s. 208, 209.)
Professori Troeltsch kirjoitti: "Tilanne vaikeutui 200-luvulta alkaen, sillä kristittyjen määrä yhteiskunnan yläluokassa ja huomattavammissa ammateissa, armeijassa ja virkamiespiireissä, kasvoi. [Ei-raamatullisissa] kristillisissä kirjoituksissa on useita kohtia, joissa esitetään närkästyneitä vastalauseita osallisuudesta niihin; toisaalta ei puutu kompromissiyrityksiä — perusteluja, joiden tarkoituksena on tyynnyttää levoton omatunto . . . Nämä vaikeudet alkoivat kadota Konstantinuksen ajasta lähtien; kristittyjen ja pakanoiden välinen hankaus poistui, ja kaikki valtion virat aukenivat."
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kun Jehovan todistajia vertaa varhaiskristittyihin, voi hyvällä syyllä Jehovan todistajia sanoa aidoiksi kristityiksi.
Mutta ketkä ovat sitten ns. nimikristittyjä?
>>Mutta ketkä ovat sitten ns. nimikristittyjä?
Vartiotorniseuran mukaan nimenomaan varhaiskristityt. Ennen kuin kysyt enempää, mieti hetki.
Nykyinen luopiokristikunta tekee juuri päinvastoin kaikessa kuten kristittyjen kuuluisi menetellä. Siunataan sadat ja ollaan osana niissä ja politiikassa, halutaan rahaa ja valtaa, eletään ylellisyydessä ym