Mulle tulee aina mieleen voimakkaasti äitini pois meno .Hän toivoi ja sanoi että tonne pilvien päälle.Minä en ole itseni kanssa käsitellyt sitä pois menoa.Koska tulee vain heikkona hetkenä,sen voi joku asia tai teko jonka äiti oli tehnyt laukaista Lapsihan tekee samallalailla. Toisinaan tuntuu että tässä alkaa nuppi kiretä.pitäiskö että otan asian itseni kanssa,jo 3 vuotta taistellut.Voiko johtua todella etten ole käsitellyt ja jutellut kenenkään kanssa,onhan kuolema pelottava asia elolliselta ihmiseltä.
käsittelemätön suru
TUPULIINI
51136
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
En tiedä minkä ikäinen olet, mutta ehdottomasti sinun on kohdattava äitisi kuolema. Tavalla tai toisella. Tyttäreni tarvitsi koulupsykologia ja kävi keskustelemassa kuolemasta hänen kanssaan. Kuolema kohtaa meitä kaikkia ja sinun on löydettävä oma tapasi selittää ja ymmärtää kuolema. En usko että äitisi halusi kuolla ja tuska hänellä varmaan oli yhtä suuri kuin eloonjäävillä. Pidä yllä äitisi muistoa ja muista mitä hän opetti ja kunnioita sitä. Voit käydä haudalla kertomassa kuulumiasi ja sytyttämässä kynttilän. Uskon että hän seuraa ja on hengessä mukana.Ulkopuolinen apu voi selkeyttää ajatuksiasi eikä suru pompahda yllättävissä tilanteissa esiin. Hae apua.
Sama juttu siskollani ,hän asuu siellä kotipaikalla.On tietoisesti kyllä hävittänyt tavaret,vaatteet ja muut mikä muistuttaa.Mulla astiat joita ei annettu ulkopuolisille,olen keski-ikäinen asun tyttäreni kanssa.Olen sanonut astioista tarinan mikä siihen liittyy,jotta lapseni osaisi arvostaa ja ajatella että ovat tärkeitä.Äiti lähti teho-osastolta,hoitovirhe mikä aiheutti loppujen lopuksi.Hän tuskaili kotona kun ei lääkärit ota vaivaa tosissaan.Meillä kotona on kuolemaa pidetty sellaisena asiana ettei saa puhua,minäkin tietoisesti vältin puhumasta kun hän katseli pilviä ja sanoi tuonne kun pääsis jo.
Hei - itsekin varastoin surutyöni lapseni kuoltua pitkän sairastelun jälkeen. Löysin mielestäni monta syytä surra hiljalleen ns. sopivissa tilanteissa. Vuosin jälkeen lopputuloksena oli mieletön stressioireilu, masennuksineen ja omasta mielestäni en enää edes ymmärtänyt kaikkea. Onnekseni kohtasin lääkärin ja psykologin, joiden yhteisvaikutuksesta aloin tehdä surutyötä ihan systemaattisesti käytännönkin tasolla. Aikaa kului noin puoli vuotta ja löysin uudenlaisen minän. Nyt olen melkein kunnossa, työkykyisempi kuin vuosikausiin ja kaikkiaan oikein innostunut elämästä ja elämisestä kokonaisuudessaan. Lapseni ei unohdu koskaan eikä suru kokonaan väisty, mutta sen kanssa voi elää eikä se kuormita arkea entiseen tyyliin. Koskaan en tule hyväksymään tapahtunutta, mutta olen sopeuttanut itseni elämään sen kokemuksen kanssa. - Suosittelen puhumista, itkemistä, muistelemista, valokuvien kanssa tuskan purkamista - ihminenhän elää niin pitkään kun joku hänet muistaa. Aatelkaahan tämän kautta. Toivon Sinulle ja kaikille samassa tilanteessa oleville voimia ja osaamista surra - eihän ole yhtä oikeaa tapaa - pyytää apua ja tukea henkiseen jaksamiseen (en tarkoita kirkkoja). Kohta on kevät ja ympärillä paljon uutta elämää...
Kun läheinen ihminen kuolee minulta poistui rakas lapseni Mikko kuoli 8kk koko elämänä lähti alta ja vieläkin kaipaan häntä paljon elämässä on tapahtununut hän on silti minulle rakas loppu elämän rakas vaikka minulla on 2aikuista lasta kaipaan silti Mikkoa Mikko olisi 25 tänä päivänä joskus mietin miltä hän miltä hän näyttäisi.
Suru tulee itsestään ja vaimenee itsestään. Anna surun olla, se hoitaa itse itsensä, hiljenee vähä vähältä, muttei katoa kokonaan koskaan. Kyllä sen kanssa voi elää! Elämää se on!