Kun aikoinani "jätin" mormonismin eli erosin map-kirkosta, uskoin kuitenkin Jumalaan. En ajatellut jättäväni uskontoa kokonaan. Silloin ajattelin, että kunhan aikaa kuluu niin löydän varmaan oman paikkani uskontojen/kirkkojen joukosta.
Nyt kuitenkin näyttää pikemminkin siltä, etten "oikeaa" (lue: minulle oikeaa) kirkkoa löydäkään. Mormonismiin en tunne mitään vakavaa vetoa, enkä sen enempää luterilaisuuteen tai helluntailaisuuteen tai mihinkään muuhunkaan kristinuskon suuntaukseen. Enkä myöskään mihinkään muuhunkaan uskontoon (islamiin, hindulaisuuteen, juutalaisuuteen etc. etc.)
Pikemminkin, kun rehellisesti mietin omia ajatuksiani ja tuntojani, sanoisin etten usko jumalan olemassaoloon. Tässä mielessä kai (laveasti ymmärrettynä) voisin sanoa olevani ateisti. En kuitenkaan siinä mielessä, että ehdottomasti voisin sanoa, ettei jumalaa ole, pikemminkin niin etten usko että jumalaa on. Onko tämä sitten ateismia vai agnostismia, jääköön sanansaivartelijoiden määritettäväksi.
Ymmärrän uskonnollisten tuntemusten olemassaolon, onhan niitä toki minullakin ollut ja väljästi määritettynä on yhä. Tiede vastaa minulle tarpeeksi tyydyttävästi (ei tyhjentävästi, mutta riittävällä tavalla) "suuriin kysymyksiin" eli mistä miksi ja minne. Mistä: maailmankaikkeuden alkuaineista evoluution etc. kautta, miksi: koska elämä on syntynyt ja kehittynyt - olen minäkin ja minne: maan poveen ja olemattomuuteen, mutta myös elämän kiertokulkuun.
Miksi se, etten usko kuitenkin tulkitaan vakavaksi synniksi? Jos jumala on olemassa, miksi se etten usko häneen olisi vakava, rangaistava synti? Joku voinee sanoa että koska "kiellän" vaikka on niin monia "todisteita" puolesta. Tähän voin vain vastata, että mielestäni "todisteita" vastaan on enemmän ja ne ovat painavempia.
Sitten ajatuksesta että usko jumalaan soisi jotenkin korkeamman moraalin - mikään ei ole oudompi ajatus. "Uskon" vakaasti lain (maallisen) pitämiseen, en palkinnon toivosta tai rangaistuksen pelossa, vaan yhteiskuntarauhan, ja oman ja rakkaitteni ja lopulta koko ihmiskunnan rauhan ja onnen vuoksi. Samaa voisin sanoa tietyistä (en toki kaikista :) uskonnollisista "laeista". Pääosin kymmenen käskyäkin ovat minusta kunnioitettavia ja ylläpidettäviä niiden hyvien, yhteiskuntaa ja yksilöitä suojelevien seuraamusten takia (älä tapa, älä varasta jne.
Eli, koska "jumalattomuus" (lukekaa nyt tämä sana oikein tässä yhteydessä) ei ole tehnyt minusta rikollista tai murhaajaa/raiskaajaa/varasta, niin
mikä synti "jumalattomuuteni" on ja miksi se olisi rangaistava? (mormonismin näkökulmasta tällä palstalla ja oman "taustani" vuoksi ensisijaisesti, toki luen kaikkien kommentit)
Nyt kuitenkin näyttää pikemminkin siltä, etten "oikeaa" (lue: minulle oikeaa) kirkkoa löydäkään. Mormonismiin en tunne mitään vakavaa vetoa, enkä sen enempää luterilaisuuteen tai helluntailaisuuteen tai mihinkään muuhunkaan kristinuskon suuntaukseen. Enkä myöskään mihinkään muuhunkaan uskontoon (islamiin, hindulaisuuteen, juutalaisuuteen etc. etc.)
