Mistä tuntee Jumalan

Mutta mitä Raamattu sanoo jäännösseurakunnasta?

Seitsemännen päivän adventistit ovat hämmästyneitä huomatessaan, että Raamattu ei koskaan puhu jäännösseurakunnasta maallisena organisaationa. Raamattu ei milloinkaan käytä sanontaa "jäännösseurakunta". Eikä Raamattu sano, että ihmisten täytyy liittyä johonkin erityiseen "jäännös" - kirkkoon tai "jäännös" - järjestöön pelastuakseen, tai toimiakseen Jumalan työssä, tai kuuluakseen Jumalan kansaan. Sen sijaan, sinä aikana kun Raamattu käyttää sanoja "jäännös", "jälkeläinen", ja "Jumalan" noin 826 kertaa, se puhuu ihmisistä, joista jotkut olivat toisinaan vastarinnassa Jumalaa kohtaan, Jumalan rankaisemia, muiden kansojen jäseniä kuin Israelin, ja/tai takaisin muuttaneita eloonjääneitä. Mutta se ei koskaan puhu mistään maallisesta kirkkokunnasta, seurakunnasta, tai organisaatiosta, joka olisi jäännösseurakunta. Raamattu on selvä siinä, että Jumalan Valtakunta --- tai Kristuksen seurakunta, tai jopa Jumalan kansa --- ei ole juutalaisten kansakunta, ja eikä mikään muukaan erityinen ihmisryhmä, vaan kristikunta kokonaisuudessaan. Olemiseen osana Jumalan seurakuntaa, sinun nimesi ei tarvitse olla minkään maallisen kirkon kirjoissa.

Raamatun mukaan pelastus riippuu suhteestasi Jeesukseen Kristukseen. Jeesus ei ollut seitsemännen päivän adventisti, eikä kukaan muukaan Jumalan kansasta, aivan luomisen ajasta lähtien aina vuoteen 1863 saakka, jolloin Seitsemännen päivän Adventtikirkko organisoitiin. Ylivoimainen enemmistö Jumalan kansasta tänään ei ole jäsenenä seitsemännen päivän adventtikirkossa! Ottamalla Jeesus Kristus vastaan Vapahtajanasi ja elämällä kunkin päivän sinussa asuvan Pyhän Hengen voiman avulla, pelastuksesi on varma nyt, jäsenyydelläsi kirkossa ei ole merkitystä!

Adventismi on täyteen buukattu mwerkityksiä, joita he ovat itse keksineet itselleen vaikka niistä ei ole Raamatussa mitään mainintaa. Nämä he ovat saaneet aikaan omin tukinnoin päättelemällä. Useat näistä päättelyistä ovat pitkää adventismin oppien ketjua, jossa muut tulkinnat todistavat seuraavia ja sitä seuraavia tulkintoja. Eikä se ketjun ensimmäinenkään tulkinta ole oikeaa.

lainaamatta rovasti Olavi Peltolan kotisivuilta hänen mainiota opetustaan seurakunnasta:

"10. KIRKKO JA SEURAKUNTA
Olavi Peltola


1. Johdantoa

Kirkkomme Tunnustuskirjoissa sanotaan, että jo seitsenvuotias lapsi tietää, mitä on kirkko. Voimme vain huokaillen kysellä, mistä löytyy tuo seitsenvuotias, joka vihdoinkin sanoisi selvästi mitä kirkko on. Niin pahasti hajaantuvat mielipiteet kirkosta kristittyjen välillä. Uskonopin eräs vaikeimmista ongelmista onkin kirkon ja seurakunnan määrittely. Mutta jo Paavali sanoi: "Tämä salaisuus on suuri: minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa" (Ef 5:32).

Eräs lähtökohta on Jeesuksen sanat Pietarille: "Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani (kreik. ekklesia)" (Matt 16:18). Mitä Jeesus tarkoittaa puhuessaan omasta seurakunnastaan? VT:n seurakuntaa tarkoittava sana on qaahal (5 Moos 9:10). Sillä tarkoitetaan nimenomaan Israelin kansaa, Jumalan kansaa tai sen osaa, joka on kokoontunut Jumalan sanan ääreen. UT:ssa se on käännetty kreikkalaisella sanalla ekklesia (Apt 7:38).

