On kovin vaikeaa ilmaista rakkauden, ilon tai surun tunteita, puhumattakaan läheisyyden kaipuun tunteista. Erityisen torjuttuja ovat kuitenkin kielteiset emootiot, kuten pelko, ahdistus, masentuneisuus ja vihan tunne. Pidetään yllä "täydellisen ihmisen" illuusiota, joilla ei voisi olla ollenkaan mitään rumia tuntemuksia. Niitä ei saa tunnistaa itsessään, eikä toisessa ... niistä vaietaan. Ne ovat jopa syntiä. Pitää olla hallittu ja hyväksytty kaikkien silmissä.
Ei ole varmastikaan olemassa mitään helppoja ratkaisuita tai ylipäänsä ohjeita, miten käsitellä niitä tunteita itsessä tai toisessa.
Miten ortodoksisen uskon ja kirkon sisällä suhtaudutaan vihaan ja ilkeyteen arkipäivän ihmissuhteissa ja miten niitä osataan käsitellä vai käsitelläänkö ollenkaan?
Ei ole varmastikaan olemassa mitään helppoja ratkaisuita tai ylipäänsä ohjeita, miten käsitellä niitä tunteita itsessä tai toisessa.
Miten ortodoksisen uskon ja kirkon sisällä suhtaudutaan vihaan ja ilkeyteen arkipäivän ihmissuhteissa ja miten niitä osataan käsitellä vai käsitelläänkö ollenkaan?
Vastaukset 20
Vanhimmat
vaan kannetaan kaunaa ja kostetaan. Synnintunnustuksella käydään ja...
eikä sillä saa todellisuudessa mitään hyvää ja hedelmällistä aikaan. Päinvastoin.
Olisiko lähimmäisenrakkaus avainsanan asemassa?
Muistan kerran lukeneeni jotain filosofia, joka ei ollut varmaankaan ortodoksi, mutta puhui mielestäni järkeä. Olin sitä ennen lukenut kirjan Maon ajasta ja siitä, miten lapsetkin lankesivat pahuuteen, ilmiantoivat vanhempiaan, pahoinpitelivät ja tappoivat. No, tämä filosofi totesi, että ihminen, joka ei tunne itseään eikä tunne itsessään piilevää pahuutta, kykenee hirmutekoihin tosi paikan tullen. Se taas, joka tuntee itsensä ja näkee sisimmässään kytevän pahuuden ja julmuuden, osaa kamppailla sitä vastaan tosi paikan tullen. Eli ne, jotka sanovat itsestään "En koskaan voisi tehdä noin kuin tuo paha ihminen tuossa tilanteessa", eivät tunne itseään ja ovat kykeneviä suuriin pahuuksiin.
Tämä johdattaa meidät ortodoksiseen ajatteluun. Ortodoksiseen uskoon liittyy itsensä tunteminen, itsetutkistelu. Tätä on hyvä tehdä jatkuvasti ja erityisesti ennen katumuksen sakramenttia. Synnit (teoissa ja ajatuksissa) tunnistetaan, jotta niiden takana piilevät himot (esim. ylpeys, kateus, viha, pelko jne) voitaisiin voittaa. Ortodoksi ajattelee, että on paha jo ajatella paha ajatus (oikeastaan mikään ajatus, edes hyvä ajatus, ei saisi häiritä jatkuvaa rukousyhteyttä Jumalaan). Tuon pahan ajatuksen takana on usein joku himo. Himoista tulee vapautua hartaan rukouksen avulla, jolloin Kristus, kaikkien parantaja ja lääkäri, sitoo sielun haavat ja vapahtaa himoista. Himoja vastaan taistellaan kuolemaan saakka...toivottavasti. On siten paljon pahempi elätellä illuusiota itsestään, että olisi hyvä (ehkä toisten silmissä voikin näyttää melko lailla hyvältä), kuin tunnustaa syntisyytensä itselleen ja Jumalalle. Koska Jumala näkee ihmisen sydämen, ei ulkokuori auta. Eikö Jeesuskin kehottanut putsaamaan ensin oman sydämen, sitten vasta ulkokuoren! Sisin on siis tärkein.
Eli siihen suhtautumiseen. Jos on ilkeillyt toiselle, on se tunnustettava ensin itselle, että on tehnyt väärin, ja sen jälkeen kaduttava ja tehtävä parannus. Katumuksen sakramentti on sitä varten. Mutta arkipäiväisen ilkeilyn ja vihamielisyyden takana piilee yleensä joku himo (viha/kateus/epäluulo/pelko). Usein ihmisellä on vielä joku "päähimo", joka ilmenee erilaisina muina pikkuhimoina.