Pikemminkin, kun rehellisesti mietin omia ajatuksiani ja tuntojani, sanoisin etten usko jumalan olemassaoloon. Tässä mielessä kai (laveasti ymmärrettynä) voisin sanoa olevani ateisti. En kuitenkaan siinä mielessä, että ehdottomasti voisin sanoa, ettei jumalaa ole, pikemminkin niin etten usko että jumalaa on. Onko tämä sitten ateismia vai agnostismia, jääköön sanansaivartelijoiden määritettäväksi.
Ymmärrän uskonnollisten tuntemusten olemassaolon, onhan niitä toki minullakin ollut ja väljästi määritettynä on yhä. Tiede vastaa minulle tarpeeksi tyydyttävästi (ei tyhjentävästi, mutta riittävällä tavalla) "suuriin kysymyksiin" eli mistä miksi ja minne. Mistä: maailmankaikkeuden alkuaineista evoluution etc. kautta, miksi: koska elämä on syntynyt ja kehittynyt - olen minäkin ja minne: maan poveen ja olemattomuuteen, mutta myös elämän kiertokulkuun.
Miksi se, etten usko kuitenkin tulkitaan vakavaksi synniksi? Jos jumala on olemassa, miksi se etten usko häneen olisi vakava, rangaistava synti? Joku voinee sanoa että koska "kiellän" vaikka on niin monia "todisteita" puolesta. Tähän voin vain vastata, että mielestäni "todisteita" vastaan on enemmän ja ne ovat painavempia.
Sitten ajatuksesta että usko jumalaan soisi jotenkin korkeamman moraalin - mikään ei ole oudompi ajatus. "Uskon" vakaasti lain (maallisen) pitämiseen, en palkinnon toivosta tai rangaistuksen pelossa, vaan yhteiskuntarauhan, ja oman ja rakkaitteni ja lopulta koko ihmiskunnan rauhan ja onnen vuoksi. Samaa voisin sanoa tietyistä (en toki kaikista :) uskonnollisista "laeista". Pääosin kymmenen käskyäkin ovat minusta kunnioitettavia ja ylläpidettäviä niiden hyvien, yhteiskuntaa ja yksilöitä suojelevien seuraamusten takia (älä tapa, älä varasta jne.
Eli, koska "jumalattomuus" (lukekaa nyt tämä sana oikein tässä yhteydessä) ei ole tehnyt minusta rikollista tai murhaajaa/raiskaajaa/varasta, niin
mikä synti "jumalattomuuteni" on ja miksi se olisi rangaistava? (mormonismin näkökulmasta tällä palstalla ja oman "taustani" vuoksi ensisijaisesti, toki luen kaikkien kommentit)
Vastaukset 8
Vanhimmat
En siis usko että uskosi puute on mitään syntiä.
Eli elä vaan rauhassa sen suhteen.
Minulla on kovasti samanlaisia ajatuksia kun sinullakin. Toisaalta kun ajattelen kaiken tarkoitusta, niin tuntuu että yläkerran ohjauspyörää kuitenkin kääntelee kuitenkin joku. Mene ja tiedä, mutta ei minulla ole mikään sitä vastaan, että Jumala olisi olemassa. Ei minulla oikeastaan ole sitäkään vastaan mitään, että Jumala olisi ihmisen keksintöä, mutta ajatus oikasta Jumalasta luo jotenkin lohtua. Mitä tulee uskonnolliseen moraaliin, niin voihan asia olla niinkin, että vähemmän olisi sotia maailmassa, jos lukuisia erilaisia Jumalia ei olisi olemassa ihmisten mielissä.
Minäkään en ole löytänyt mitään perustetta sille, että Jumalaan tai Jeesukseen uskomisessa olisi jotain pelastavaa tai välttämättä edes jaloa.
uskoa, voidaksesi ylipäätään uskoa Jumalaan, niin en minä ainakaan tiedä minkälainen synti se on. Siellä missä ei ole lakia niin ei myöskään ole rangaistusta. Se taas on eriasia jos ihminen tietää mikä on oikein ja totta ja silti haluaa kieltää tai tehdä syntiä tietoisesti.