On ollut helppo määritellä, ketkä kuuluvat Israelin kansaan. Mutta ketkä kuuluvat Uuden liiton Israeliin, Jumalan kansaan, Kristuksen seurakuntaan, jonka Pyhä Henki tässä ajassa kokoaa ja pyhittää? Missä tämä kansa elää ja miten se on järjestäytynyt kansaksi? Onko ulkonainen kaste tuntomerkkinä? Monien hurskaiden baptistikotien lapsia ei ole kastettu? Jotkut pitävät ainoana tuntomerkkinä oikeaa uskoa Jeesukseen. Mutta miten erotetaan oikeat ja väärät uskovat toisistaan?

Seurakunta sanan synonyymina käytetään sanaa kirkko. Kirkolla voidaan tarkoittaa kuitenkin neljää eri asiaa: kirkkorakennusta, kansallista kirkkokuntaa kuten Suomen kirkkoa, maailmanlaaja tunnustuksellista kirkkokuntaa kuten luterilainen kirkko ja vihdoin uskon kautta Kristukseen liittyneiden ihmisten koko joukkoa tässä maailmassa. Samoin sanalla seurakunta on ainakin kaksi eri merkitystä: paikallisseurakunta ja kaikki todelliset Kristukseen uskovat.

2. Mikä on kirkko ja seurakunta?

Ensimmäistä helluntaita pidetään Kristuksen seurakunnan syntyhetkenä. Siinä silloin syntyi näkyvä, ajallinen yhteisö, joka nimenomaan kokoontui Herran Jeesuksen Kristuksen nimen ympärille. Yhteisön ulkonaisina tuntomerkkeinä olivat apostolinen opetus ja siihen liittyvä kaste, keskinäinen yhteys ja kokoontuminen, ehtoollinen ja rukous (Apt 2:42). Syntynyttä näkyvää ja käsinkosketeltavaa yhteisöä kutsutaan nimillä, jotka kuvaavat sen näkymätöntä, iankaikkista, uskon kohteena olevaa puolta: Kristuksen ruumis (Ef 1:22-23, 5:23,30), istutus (1 Kor 3:6), pyhien kansalaisuus, Jumalan perhe, rakennus, temppeli, Jumalan asumus Hengessä (Ef 2:19-20). Tätä kahtanaisuutta on yritetty ilmaista sanoilla näkyvä ja näkymätön seurakunta.

Evankeliumin kautta Jumala erottaa jokaisesta kansasta eräitä, jotka kääntyvät ja uskovat evankeliumiin. Tätä kääntyneiden joukkoa voimme pitää maan päällä olevana Kristuksen seurakuntana, kirkkona. Kristinopin mukaan taas seurakunta on siellä, missä evankeliumia puhtaasti saarnataan ja sakramentit evankeliumin mukaisesti jaetaan. Tunnustuskirjat tarkentavat tätä määritelmää alleviivatessaan, että kirkko on pyhien ja tosiuskovaisten yhteisö ja että tässä elämässä on myös teeskentelijöitä ja jumalattomia sekaantunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon.

Mikään määritelmä ei ole kaiken kattava. Vaikeimmin määriteltävissä ja rajattavissa on se todellinen, keskuudessamme elävä maailmanlaaja ihmisten joukko, joka on kääntynyt ja uskonut evankeliumiin. Sen Jumala on erottanut evankeliumin kautta eri kansoista ja kielistä omaksi kansakseen. Tämän joukon jäseniä on kaikkialla siellä, missä on eri nimisiä ja kokoisia, selvästi tai vähemmän selvästi järjestäytyneitä kristittyjen ryhmiä, seurakuntia, kirkkoja. Mutta yksikään näistä ryhmistä ei ole kuitenkaan varsinainen Kristuksen seurakunta maan päällä. "Ekklesia ylittää kaikkien kirkkojen ja niihin verrattavien kristillisten yhdyskuntien rajat, se murtaa kaikki inhimilliset ryhmittelyt, ja siitä syystä sen jäseniä ei voida koskaan oikein merkitä kirjoihin ja luetteloihin" (Tiililä). Kristuksen todellinen seurakunta jää salaisuudeksi monella tavoin tässä ajassa ja kuitenkin se on joka hetki käsinkosketeltavana ja siksi aina alttiina vainottavaksi.

