Symbolimerkityksistä

Ehkäpä sormuksen symbolimerkitys onkin nimenomaan sen näkymisessä... Julkinen rakkaudentunnustus niin antajalta kuin kantajalta? - sellainen kestopariisi.. hmm..

..takuutuotteesta ei kuitenkaan ole kysymys. Ehkäpä ennemminkin on kuin pörssiosake...

Nautinnolliselta silti tuntuu meno kullan kanssa peiton alle..

Mietiskely on, likimain aina, mukavaa. Ainakin silloin jos ei ole mahdollisuutta olla miettimättä mitään!

Jokiska emmka kirjoitti:

Ehkäpä sormuksen symbolimerkitys onkin nimenomaan sen näkymisessä... Julkinen rakkaudentunnustus niin antajalta kuin kantajalta? - sellainen kestopariisi.. hmm..

..takuutuotteesta ei kuitenkaan ole kysymys. Ehkäpä ennemminkin on kuin pörssiosake...

Nautinnolliselta silti tuntuu meno kullan kanssa peiton alle..

Mietiskely on, likimain aina, mukavaa. Ainakin silloin jos ei ole mahdollisuutta olla miettimättä mitään!

..sillon kun sen timatin ekakerran sai, niin johan sitä piti kädestään vilautella tämän tästä muidenkin ihastella.

Salavuoteus" ei ollut mun nuoruudessani kovinkaan sallittua, vaikka sitä harjoitettiinkin.

Nyt se on jo niin yleistä, ettei peitonalle kultsin kanssa tarvitse yleistä hyväksyntää hakea.

Tunustan olevani sen verran konstikas luonne, että hyvin mieluisasti suon toiselle levähdysrakoa.
Mie en tässä vaiheessa elämääni enää hanakkaasti alkaisi kaapin paikkaa toisen ihmisen kanssa sovitella. Mun kotona ollaan niikus mie sen mukavammin koen. Toisen kodissa pelataan sen toisen ehdoilla.

Saahan toki niin halutessaan vaikka seinäni timanteilla somistaa--- siis kuvainnollisesti.

*raahaa tulevia timantteja varten aarrearkun eteiseen*

Muistelin varhaislapsuuden lahjojani ja yllätys yllätys, parhaiten muistin itsetehdyn käsinuken ja äidin, meille sisaruksille, virkkaamat villamyssyt :)

Heh :)
..voisi joku psykolokizeerata sitä, miksi moiset lahjat tuohon listaani valitsin. Kas, ne vain pulppusivat mieleni syövereistä, ihan itsestään.

Pitäisin itsekin ketunraudoista eniten. Olen joskus ketunrautateemasta kirjoittanutkin:

Ranta oli tyhjä. Kalliot kiilsivät märkinä. ’Hyvä että sataa’, nainen sanoi, ja hymyili miehelle. Vesipisarat olivat takertuneet naisen hiuksiin pieniksi helmijonoiksi ja viileä kosteus oli saanut pintaverenkierron kiihtymään, posket hehkumaan punaisina.

Mies kantoi repussa heidän eväitään. Nainen oli tunkenut, lähdettäessä, taskuihinsa seitsemän tuikkukynttilää. Yksi jokaiselle lukolle, oli hän selittänyt.

Katseet etsivät paikkaa johon olisi hyvä istahtaa. Rannan tuntumassa oli mäntykangasta. Oksiston suojasta löytyi hyvä kohta johon levittää alustaksi varattu telttapatja.
Selät vasten männynrunkoa he istuivat lähekkäin ja katselivat harmaata merta. Nainen kaivoi repusta peltimukit, kaatoi niihin kuumana höyryävää teetä ja kardemumman tuoksu levisi heidän ympärilleen. Kupit lämmittivät kosteuden kohmettamia sormia ja kumpainenkin oli tyytyväinen villapaidoista ja sukista. Oli hyvä ja lämmin olla sateen tihkusta huolimatta.

’Olemme saaneet viettää nämä kaksi päivää, kuin autiolla saarella. Vielä ei olisi ikävä sivistystä, nainen sanoi’, ja antoi päänsä painua vasten miehen olkapäätä. ’Kesällä meillä on mahdollisuus viettää pitempiä aikoja yhdessä’,mies vastasi ja jatkoi: ’Odotan niitä viikkoja sitä, että on arkea herätä vierestäsi. Odotan sitäkin, että saamme tehdä töitä yhdessä ja kinastella ja käydä vessassa niin, että ei istuessaan harmittele sitä, että jokainen pöntöllä istuttu hetki on poissa yhteisestä ajasta.’

Nainen nauroi, hymisi ja helmeili. ’Rakas, olenkin ihmetellyt sitä, että olet vessassa niin nopea. Elämäni aikana, olen tottunut vain miehiin jotka viettävät aamuisin vähintään puoli tuntia pöntöllä, lukemassa päivän tärkeimmät lehtiotsikot. Siksi talossakin on kolme vessaa. Ihanaa ajatella, että ainakin siltä kohden, arki tekee sinusta normaalin’, nainen kiusoitteli ja nauru sai silmät valumaan vettä. ’Kotona sitten unohdunkin istumaan tunniksi’, mies vastasi viiruin silmin. ’Unohdun ajattelemaan sinua ja lehti jää lukematta kun on muuta puuhaa.’

