menetin lapseni, jolla oli vakava rakastava suhde..rakastimme molempia, ja iloitsimme yhteisestä onnesta ja tulevaisuudesta.
Tapahtui se kaikkein ikävin ja otin surun vastaan ja hoidin sen ja yleensäkin kaikki periaatteessa yksin, ottaen huomioon tämän surullisen rakkaan sekä oma ja nykyään ainut toisen lapseni..periaatteessa oma lapseni jäi jollakin tavalla varjoon kuitenkin.
Oli rakkaan vanhemmat ja heidän puolisot oli monen monta ihmistä suremassa , tai niin luulin.
Kestin huhupuheet josta osa kai oli totta, mutta päätin pitää kiinni siitä mihin itse uskoin.
Luonnostaan tahdoin hoitaa kaikkia muita paitsi itseäni.Lohduttaa miestäni ja lopulta myös huomasin myös toisen lapseni tarpeet, ja hänen surun.
Rakkaan suku ei nähnyt kuin heidän surun, minähän otin heidän mielestä asiat hyvin..hoidin kaikki asiat, pidin yhteyttä otin kaikki huomioon jne..kunnes halusin myös pitää oman lapseni puolta.Totuin aina selvittämään puhumalla asiani lapseni kanssa ja niin piti nyttenkin tehdä, lempeästi..ja ajan kanssa ja kaikkia osapuolia yritin ottaa huomioon.
Kappas kappas..tulikin seinä vastaan..ja kaikki asettu rakkaan puolelle unohtaen kuka tässä oikein lapsensa menetti..oli vaan rakkaan suru eikä mitään muuta..tahtomattaan , ja tottakai oman lapsen suru on raastavaa..ymmärrän sen enemmän kuin hyvin..mentinhän MINÄ lapseni ja lapseni ainoan elinkumppaninsa..
raksta asetettiin minua vastaan..minä olin kaiken pahan alku nyt..minä tahdoin vaan pahaa..
Mietin vanhempia jotka antoi kaiken tapahtua, eikö heidän järki sanonut että parhaiten he häntä olisi auttanut, olemalla rehellisiä, tunnustaa oman erehdyksensä , mutta ei siinä niin käynyt..kuka olisi lasta enempää voinnut rakastaa kuin minä?Minä joka kannoin hänet kohdussani , suojelin ja kasvatin..enkö minä jos joku olisi ymmärtänyt mitä on menettää rakkaansa..parhaiten kuitenkin.
Ei lapseni tätä olisi halunnut,ei ikinä, eikä me..kuulimme vaikka mitä tarinoita, ja lopulta ei enää tiennyt mihin uskoa..ja kunnei mitään yhteydenottoa enää tullut sieltä, päätin antaa asioiden olla..ei se tuntunut hyvälle..mutta sisimmissäni tiedän, etten itsekkään enää saa asioita sellaiseksi kuin ne oli.
tosin ymmärrän että nuori ja jopa minäkin ja varmasti moni muukin kohdistaa vihansa kuoleman johdosta johonkin..nyt se olin minä..
itse kohdistin sen eri paikkaan..
ainoa asia joka minua lohduttaa on se..että jos on taivas..totuus paljastuu..kaikki vääryydet paljastuu ..ja totuus on myöskin se..että he ei voi tietää..mitä on menettää oma lapsi..heidän lapsi elää.
Tuntuu väärltä ´miten sinisilmäinen olinkaan..miten luotin ja uskoin..ja loppupeleissä totuus tuli esille..ihminen on ahne ja julma..muuta en voi sanoa..ja totuuden nimissä toivon etten tapaa heitä edes taivaassakaan..
Lapseni takia olen onneton..ja se kai todistaa sen..että kuitenkin uskon elämään kuoleman jälkeen..minun vaan on elettävä tätä tuskaista pitkää elämää vielä tovin, ennen kuin tapaan lapseni..
Tapahtui se kaikkein ikävin ja otin surun vastaan ja hoidin sen ja yleensäkin kaikki periaatteessa yksin, ottaen huomioon tämän surullisen rakkaan sekä oma ja nykyään ainut toisen lapseni..periaatteessa oma lapseni jäi jollakin tavalla varjoon kuitenkin.
Oli rakkaan vanhemmat ja heidän puolisot oli monen monta ihmistä suremassa , tai niin luulin.
Kestin huhupuheet josta osa kai oli totta, mutta päätin pitää kiinni siitä mihin itse uskoin.
Luonnostaan tahdoin hoitaa kaikkia muita paitsi itseäni.Lohduttaa miestäni ja lopulta myös huomasin myös toisen lapseni tarpeet, ja hänen surun.
Rakkaan suku ei nähnyt kuin heidän surun, minähän otin heidän mielestä asiat hyvin..hoidin kaikki asiat, pidin yhteyttä otin kaikki huomioon jne..kunnes halusin myös pitää oman lapseni puolta.Totuin aina selvittämään puhumalla asiani lapseni kanssa ja niin piti nyttenkin tehdä, lempeästi..ja ajan kanssa ja kaikkia osapuolia yritin ottaa huomioon.
Kappas kappas..tulikin seinä vastaan..ja kaikki asettu rakkaan puolelle unohtaen kuka tässä oikein lapsensa menetti..oli vaan rakkaan suru eikä mitään muuta..tahtomattaan , ja tottakai oman lapsen suru on raastavaa..ymmärrän sen enemmän kuin hyvin..mentinhän MINÄ lapseni ja lapseni ainoan elinkumppaninsa..
raksta asetettiin minua vastaan..minä olin kaiken pahan alku nyt..minä tahdoin vaan pahaa..
Mietin vanhempia jotka antoi kaiken tapahtua, eikö heidän järki sanonut että parhaiten he häntä olisi auttanut, olemalla rehellisiä, tunnustaa oman erehdyksensä , mutta ei siinä niin käynyt..kuka olisi lasta enempää voinnut rakastaa kuin minä?Minä joka kannoin hänet kohdussani , suojelin ja kasvatin..enkö minä jos joku olisi ymmärtänyt mitä on menettää rakkaansa..parhaiten kuitenkin.
Ei lapseni tätä olisi halunnut,ei ikinä, eikä me..kuulimme vaikka mitä tarinoita, ja lopulta ei enää tiennyt mihin uskoa..ja kunnei mitään yhteydenottoa enää tullut sieltä, päätin antaa asioiden olla..ei se tuntunut hyvälle..mutta sisimmissäni tiedän, etten itsekkään enää saa asioita sellaiseksi kuin ne oli.
tosin ymmärrän että nuori ja jopa minäkin ja varmasti moni muukin kohdistaa vihansa kuoleman johdosta johonkin..nyt se olin minä..
itse kohdistin sen eri paikkaan..
ainoa asia joka minua lohduttaa on se..että jos on taivas..totuus paljastuu..kaikki vääryydet paljastuu ..ja totuus on myöskin se..että he ei voi tietää..mitä on menettää oma lapsi..heidän lapsi elää.
Tuntuu väärltä ´miten sinisilmäinen olinkaan..miten luotin ja uskoin..ja loppupeleissä totuus tuli esille..ihminen on ahne ja julma..muuta en voi sanoa..ja totuuden nimissä toivon etten tapaa heitä edes taivaassakaan..
Lapseni takia olen onneton..ja se kai todistaa sen..että kuitenkin uskon elämään kuoleman jälkeen..minun vaan on elettävä tätä tuskaista pitkää elämää vielä tovin, ennen kuin tapaan lapseni..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.