Määrittelyssä on käytettävä vastakkaisia ilmauksia: Kristuksen seurakunta on näkyvä ja näkymätön. Se on salattu ja julkinen. Sillä on maallinen muotonsa ja taivaallinen olemuksensa. Se on inhimillinen ja jumalallinen. Siihen kuulutaan sydämen uskon ja tietoisen jäsenyyden kautta. Jumala yksin tietää kuinka monta jäsentä kuuluu hänen seurakuntaansa ja kuitenkin sillä on jäsenluettelonsa tässä maailmassa. Se on paikallinen ja kuitenkin yli maailman ulottuva. Siinä on mitä erilaisimpia kokoontumisen ja järjestyksen muotoja ja perinteitä ja kuitenkin jotain, joka on kaikille samaa ja yhteistä - Raamatun sanaan sidottu todistus Jeesuksesta, kaste, ehtoollinen ja Pyhän Hengen osallisuus.

On mahdollista tietää ketkä ovat sen jäseniä ja kuitenkin todellinen jäsenyys jää ihmisiltä salaan. Vain Kristuksen seurakunnan jäsen on pelastettu ja kerran pelastuu. Mutta yksikään näkyvä yhteisö, joka kutsuu itseään seurakunnaksi tai kirkoksi, ei voi totuudellisesti väittää olevansa maan päällä ainoa oikea ja että kaikki sen jäsenet varmasti pelastuvat. Kristuksen seurakunta on aina ensisijassa uskon kohde, mutta samalla myös käsinkosketeltava ja todellinen yhteisö tässä maailmassa. Kristuksen seurakunta ei lankea yksiin minkään ulkonaisen organisaation kanssa ja kuitenkin jokaisella todellisen seurakunnan osallakin on oma organisaationsa. Kirkko on viime kädessä "määrittelemätön todellisuus" (Mannermaa).

Koska kirkko ja seurakunta muodostuu elävistä ihmistä, se on jotain maallista ja ajallista. Se on ihmisten luoma eikä sitä ole ilman ihmisiä. Se on ihmisten organisoima ja ylläpitämä. Ihmiset sitä johtaa ja ihmiset siinä riitelevät ja kapinoivat ja nousevat toisiansa vastaan. Siinä on julmuutta, sortoa, väärinkäytöksiä niinkuin kaikessa muussakin missä ihmiset ovat mukana. Yhteisönä siinä voi esiintyä myös rakkautta, hyvyyttä ja aitoa keskinäistä yhteyttä.

Seurakunta on inhimillisessä luonnonmukaisuudessaan aina joukko tavallisia arkisia ihmisiä ja joukossa on pahoja ja hyviä. Samaan aikaan tuo joukko on Jumalan lunastama Kristuksen ruumis. He ovat pyhiä Kristukseen uskoessaan. Kristus itse on läsnä sen keskuudessa. Siksi kirkossa ja seurakunnassa on aina myös jotain taivaallista, vaikka sen näkeekin ja kokee vain uskon silmä.

Seurakunnassa on jotain samaa kuin Raamatussa ja sakramenteissa. Perusteellisesti inhimillisiä, aineellisia, näkyviä ja samaan aikaan aidosti jumalallaisia, taivaallisia. Juuri niissä ja niiden kautta Pyhä Henki tekee työtään. Niissä on samaa luonnon kaksinaisuutta kuin itse Jeesuksessa, jossa Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.

Kristuksen todellinen seurakunta ja näkyvä kirkko ovat ikäänkuin sisäkkäin eikä niitä voida erottaa toisistaan. Ne ovat yhtäaikaisia ja niiden välillä saattaa olla voimakastakin jännitystä. "Ei ole Jumalan seurakunta yhtä yleinen kuin on Jumalan seurakunnan nimi, eivätkä Jumalan pyhät kohtaa meitä kaikkialla niin kuin Jumalan pyhien nimi" (Luther). Jumalan kansa ei ole ilman muuta samaa kuin näkyvä kirkko- tai seurakuntaorganisaatio. "Vaikka sudet ja väärät opettajat mellastavat kirkossa, he eivät kuitenkaan ole Kristuksen valtakunta. He ovat seurakuntaan sekaantuneina, mutta he eivät ole itse seurakunta" (Tunnustuskirjat).