Mutta toisesta ei meidän pidä etsiä syntiä eikä himoja, vaan ainoastaan itsestämme. Vastaamme Jumalan edessä itsestämme. Toisille meidän tulee antaa anteeksi Kristuksen esimerkin mukaan. Elikkä, jos toinen pahoittaa mielesi, on ensisijainen uskovan tehtävä antaa toiselle anteeksi ja toiseksi voittaa omat himonsa, jotka aiheuttavat negatiivisen reaktiomme toista kohtaan.
Tämä on teoriaa. Kunpa osaisin elää itsekin kuten Kristus opetti...
nimeä? Eittämättä viisas mies/nainen.
Ilkeys ja pahuus tarkoittavat mielestäni sitä, että henkilöillä on tuhoava pyrkimys. Hän toimii tällöin vahingoittaakseen jotain hyvää ja kaunista. Ja ne aiheuttavat useimmiten kärsimystä ja tuhoa ennenkaikkea tekijälle itselleen, mutta myös muille. Nuo tunteet ovat seuraus, jostakin syystä johtuen ... pitää mennä syvemmälle ihmisen psyykeen ja etsiä niitä syitä sieltä.
Mutta miten kohdata ne? Ovatko neuvot: Älä ota itseesi, älä mene siihen mukaan, pane rajat, oikeanlaisia vai pitäisikö toimia toisin? Anteeksiannosta on toki hyvä aloittaa, mutta teemmekö sitä loputtomiin ja kääntääkö aina toinenkin poski, kun toistakin vielä kihelmöi edellisen jäljiltä?
En oikein ymmärtänyt tuota, että miten pelko, viha, kateus ja ylpeys voisivat olla himoja?
Jaa, eiköhän ne ole himoja, koska ne taivuttavat meitä pois Jumalan yhteydestä ja orjuuttavat meitä. Ajattele ääriesimerkkejä, miten nämä himot kykenevät orjuuttamaan ihmisen. Sellainen ihminen ei ole vapaa. "Täydellisessä rakkaudessa ei ole pelkoa" eli tuossakin taas pelko on osoitettu himoksi, joka tuhoaa täydellisen rakkauden. Nämä himot lamauttavat meitä tai johdattavat meidät toimimaan toisin kuin mikä olisi Jumalalle otollista. Nämä kaikki ovat jotain, mitkä meidän tulisi kitkeä pois luonnostamme, johon ne eivät kuulu. Lankeamattomassa ihmisluonnossa tunteet olivat puhtaita: Pelko oli pyhää Jumalanpelkoa, jota tuntevat myös taivaalliset enkelit, lähellä kunnioitusta mutta kunnioitusta, joka kohdistuu Jumalaan. Viha oli vihaa syntiä (ei syntisiä) ja vääryyttä kohtaan ja näin Jumalan yhteydessä pitävä voima (vrt Jeesuksen toiminta kun Hän näki Jumalan rukoushuoneen muuttuneen markkinapaikaksi). Kateutta ja ylpeyttä tuskin oli vaan ne ovat poikineet lankeemuksessa. Nyt taas teologit korjatkoot, jos omiani löperrän...
Kaiken kaikkiaan ne himot, joita kutsumme "tunteiksi" eivät sellaisinaan kuulu ihmisluontoon. Ne ovat todellisten tunteiden irvikuvia, ajattelen.
Tästä siis ortodoksinen ajattelu, että ihminen kilvoittelee saavuttaakseen apatian ja viimein jumalallistumisen. Apatia on tila, jossa nämä himot eivät ihmisessä myllerrä ja hän on vapautunut niiden orjuudesta.
Muista kysymyksistäsi: oletko lukenut Nonviolent Communication -psykologiaa ollenkaan? (muistaakseni Kirahvi-yhdistys myy kirjoja). Itse olen lukenut pari kirjasta. Samasta asiasta on siinä kyse. Me olemme vastuussa vain itsestämme ja omista tunteistamme. Emme voi syyttää toista, jos olemme loukkaantuneita tai vihaisia tms, vaikka tuo toinen olisi haukkunut meidät tms. Mitä tahansa tuo toinen tekee, itse olemme vastuussa omista tunteistamme. Ymmärtäessämme ja sisäistäessämme tämän (kunpa itsekin sisäistäisin vaikeissakin tilanteissa), ei meidän enää tarvitse reagoida himojen vallassa toisiin ihmisiin ja otamme vastuun siitä, josta meidän tulee ottaa vastuu: itsestämme, tunteistamme, reaktioistamme.
seitsemän kuolemansyntiä, jotka ovat:Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus ja irstaus? Joitakin mainitsitkin noiden himojen yhteydessä. Toisaalta, näiden asioiden kanssa joudumme jokainen painiskelemaan omassa arjessamme, kuka paremmin, kuka huonommin tuloksin.