’Rakas tiedätkö, kun pojat olivat pieniä, oli meillä vessan seinällä sellainen suuri sininen kartonkitaivas’, nainen jutteli. ’Aina kun pojat onnistuivat pissaamaan pönttöön saivat he liimata hopeatähden taivaalle. Pitäisikö tehdä sinulle samanlainen taivas ja joka kerta kun vedät käteen ja ajattelet minua, liimaisit tähden.’ Mies keskeytti naisen lauseen remahtamalla nauramaan. ’Seuraavaksi ehdotat, että keräisin kaiken, mikä minusta irti lähtee jääpalapusseihin ja pakastaisin, että voisit kylpeä spermassa. Olet mahdoton! Hemmetti. joskus kasaan ulos vannallisen sammakonkutua ja istutan sinut siihen. ’Teet läikkyivät ja kumpainenkin hekotti hervottomana.
’Ihana kutukylpy’, nainen kuiskasi ja suuteli miestä.

’Mutta, asiasta viidenteen, löytäisimmeköhän täältä rannalta paikkaa, jossa kynttilät palavat? Onko ehdotuksia?’ Yhteisen naurun vahvistamina, he kumpikin päästivät ajatuksiinsa sen tosiasian, että edessä olisi parin viikon ero. Mies oli lähdössä työmatkalle. Naisella oli lukukauden lopetus, ahdistavankiireinen työrupeama edessään. Ei ollut aikaa varastettavaksi. ’Rakas, ei tehdä tästä hautajaisia’, nainen kuiskasi. ’En pysty sytyttämään kynttilöitä nyt ilman, että ajattelen ne hautakynttilöiksi. Järkeni sanoo, että edessä on vain kaksi viikkoa, mutta joku minussa pelkää, pelkää että… en edes tiedä mitä pelkään. En minä pelkää, ettetkö palaisi. Enkä halua, että edes vakuuttelisit palaavasi. Mitä arvoa sellaisella palaamisella edes olisi, joka perustuisi vakuutuksiin ja haluun pitää sanansa. Ehkä pelkään vain ikävän kipua. Ja toisaalta, yhtä aikaa olen onnellinen siitä, että minuun sattuu, että olet olemassa, että saan tuntea ikävää.’

’Tiedät, että olet mukanani koko ajan, mies vastasi. Kaikissa pienissä asioissa rakas. Kun syön muistan tapasi laittaa haarukan suuhusi. Kun käyn vessassa, muistan nämä hassut juttumme’, mies kuiski, silmien vetäytyessä hymyyn syntyneen mielikuvan voimasta. ’Olet kaikkialla ja kaikissa, rakas’, hän jatkoi. ’Naisten askeleissa kadulla, vedessä, kokouksissa, piirtoheittimen takaa lausutuissa painokkaissa sanoissa. Tiedäthän mitä tarkoitan?’

’Tiedän’, nainen vastasi ja painoi kasvonsa vasten miehen poskea. ’Samalla tavalla, olet sinä minun mukanani. Olet minussa, sielussani ja odotan, odotan sitä, että palaat kotiin. Ei murehdita, selviämme kyllä. Selviämme yhdessä. Mutta, lupaatko, kun lähdet, ei jäähyväisiä. Lähde tänään vain niin, kuin tulisit saman tien takaisin. Eron hetkissä on jotain, jotain mitä en voi oppia. Tai jotain johon tarvitsen kaiken mitä minussa on. En halua, en vain halua että viimeinen kuva mikä minusta jää verkkokalvollesi on se että parun perääsi.’ ’Ei siinä auta edes se, että tiedän että tulet takaisin’, jatkoi nainen hymyillen, jos jättäisit jäähyväiset, silloinkin kun menet vaikka kauppaan, varmaan itkisin.’
’En minäkään pidä jäähyväisistä, rakas’, mies sanoi, ja silitteli naisen hiussuortuvia. ’Luulen, että ei ole ketään sellaista ihmistä joka noista hetkistä erityisesti nauttisi. Kuka kiduttaisi ansassa olevaa kettuakaan, leikkaamalla jalkaa irti säie säikeeltä. Parempi on tehdä niin yhdellä viillolla.’
Mies kouraisi kämmenensä täyteen naisen sateen pörröttämiä kiharoita, ja heilutteli tämän päätä rennon hellästi. Mennään vielä hetkeksi kotipesään, kettutyttö, eikä nyt murehdita.’

’Mennään’, vastasi nainen.


...Kuinka vaikeita aikoja tuolloin Jokisen kanssa elettiinkään. Onnellisena noastaisin moisen kapistuksen seinälle muistuttamaan siitä, mistä kaikesta, yhteiellä matkalla on jo selvitty :)))