Seurakunta on jumalattomien joukon peittämä. Mutta eivät nuo jumalattomat, vaikka he osallistuvatkin ulkonaisiin merkkeihin, sittenkään ole todellisia Kristuksen jäseniä. He ovat perkeleen valtakunnan jäseniä.

On olemassa koko ajan päällekkäin tai sisäkkäin oikea kirkko ja väärä kirkko. Jokin ryhmä voi olla nimeltään Kristuksen kirkko, mutta ei olemukseltaan. Opillisen rappion aikana seurakunta pysyy elävänä ainoastaan yksityisissä kristityissä ja ryhmissä, jota säilyttävät tosi uskon. Samaan aikaan julkisessa kirkossa saattaa olla vallalla vääristynyt käsitys kristillisestä uskosta ja sen johtajat voivat jopa ilmiantaa jäseniään salaiselle poliisille.

3. Paikallisseurakunta

Keskeinen tekijä Kristuksen ruumiin rakentamisessa on paikallisseurakunta. Jumalan kansa tässä maailmassa käytännössä tarvitsee aina paikallisseurakunnan yhteyttä. Lähetystyössä pyritään aina ensin rakentamaan paikallisseurakuntia. Paikallisseurakunta on kaikista heikkouksistaan huolimatta kristillistä uskoa tunnustavien ihmisten keskeisin yhteentulemisen muoto. Se on Kristuksen ruumiin ilmentymä määrätyllä maantieteellisellä paikalla. Se on Jeesuksen sovittamien miesten, naisten ja lasten kokoontumispaikka. Se jatkaa maailmassa Herran alullepanemaa työtä ja on Jumalan ensisijainen välikappale hänen maailmanlähetyksessään.

Valitettavasti tällä hetkellä vielä maailmassa on tuhansia yhteiskunnallisia ryhmiä ja kansankokonaisuuksia, joiden jäsenillä ei ole mahdollista mennä itseään lähellä olevaan paikallisseurakuntaan ja kuulla omalla kielellään evankeliumia. Seurakunnan lähetystehtävä on kovin keskeneräinen.

Ehkä meitä auttaa ymmärtämään jokaisen paikallisseurakunnan luonnetta kuva seurakunnasta kolmena sisäkkäisenä ympyränä. Tällöin ulkoisin kehä kuvaa niitä seurakunnan jäseniä, jotka ovat vain nimeltään jäseniä, mutta joilla ei ole mitään sydämen suhdetta seurakunnan sanaomaan, Jeesuksen. Sisempi ympyrä kuvaa niitä, jotka ovat kiinnostuneet sanasta ja käyvät ainakin silloin tällöin mukana toiminnassa. Heihin kuluvat etsivät. Sisin ympyrä kuvaa niitä, jotka elävät omakohtaisessa uskonyhteydessä seurakunnan Herraan Jeesukseen.

4. Oikean kristillisen kirkon ominaisuudet ja tunnusmerkit

Kristillisen kirkon ominaisuudet ovat uskontunnustusten mukaan sen ykseys, pyhyys, yleisyys ja apostolisuus.

Oikean kristillisen kirkon ja seurakunnan tuntomerkeistä tärkein ja ainoa oikea ja varma on evankeliumin sana. Siinä on sen elämä ja perusta. "Sillä Jumalan sana ei voi olla ilman Jumalan kansaa, eikä toisaalta Jumalan kansa ilman Jumalan sanaa" (Luther). Siellä missä evankeliumia julistetaan siellä aina löytyy myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat ottaneet sanan vastaan ja elävät evankeliumista.

Myös kasteen vesi ja ehtoollisen leipä ja viini ovat tuntomerkkejä. "Missä näet kasteen leivän ja evankeliumin olevan läsnä - riippumatta siitä, missä se on ja ketkä henkilöt ovat siinä mukana - sinun ei pidä epäillä, että siinä on kirkko. Näiden kolmen merkin ympärillä Kristus tahtoo meidän kokoontuvan ja siinä olevan yhtä" (Luther).

Oikean kirkon tuntomerkkeinä on myös synnin päästön käyttäminen ja se, että kutsutaan seurakunnan johtajia julistamaan sanaa ja hoitamaan sakramentteja.

