Minun Pappani kuoli syöpään. Näin hänet muutaman sekunnin ajan ennen kuolemaa ja ne kauheat tuskat joita hänellä oli.
Menetin muutama vuosi sitten siskoni ja nyt oman paapan. Tunteet kuohuu sisälläni ja kipu on suunnaton, mutta kuoleman kanssa olen tullut sinuiksi, en pelkää sitä enää niinkuin ennen.
Olen aika nuori vielä ja minulle se on suuri kokemus kun näkee kuinka ihmisestä poistuu henki. Öitä en saa nukuttua, kun ajattelen noita viimeisiä tuskan hetkiä ja kuinka sisukas pappani luovutti. Tuntuu kuin alkaisi taas alusta, koska siskoni kuolemasta on niin vähän aikaa. Kertokaa omia kokemuksia miten pääsen taas kuolemasta yli.
Menetin muutama vuosi sitten siskoni ja nyt oman paapan. Tunteet kuohuu sisälläni ja kipu on suunnaton, mutta kuoleman kanssa olen tullut sinuiksi, en pelkää sitä enää niinkuin ennen.
Olen aika nuori vielä ja minulle se on suuri kokemus kun näkee kuinka ihmisestä poistuu henki. Öitä en saa nukuttua, kun ajattelen noita viimeisiä tuskan hetkiä ja kuinka sisukas pappani luovutti. Tuntuu kuin alkaisi taas alusta, koska siskoni kuolemasta on niin vähän aikaa. Kertokaa omia kokemuksia miten pääsen taas kuolemasta yli.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ymmärrän sinua hyvin, tiedän tunteesi.
Minä menetin ekaksi isän keuhkosyövän takia, hän eli ainoastaan 2kk siittä, kun todetiin syöpä.
Nyt kun on kulunut juuri tänään 1v 5kk, hyväksyn isäni kuoleman ja ymmärrän, että nyt isällä ei ole enään niitä kauheita tuskia.
Äitini kuoli 6kk sitten ohitusleikkauksen jälkijuttuihin.Äitini kuolemaa en hyväksy tai ymmärrä, hän meni tänään sairaalaan astmakohtauksen takia ja sitten seuraavana päivänä ohitusleikkaus tehtiin.Kuului 2vkoa, niin sitten minulla ei ollut sitä rakasta äitiä.
Äidillä ei ollut aikasemmin mitään sydänvaivoja tai lääkitystä.
Eli menetin vanhempani alle vuodessa peräperään.
Mä olen puhunut taas puhunut ja itkenyt.
3kk kuolemasta on ollut minulle kaikkista pahempaa aikaa ja surullista, itku tuli päivittäin monen monta kertaa.Mutta annoin tulla, koska sehän hyv'ä että itkee.
Nyt pikkuhiljaa olen jo vähän pirstynyt, mutta en ole entisenä varmaan enään koskaan.Sen verran nämä raskaat poismenot ovat minuun vaikuttaneet.
Mä en enään pelkää pimeää, voin mennä hautausmaalle vaikka olisi aivan pimeää.
Puhu, itke kun itkettää.
Voimia sinulle.
Olen myös menettänyt läheisiäni. Vajaa 10 vuotta sitten rakas äitini (50-v.) menehtyi syöpään sairastettuaan sitä vuoden. Elimme kuin viimeistä päivää, koko perhe, sen vuoden. Tietäen, että joskus se päivä koittaa, kun äitini kuolee. Se sitten tapahtui syksyllä vuonna -97. En ole vieläkään päässyt asiasta yli. Mietin, millaista elämä olisi, jos äitini olisi vielä keskuudessamme arjessa ja juhlassa. Näen äidistäni unia, joissa hän on sekä sairaana että terveenä.
Menetin myös rakkaan isosiskoni vuonna 2000. Hän kuoli yllättäen aivoverenvuotoon silmänräpäyksessä. Tämäkin oli todella raskas isku kestää. Primaariperheestämme on jäljellä minä ja isäni.
Nämä menetykset eivät koskaan unohdu, ne kulkevat päivittäin mukanani. Lisäksi pelkään jatkuvasti, että menetän vielä enemmän läheisiäni, kuten mieheni, isäni. Tottahan toki menetänkin heidät joskus, jos en itse kuole ensin, mutta ajatus siitä, että jäisin taas ilman läheistä ihmistä, on todella kuristava.
Voimia ja jaksamista läheisensä menettäneille.
Siskosi kuoli aivoverenvuottoon. Melkein sama juttu minulla. Tunti elinaikaa. Tietysti omaa kuolemaa ei jää suremaan. Lääkäri ihmetteli että olin yhä hengissä. Olin koomassa. Miten omaa mahd.kuolemaa pitäisi käsitellä. Minulla kun ei ole pelkoa tai surua.
hei teille kaikille!
tiedän miltä teistä tuntuu..olen itse menettänyt v.2004 veljeni syöpään ja samana päivänä kuoli tätini ja kaksi viikkoa myöhemmin kuoli saman ikäinen ystäväni syöpään..ja 2kk myöhemmin kuoli enoni syöpään....v.2005 maaliskuussa kuoli siskoni syöpään ja 20.9.2005 kuoli rakas äitini äkilliseen vuotavaa vatsahaavaan..
luulenpa ,että äitini kuoli suureen suruun..
elämä on tosi vaikeaa välillä ja ihmettelenkin, että olen vielä järjissäni...
näen usein myös unta rakkaistani ja juttelen heidän kanssaan unessa..minä oikein ootan , että näkisin heistä unta..
jos kyyneleet olisi helmiä olisin maailman rikkain ihminen...
minulla on suunnaton ikävä rakkaitani..
oman perheen takia on pakko vaan sinnitellä, mutta täytyy myöntää että ei ole vieläkään paljon helpottanut oloa..
mutta yritetään jaksaa päivä kerrallaan ...
Jouduin viime kesänä pahaan onnettomuuteen ja meinasin kuolla. No selvisin, mutta jäljelle on jäänyt huikea kuolemisen pelko. Asiaa ei sairaalassa käsitelty lainkaan, ei edes kysytty miltä tuntuu. Tärkeintä oli kivunlievitys.