Menetin viime kesänä isoveljeni. Tuntuu etten nyt pääse elämässäni eteenpäin. Olen löytänyt uuden ihanan miehen jota rakastan todella paljon. Muutimme saman katon alle ja päällisin puolin kaikki on ihan ok. Olen kuitenkin niin hajalla tästä veljeni kuolemasta, että se tekee minusta apaattisen, masentuneen, itsetuhoisen ja oítkuisen aina välillä. Pystyn puhumaan näistä asioista mihelleni ja hän kuuntelee ja auttaa minua aina kun tarvitsen ja muulloinkin. Kuitenkin välillä tunnen niin suurta epätoivoa etten tiedä mitä tehdä. Olen käynyt psykologeilla ja syönyt lääkkeitä laidasta laitaan mutta mikään ei tehoa. Haluaisin elää uutta ihanaa aikaa elämässäni unohtamatta kuitenkaan surra vaan niin että kaikki olisi tasapainossa. Mieheni antaa minulle paljon henkistä sekä fyysistä huomiota mutta minä en pysty tarjoamaan samaa hänelle ja näen kuinka hän siitä kärsii. Jäänkö ikusesti tunnevammaiseksi?? oon niin väsynyt tähän elämään että en tiedä. Haluaisin käydä jossain vertaisryhmissä mutta netistä en niitä löytänyt pääkaupunkiseudulta. Kaikki oli vain jotain kirkon järjestämiä enkä jaksa nyt kuunella jumalan avusta (vaikka tietyllä tapaa ehkä uskonkin.) Mitä voisin tehdä niin etten tee miestäni hulluksi ja aja häntä toiseen sänkyyn ja vieläpä niin että selviän hengissä itsekkin;)
Auttaakaa joku..
nainen@
51280
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei,
Oman isoveljeni kuolemasta on pian jo neljä vuotta ja tilanteesi kuulosta todella tutulta. Minulla on näiden vuosien aikana ollut huonompia ja ainakin-pinnallisesti-parempia aikoja. Tuntuu, että tällä hetkellä olo on taas vähän huonompi... Aikoinaan yritin käydä psykologilla, kun olin niin masentunut ettei oikein jaksanut koulua ja töitä. Lääkkeitä en myöskään halunnut ottaa kun pelkäsin että niitä joutuu sitten syömään lopun elämää! Vertaistuki varmaan olisi ollut hyvä vaihtoehto, mutta tuntuu että tässä vaiheessa olen jo jotenkin lukkiutunut enkä osaa puhua asiasta. Voimia sinulle nainen@! Kyllä aika varmasti helpottaa surua vaikka ei siitä koskaan oikeasti yli pääse. Se on vain osa elämää...
No kappas, heti löytyi joku sinua "suruun panija", että semmosta...siis sänkykamarin puolella paneva "lohduttaja".
Ooh ja aah...onko siellä äijän rivarissa hauskaa..?
Tämä palsta ei ole mielenterveyspotilaille....katsoppas joku muu palsta jolla voit käsitellä omia traumojasi.
sinne kirkon ryhmään jos vaan pääset.
Ei siellä mitään jumalaa jankata,siellä on saman murheen ja surun kokeneita.
Olin itse syksyllä kirkon järjestämässä sururyhmässä,meitä oli siellä 11:sta naista.Suurin osa oli menettänyt puolisonsa,oli äitinsä menettäneitä,oli myös sellaisia jotka oli menettänyt veljen tai siskon.siellä voi puhua ja purkaa tunteitaan,tietäen että kuulijat ymmärtää sen mistä puhuu,koska heillä muillakin on suru läsnä muodossa tai toisessa.Itselleni kirkon ryhmä ainakin antoi eväitä matkan varrelle ja ennenkaikkea sai huomata ettei ole yksin surunsa kanssa.Soita vain oman seurakuntasi virastoon ja kysy sururyhmistä.Jaksamista ja voimia sinulle
Niissä kirkon vertaistukiryhmissä käy ihan tavallisia ihmisiä, ei siellä mitään saarnata. Moni saa sieltä apua. Mene vaan!