Tuntomerkkeihin kuuluu myös julkinen rukoileminen ja Jumalan ylistäminen. Sekin on tuntomerkki, että joudutaan kärsimään Jeesuksen seuraajina. "Sen täytyy kokea kaikkea onnettomuutta ja vainoa, kaikkea ahdistusta ja harmia...paholaisen, maailman ja oman heikkouden taholta, sisäisesti murehtia, olla heikko, kauhistua, olla ulkonaisesti köyhä, halveksittu, sairas, heikko, kärsiä, jotta se tulisi samanlaiseksi kuin sen pää Kristus on" (Luther).

Eri järjestäytymisen muotoja

Kristillisten kirkkojen historiassa näyttää kolme eri järjestäytymisen mallia erottuvan selvästi. Määrätietoisemmin ovat järjestäytyneet sellaiset kirkot, joille kirkon virka on keskeinen tekijä ja joiden jumalanpalvelusta hallitsee liturgia. Sellaisia ovat katolinen, ortodoksinen ja anglikaaninen kirkko. Laitosmaisin ja hierarkkisin näistä on ollut katolinen kirkko.

Raamatun sanan saarnan ensisijaisesta merkitystä ovat korostaneet luterilaiset ja reformoidut kirkot. Ne ovat olleet luonteeltaan myös kansankirkkoja tai jopa sulautuneet varsin pitkälle valtioon. Kirkko Suomessa on meille näkyvä, oman lainsäädännön saanut julkisoikeudellinen laitos, oikeastaan eräänlainen suomalainen kunnallinen uskontolaitos, jolla on verotusoikeus valtion ja kunnan kanssa yhdessä. Kirkon korkeimmat virkamiehet, piispat ovat valtion palkkaamia ja tasavallan presidentti nimittää heidät. Sen palveluksessa on yli 17 000 työntekijää, joten se on eräs suurimmista suomalaisen yhteiskunnan työnantajista. Se käyttää rahaa vuotuiseen toimintaansa lähes neljä miljardia markkaa (1993) ja sen käytössä on noin miljoona nelimetriä sen itsensä omistamia tiloja.

Kolmas kirkkotyyppi rakentuu jäsentensä oman hengellisen kokemuksen varaan. Silloin kirkot ovat yhdistysmuotoisia ns. vapaakirkkoja. Usein ne ovat pieniä, jopa pelkästään itsenäisiä paikallisia ryhmiä.

5. Kirkko ja järjestöt

Mikä asema on kristillisillä järjestöillä Kristuksen seurakunnassa. Paikallisseurakunnalle meillä on selvä malli UT:ssa, mutta järjestöt näyttävät olevan joitain täysin UT:n ulkopuolella olevaa. Mutta mikä on se ryhmä, joka kulki Paavalin mukana lähetysmatkoilla? Tiedämme joitakin ryhmän jäseniä nimeltä. Timoteus on tunnetuin. Siilas oli vangittuna Paavalin kanssa. Voimme väittää, että Paavalin ympärille oli muodostunut eräänlainen lähetysjärjestö. Se oli organisaatioltaan vapaampi kuin paikallisseurakunta. Se oli liikkeessä oleva työryhmä. Jotain samaa ovat muodostaneet myöhempinä vuosisatoina munkkijärjestöt ja monenlaiset muut järjestöt.

Näyttää siltä kuin evankeliumin julistaminen vaatisi kahdenlaisia rakenteita. Tarvitaan pysyviä ja melko muuttumattomia paikallisseurakunnan rakenteita ja liikkuvia lähetystyörakenteita.

Joskus onkin sanottu, että todellinen kansankirkko on kuin ellipsi, jossa on kaksi polttopistettä: Lakisääteinen ja perinteinen paikalliseurakuntajärjestelmä ja vapaa kristillinen järjestötoiminta. Molempia tarvitaan ja molemmilla on oma paikkansa Kristuksen ruumiin rakentamisessa. Ihanteena on, että kummatkin työskentelevät rinnakkain, sovussa. Samanlainen partnership-suhde lienee parasta lähetyskentille syntyneen kirkon ja ulkomaisen lähetysjärjestön välillä.