Haluat kuitenkin hyväksyä kaikkien Raamattuun uskovien lain, joka on sisällytetty kymmeneen käskyyn, jotka uskomme tulleen Jumalalta. Useiden demokraattisten maiden ja miksei myös monien vähemmän demokraattistenkin maiden lainsäädäntö perustuu Raamatun kymmeneen käskyyn.
Kun Jeesukselta tiedusteltiin mikä on suurin käsky laissa, niin Hän sanoi, että suurin on rakasta Jumalaa kaikesta sydämestäsi ja toinen tämän vertainen on; rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. näissä kahdessa käskyssä on kaikki laki ja profeetat. Itse asiassa Hän antoi näin uudelleen nuo kymmenen käskyä. Viisi ensimmäistä on Jumalan rakastamista ja viisi seuraavaa lähimmäisen rakastamista.
Vaikka oletkin jättänyt kirkkomme on mielestäni suuriarvoista, että kunnioitat noita käskyjä. Niitä seuraamalla ei ainakaan kadotukseen joudu. Olet varmaankin ratkaisusi tehnyt, mutta rohkenen kuitenkin kehoittaa lukemaan Alma 32 luvun, erityisesti jakeesta 28 eteenpäin, jossa sanaa verrataan siemeneen. Antaa se kuitenkin aihetta jos ei muuhun niin filosofiseen pohdiskeluun jota jo puheenvuorossasi käytit.
käskyä sisältävät säännöt jotka tarvitaan jotta ihmiset ylipäänsä voisivat elää yhteisöissä ja ne olivat kiteytyneet jo lähi-idän suurkulttuureissa ja varmasti muuallakin lainsäädännön perustaksi jo ennen Israelin uskonnon syntyä. Yhteisön muita asukkaita ei ruumiin tai omaisuuden puolesta saa vahingoittaa, jos tätä sääntöä ei kunnioiteta, yhteiselo on mahdotonta. Myös muissa tuon ajan yhteisöissä oma jumala, heimon, maan tai kaupunkivaltion, käsitettiin lakien perimmäiseksi säätäjäksi ja takaajaksi.
aivan nuorena vai oletko ns. käännynnäinen? Monilla ellei kaikilla nuorilla on omakohtaisen ratkaisun paikka siinä murrosiän paikkeilla. Ei ole itsestään selvää, että kaikki selviävät tuosta vaiheesta. Erityisen suuria vaikeuksia näyttää olevan juuri meidän yhteiskunnassamme, koska vastavoimat ovat vallalla.
Olen käännynäinen. Siksi en voi täysin ymmärtää kirkkomme nuorten pulmia. Pulmamme ovat jossain suhteessa erilaisia. Mielenkiintoista oli kirjoituksessasi se, ettet tunne muitakaan uskomistapoja sinulle sopiviksi. Oletko vertaillut, mitä erikoista ja ainutalatuista on meidän kirkossamme muihin verrattuna?
>Monilla ellei kaikilla nuorilla on omakohtaisen ratkaisun paikka siinä murrosiän paikkeilla.
Juuri siksi kaste ja kirkkoon liittäminen pitäisi suorittaa vasta murrosiän jälkeen.
Onko se parempi tapa? Hyvin monet kirkon piirissä kasvaneet saavat oman henkilökohtaisen vakaumuksen. Kahden vuoden ikäistä lasta ei kasteta eikä ketään muutakaan ilman hänen omaa haluaan. "Sallikaan lasten tulla minun tyköni, äkää estäkö heitä."
Eihän vauva ymmärrä mitään kirkkoon liittymisestä, mutta toisaalta eivät vauvakasteen kannattajat sitä pidäkään lapsen omana vastuullisena päätöksenä.