Tiedän mitä on suru,nimittäin minä menetin 2-vuotta sitten minun oikani Markuksen 15vuotiiana.
Hänet vietiin töölööseen ja teho osostolle kuoli.
Hänet vietiin töölööseen ja teho osostolle kuoli.
tiedän mitä suru on,menetin oman poikani
kaunismerenneito
7345
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuolema ja suru
Keskustele kuolemasta ja surutyöstä. Miten auttaa menetyksen kokenutta?
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000156&subcat=2552
otan sydämestäni osaa menetykseesi! voimia sinulle jatkossakin.
elämään sen kanssa. En ole unohtanut sitä koskaan eikä sitä voi unohtaa mutta oppia elämään sen kanssa niin elämä menee eteenpäin.
Sinä tiedostat sen menetyksen vielä vuosia joka hetki ja vähitellen se painuu taustalle niin, että huomaat vain ajattelevasi poikaasi pysähtymättä toimissasi.
Kumma tietoisuus on siinä, että ajattelee lasta aina kuolinikäisenä, ei koskaan aikuisena vaikka olisi eläessään jo vanha ihminen.
En keskustele puolisoni kanssa koskaan hänestä mutta muistamme hänen merkkipäivänsä aina, vaikka meillä on viisi muuta lasta ja monta lastenlalasta.
....Rakkaan Poikamme viime vuoden alussa. Vuosipäivä lähestyy.
Ikävä on valtava. Voisko joku kertoa miten olette menneet eteenpäin?
jokaisen pitää käsitellä sen asian omalla tavallaan. Minä poistin kaikki hänestä muistuttavat esineet komeroon ja päätin että otan ne esille, kun olen päässyt surun ohi. Siellä komerossa ovat yhä 30 vuoden jälkeen ja aina joskus otan kuvan käteen ja itken yksinäisyydessä.
Moni lapsensa menettänyt itkee ja huutaa surunsa kaikkien kuultavaksi. Heille on tärkeää, että kanssaihmiset ottavat heidän surunsa kannettavakseen, mutta minä ajattelen asian toisin.
Joskus ajattelen äitejä jotka menettivät monta poikaa sodassa ja jaksoivat jatkaa omaa elämäänsä. Kunnioitus heitä kohtaan on kasvanut vuosien saatossa todella suureksi.
....laiteta kuvia pojastamme mihinkään piiloon. Ja meillä on poikamme tekemiä esineitä ja hänelle tärkeitä tavaroita joita emme hävitä koskaan. Niissä on ikuisia muistoja. Pahimmat itkut olemme itkeneet läheisten kanssa ja itkemme vastakin jos siltä tuntuu. Itken joskus työmatkoilla ja joskus jopa lenkillä kyyneleet tulee kun ajattelee jotain asiaa. Mutta mitä sitten. Se on minun tapani surra.Surun yli ei ole aikomustakaan mennä. Poikamme elää muistoissamme kuolemaamme asti. Ennen ei ollut mitään keskustelu apuja niin kuin nykyään. Mutta sen kyllä huomaa esim. omasta äidistä joka on menettänyt poikansa ja minä veljeni 25v. sitten. En voi elää niin että siirtäisin syrjään poikamme kuoleman. Äitini teki aikoinaan niin ja myöhemmin myös kun menetti puolisonsa. Hän ei suostu puhumaan isästäni mitään. Joten hänen kanssaan en voi puhua pojastammekaan. Hän sanoikin yhtenä päivänä että etkö vielä oo päässyt siitä yli. Meinasin sanoa että ei sitä niin vaan pyyhkästä "roskakoriin". Onneksi en kuitenkaan sanonut.Meidän poikamme oli niin Rakas ihminen että haluan pitää hänet sydämessäni aina ja ikuisesti.
mutta suru on niin vahva, jos hänen kuvansa on aina silmien edessä. Äitisi on myös joutunut kohtaamaan surun ja tehnyt omat selviytymiseen auttavat järjestelyt.
Minä olen myös katsonut parhaaksi sellaisen järjestelyn, jossa saan kohdata omassa yksinäisyydessä suruni.
Itku tulee aina, katsoessani poikani kuvaa en voi sille mitään. Autolla ajaessani ensimmäisten vuosien aikana silmät sumenivat kyynelistä ja harkitsin silloin olevani muille vaaraksi. Voisin aiheuttaa jollekin kanssaihmiselle yhtä suuren surun kuin omani on ja todella kauhistuin ajatuksesta.
Olen varma, että laittaessani kuolleen poikani kuvan autoon en kykenisi ajamaan vaarattomasti autoa.
Toivotan sinulle voimaa kestämään oman surusi ja saavuttamaan tasapainon elämässäsi poikasi muistoa himmentämättä.