Jotta kuitenkin pysyisimme aiheessa, jatkan vielä tuosta vihan ja ilkeyden kohtaamisesta .... kukaan ihminenhään ei ole koskaan täydellinen, vaan olemme kaikki vajavaisia ja keskeneräisiä, sekä syntisia, eikä kukaan voi väittää olevansa nuhteetonkaan, joten meistä ei ole toinen toisemme tuomitsijoiksi. Minusta olemme kuitenkin jokainen kollektiivisessa vastuussa toinen toisistamme ja siitä, että vihasta ja ilkeydestä aiheutunutta tuhoa ja kärsimystä, pitäisi jokaisen koettaa korjata parhaan kykynsä mukaan. Jokaisella ihmisellä on tietenkin ensisijainen vastuu aina omista teoistaan ja sen seurauksista.
Siitähän se ensisijaisesti onkin kyse: omasta itsetuntemuksesta ja sisäisen minän syvästä ymmärryksesta. Siitä, että on hyvä olla itsensä kanssa ... tasapainosta.
Meitähän ei voi periaatteessa kukaan satuttaa, ellemme anna itse valtaa sille!
kärsii omassa yhteisössään (esim. työpaikkakiusaaminen) ja sairastuu sen vuoksi, ei auta, jos vain sairastunut hoidetaan ja hänelle sysätään vastuu omasta hyvinvoinnistaan, vaan ensisijaisesti pitäisi hoitaa sairastumisen aiheuttanut ympäristö, eikä vain hymistellä asian edessä.
Tämä on vain minun mielipiteeni.
Mutta jokainen on vastuussa omista teoistaan - ei toisten tekemisistä.
Jos näet jotain epäkohtia ortodokseissa niin voi harmin harmi. Kaikki kun eivät ole täydellisiä, kilvoittelussa on parantamisen varaa jne. - Älä kuitenkaan yleistä asiaa niin, että kaikki olisivat samanlaisia...
Liturgiassa (tms) opetuspuheissa papit opettavat/muistuttavat kirkkokansalle Raamatun ja isien opetuksia siitä miten pitäisi elää. Varmasti näihinkin mainitsemiisi "tabuihin" siellä puututaan.
niiden näyttämisen vaikeudesta ja niihin liittyvistä tabuista. Kulttuurimme painiskelee kokonaisuudessaan ongelman kanssa, se ei ole pelkästään ortodoksien probleema. Valitettavasti kohdistit ja otit sen itseesi tavalla, joksi se ei ollut millään tavoin tarkoitettu. Et ymmärtänyt lukemaasi tai sitten luit sen tavalla, jolla halusit sen ymmärtää.
siihen, ettei "pahuuteen" niin herkästi puututa? Vaikka kaiken järjen mukaan pitäisikin.
Vanhemmilla on kuitenkin ensisijainen vastuu omista lapsistaan, kuten myös yhteiskunnan on otettava osavastuu toiminnastaan. Aina ei voi ihan kaikkea sysätä yksilön omille hartioille!
ajattelevassa kulttuurissa, jossa työllä, uskonnollisella kärsimyksellä, hampaat irvessä eteenpäin tyylillä on ainoastaan arvoa. Kiellettyjä ovat yksilön omat tarpeet ja luontaiset mieltymykset. Jos joku uskaltaakin poiketa hyväksi katsotuista normeista, on hänet eliminoitava, tuomittava tai muuten vain alistettava.
onko Jumala todella tarkoittanut, jotta eläisimme elämämme kärsien, sekä itsemme jokainen hetki ja joka asiasta syyllistäen? Eikö Hän päinvastoin halua, että olisimme onnellisia ja rakastettuja ja meillä olisi myös kyky rakastaa toisia?
Ne omat halut ja tarpeet, sekä mieltymykset meistä persoonallisia tekevätkin.
että me elämme otsat rypyssä kärsien, koko ajan kuolemaa (lue tuonelaa) miettien ja peläten. Raamattukin sanoo: Olkaa aina iloiset, rukoilkaa lakkaamatta. Paradoksaalista mielestäni olla yhtä aikaa iloinen ja surra syntisyyttään ja/tai kuolemaansa. Vieläpä pitäisi kaiken ohella rukoillakin yhtenään. On siinä sovittelemista.
itsensä ja ympäristönsä kanssa ja suhde Jumalaan on kunnossa ... on saavuttanut mielenrauhan. Sen jälkeen ei minusta tarvitsisi enää keskittyä minnekään kuolemanjälkeiseen elmään ... mitä sitä etukäteen suremaan, sen sijaan pitäisi opetella elämään tässä hetkessä ja nyt ... tietoisesti!
muistaminen on hyvästä. On helpompi välttää kiusauksia kun sitäkin välillä pohtii.
luvata, että olisimme kuolemattomia, mutta ketäpä nuori ihminen sitä kovin intensiivisesti miettiikään ... omaa kuolevaisuuttaan.
Aamulla on aikainen herätys. Loppiaisen jumalanpalvelukset kutsuvat. Hyvää yötä. Muistahan iltarukoukset!
Toki muistan iltarukouksen, vanhempani sen minulle jo pienenä opettivat! :)