6. Kirkon virat

Yleinen pappeus

Vastuu Jumalan sanan julistamisesta on koko uskovalla ja tunnustavalla seurakunnalla. Jokaista kristillisen kirkon jäsentä voidaan kutsua papiksi (1 Piet 2:5). Se tarkoittaa sitä, että jokaisella kristityllä on oikeus lähestyä Jumalaa ilman toisen ihmisen, papin toimintaa välittäjänä. Jokainen kristitty on kutsuttu antamaan elämänsä Jumalan käyttöön (Room 12:1) ja todistamaan Kristuksen armosta (1 Piet 2:9). Hänen on myös käytettävä niitä armolahjoja, joita hänellä on Kristuksen seurakunnan rakentamiseksi. Hänen on kyettävä myös arvostelemaan kuulemaansa opetusta. Lampaitten on opittava erottamaan oikean paimenen ääni väärästä paimenesta. Mutta samalla hänen on pysyttävä siinä kutsumuksessa, jossa hän on (1 Kor 7:17-24). Tunnemme tämän yleisen pappeuden nimellä.

Erityinen pappeus

Seurakunta tarvitsee myös sellaisia palvelijoita, joille seurakunta voi antaa tehtäväksi jäsentensä puolesta julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja. "Sillä joukko ei voi tehdä sellaista, se on täytynyt antaa yhden tehtäväksi. Yhden ainoastaan on käskettävä ja yhden annettava saarnata, kastaa, antaa syntejä anteeksi ja ojentaa sakramentteja" (Luther). Alusta alkaen on ollut kristillisissä seurakunnissa evankeliumin julistamiseen sidottu palvelutehtävä eli virka (ministerium = palvelu, virka, työ, ks. Apt 6:6; Gal 1:1). Sen Jeesus itse on asettanut kutsuessaan apostolinsa ja lähettäessään heidät. Se ei ole vain inhimillisen järjestyksen tähden vaan se on Jumalan tahtoma ja asettama ja kuuluu siis kirkossa ns. jumalalliseen järjestyksen ja oikeuteen. Alkukirkon aikana tämän seurakunnan keskeisen tehtävän hoitajia kutsuttiin myös vanhimmiksi (presbyteros, Apt 14:23; 15:2; 1 Tim 5:17), kaitsijoiksi (episkopos, Apt 20:28; Fil 1:1; 1 Tim 3:2), johtajiksi (proistamenos, Room 12:8; 1 Tim 5:17), paimeniksi (poimeen, Ef 4:11) ja johtaviksi miehiksi (heegoumenos, Apt 15:22). Näistä tehtävistä on vähitellen kehittynyt kaikissa kristillisissä kirkoissa nykyisinkin käytössä oleva erityinen tehtävä, josta voidaan käyttää nimeä saarnavirka, papinvirka.

Se on nimenomaan sanan ja sakramentin hoitamisen virka, mutta myös seurakunnan johtamisen virka. Tämän kristillisen kirkon alkuajoilta asti peräisin olevan palvelutehtävän kohtaamme nykyisin papin virassa. Sana pappi on kehittynyt UT:n sanasta presbyteros (präest, priester) ja piispa sanasta episkopos. Mitä apostolit olivat koko alkukirkolle sitä on sanan ja sakramentin virkaan valittu palvelija tänään yksittäiselle paikallisseurakunnalle.

Tämä tehtävä tulee aina olemaan Jeesuksen seurakunnan eräs tuntomerkki tässä ajassa. Seurakunnan on huolehdittava siitä, että tähän tehtävään kutsutut henkilöt ottavat vastuun sanan ja sakramentin oikeasta hoitamisesta.

Jumalan kansan tehtävien ja virkojen asettamisessa ja hoitamisessa on aina oltava tavoitteena evankeliumin välittäminen niin, että syntinen vanhurskautuu uskosta. Se antaa suuren vapauden ja mahdollisuuden hyvinkin erilaisiin virkoihin ja järjestysmuotoihin. Siksi piispanvirka on inhimillinen järjestys eikä se ole kristilliselle kirkolle välttämätön.

Kansallisen kirkon ja paikallisseurakunnan suhde voidaan siksi järjestää synodaalisesti, jolloin kirkon johtajan virka - usein viran hoitajaa kutsutaan presidentiksi - on määräaikainen tai episkopaalisesti, jolloin kirkkoa johtaa elinikäisesti valittu piispa.

Saarnaviran ohella toinen tärkeä UT:ssa mainittu palvelutehtävä liittyi diakoniaan (Apt 6:1-6). Aikojen kuluessa on kristillisen kirkon toiminnassa syntynyt monenlaisia muita tehtäviä ja virkoja.

Kristillisen kirkon ensisijaisena tehtävänä on kuitenkin todistaa Herrastaan aina maan ääriin saakka. Jeesus on yhdistänyt paluunsa läheisesti juuri tämän tehtävän suorittamiseen (Matt 24:14). Siksi lähetystyö on kirkon ja jokaisen paikallisseurakunnan keskeisin tehtävä tässä maailmanajassa. Jokaisen seurakunnan jäsenen tulee olla mukana evankeliumin viemisessä kaikille kansoille ja jokainen periaatteessa voi tulla kutsutuksi lähetystyöntekijän palveluvirkaan.

Mutta kaikki kristityt eivät voi lähteä maan ääriin. Siksi on alkuseurakunnan ajoista alkaen Pyhä Henki johtanut seurakuntaa kutsumaan ja lähettämään joitakin seurakunnan jäseniä aivankuin toisten puolesta viemään sanomaa Kristuksesta kaikille maailmassa (Apt 13:1-4). Antiokian seurakunnan saamasta johdatuksesta on kehittynyt lähetystön palveluvirka. Se suuntautuu seurakunnasta ulospäin niihin, jotka eivät aikaisemmin ole kuulleet evankeliumia. Muut seurakunnan virat taas kohdistuvat sisäänpäin omaan seurakuntaan. Joka seurakunnan tulisi olla mukana lähetystyöntekijöiden lähettämisessä. Lähetystyöntekijällä tulee olla Herran antama sisäinen kutsu (vocatio interna) ja ulkoinen (vocatio externa) seurakunnan kutsu lähetystehtävään.

7. Kirkko ja valtio

Suhteensa valtioon on kristillinen kirkko kautta aikojen pyrkinyt järjestämään parhaaksi katsomallaan tavalla. Kirkon paras on aina sellainen ratkaisu, joka tekee evankeliumin julistamisen mahdolliseksi maan asukkaille. Siksi oleellisinta on löytää sellaiset muodot ja järjestykset, joissa tämä tavoite saavutetaan. Ihanteena siis olisi sellainen suhde, jossa kristillinen kirkko saa vapaasti toimia oman tehtävänsä suorittamiseksi. Mutta jos tätä vapautta valtiovalta ei anna, kirkon on suostuttava marttyyriuteen ja jatkettava peräänantamattomasti ja viisaasti evankeliumin julistamista vaikka tuhoon asti. Näinhän tapahtui tuhansille seurakunnille ja koko kristilliselle kirkolle Pohjois-Afrikassa islamin valloituksen jälkeen."

Adventisteilla on kirjoja tai kirjoituksia, jotka selittävät heidän vääräoppisia opetuksiaan. Nämä kirjoitukset asetetaan yksinkertaisten raamatuntekstien ja tervejärkisen raamatuntulkinnan sijalle. Ellen G Whiten kirjoitukset julistavat ryhmän ainutlaatuisuutta, painottavat heidän erityistä suhdetta Jumalaan ja ylistävät heidän Jumalalta saatuja näkemyksiään. Nämä kirjoitukset asetetaan usein Raamatun kanssa samalle tasolle tai Raamatun yläpuolelle ja niihin viitataan Raamatun rinnalla. Adventtikirkon jäseniä kehotetaan ostamaan näitä kirjoituksia ja kirjoja, opiskelemaan niitä ja saattamaan elämänsä sopusointuun niiden kanssa. Kun Ellen G Whiten kirjoituksien ja Raamatun välillä osoitetaan olevan ristiriitaisuuksia, adventistit puolustavat hänen kirjoituksiaan väittämällä Raamatun sisältävän ristiriitaisuuksia ja pitävät heidän omia kirjoituksiaan Raamatun yläpuolella. Usein näitä kirjoituksia pidetään "uutena valona," korjaamaan Raamattua.