Johan nyt on kumma, kun uskovainen toisensa jälkeen tulee palstalle utelemaan, pelkääkö ateisti kuolemaa. Johtuuko kyseleminen lapsellisuudesta vai onko kyseessä "ovela" käännyttämisyritys?
Ja vastaus: kyllä pelkää. Ikinä ei tiedä, tuleeko kohdalle tuskallinen kuolema - joka on siis varmasti ihan kamalan kivulias, jos siihen kerran kuolee. Toinen juttu on taas se, että aika moni katselisi maailmaa vähän pitempään ja kuolisi vasta myöhemmin.
Kuoleman jälkeistä aikaa sitten ei tarvitsekaan pelätä, koska silloin ei ole enää olemassa muuna kuin tuhkana tai matojen ruokana.
Uskovaisen kuvakulmasta katsottuna on aihetta olla koko ikänsä maha kauhusta kuralla, koska kuolemisen tienoilla se lottoaminen vasta alkaakin: tuliko uskotuksi siihen oikeaan jumalaan, mahtaako olla taivasta ollenkaan vai vaikka vain viisi helvettiä, tuliko pyydetyksi kunnolla niitä syntejä anteeksi, oliko se vuosien takainen syrjähyppy helvetin menolipun arvoinen vai olisiko jumalalta jäänyt se huomaamatta, miten iso synti on keskustelupalstojen tukkiminen ja niin edelleen.
Vai minkä takia uskovaiset vielä viimeisillä voimillaan vinkuvat jumalaltaan armoa?
Ja vastaus: kyllä pelkää. Ikinä ei tiedä, tuleeko kohdalle tuskallinen kuolema - joka on siis varmasti ihan kamalan kivulias, jos siihen kerran kuolee. Toinen juttu on taas se, että aika moni katselisi maailmaa vähän pitempään ja kuolisi vasta myöhemmin.
Kuoleman jälkeistä aikaa sitten ei tarvitsekaan pelätä, koska silloin ei ole enää olemassa muuna kuin tuhkana tai matojen ruokana.
Uskovaisen kuvakulmasta katsottuna on aihetta olla koko ikänsä maha kauhusta kuralla, koska kuolemisen tienoilla se lottoaminen vasta alkaakin: tuliko uskotuksi siihen oikeaan jumalaan, mahtaako olla taivasta ollenkaan vai vaikka vain viisi helvettiä, tuliko pyydetyksi kunnolla niitä syntejä anteeksi, oliko se vuosien takainen syrjähyppy helvetin menolipun arvoinen vai olisiko jumalalta jäänyt se huomaamatta, miten iso synti on keskustelupalstojen tukkiminen ja niin edelleen.
Vai minkä takia uskovaiset vielä viimeisillä voimillaan vinkuvat jumalaltaan armoa?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kristityt pelkäävät jumalansa tuomiota niin paljon, että he palkkaavat papin laulamaan juhlallisessa seremoniassa "Heeerrraaa, he-e-e-e-ee-eerraaa, aaarmahda aaarmahda meitää." Ja tämä toistuu joka sunnuntai, vuodesta toiseen.
Kaikesta tästä huolimatta kristitty on kuollessaan niin huolissaan taivaaseen pääsystä, että sairaalaankin pitää vielä saada pappi kuolinvuoteen ääreen.
Eihän kuoleminen ole helppoa kenellekään... Kristityille kuolemanpelon rinnalle tulee kuitenkin vielä jumalan tuomion pelko. Ei ole helppoa olla kristitty! Mutta toisaalta Jeesushan sanoi jotain sentapaista että "Jos etsii pelastusta, on otettava minun ristini kannettavakseen."
armahduksen pyytäminen laulamalla sitten hellyttää Herraa, niin että hän tulee armahtaneeksi sellaisiakin syntisiä, jotka ilman lauluesitystä jäisivät armahtamatta.
Olisi aika pelottavaa uskikselle, jos Herra olisi sellainen, ettei hänen toimiinsa voisi mitenkään vaikuttaa rukouksilla ja lauluilla.
Varmaan moni pelkää kuolemaa, mutta luulisin että vielä useampi pelkää nimenomaan kipua. Oman olemassaolon lakkaaminen voi kyllä olla ahdistava ajatus, tiedän sen koska olen sen fiiliksen itsekin kokenut. Sitten pääsin siitä yli, ja tajusin että kivussa on kyllä pelättävää, mutta itse kuolemisessa ei.
Jos uskoo elämän jatkuvan vielä kuoleman jälkeen, kuolemaa ei tarvitse pelätä. Minun ei itseasiassa edes tarvitse /uskoa/, minä tiedän: minun ruumiini ei kuole, se vain muuttaa olomuotoa. Se jatkaa elämää kasveissa, eläimissä ja ihmisissä. Se sulautuu koko muuhun elämään - joten enhän minä katoa. Ainoastaan tämä ruumis ja tietoinen mieli, "sielu", katoavat. Ne lakkaavat olemasta siinä muodossa kuin ne ovat nyt, mutta maapallolta/maailmankaikkeudesta ne eivät häviä minnekään.
tietoisuutemme sisältäen esimerkiksi läheistemme tuntemisen ja muistot menneistä, omalle kohdalle sattuneista muistamisen arvoisista asioista. Ainakin voimme sanoa, että nykyinen "ruumiimme, jonka sielu ylleen saa" kohtaa loppunsa, mutta miten käy tietoisuudelle; herre gud ainoastaan tietää, jos sitten sekään.
...että ne mun henkilökohtaiset muistot hajoavat ihan yhtälailla kun tietoisuus ja ruumis. Voin kuitenkin jättää itsestäni muiston muille ihmisille, ja mikäli olen onnistunut elämään niinkuin pyrin, niin jälkeen jääneet jatkavat mun esimerkin mukaan sitä samaa maailmanparannusta jota olen harrastanut eläessäni.
Luulen että jokainen pyrkii tähän, ainakin jokainen jolla on lapsia: halutaan siirtää omat pyrkimykset maailman muuttamisen ja kehittämisen suhteen omille lapsille. Joillekin tämä merkitsee perheyrityksen siirtämistä lapsille ("jatka tienaamista kun minusta aika jättää") ja toisille sitten tällaista ekofasismin ja kettutyttöilyn jatkumoa.
Ajatus vain; jokaiselle joka pelkää kipua niin paljon, tekisi varsin hyvää kokeilla synnyttämistä pariin kertaan. Siinä on sellainen kipu johon ihan oikeasti luulee kuolevansa. Antaa kummasti perspektiiviä, varsinkin jos se jatkuu päivätolkulla :D antaa ymmärtää että kipu sinänsä ei ole pelon arvoinen. Noh, joillekin jää elinikäiset traumat mutta kuuleman mukaan nuo ovat harvassa.
***
Kun on itse kuollut, ei tiedä mitään lastensa tekemisistä. Eli, mitä väliä?
Eipä sillä loppujen lopuksi olekaan väliä. Ei tämä eläminen niin vakavaa ole :)
Mulle riitti jo kerta siihen että tiedän mitä kipu on. Luulin kuolevani, mutta menetin tajuntani. Sain epiduraalin joka ei auttanut. Meinasin oksentaa päälleni. Kun pentu oli vihdoin viimein saatu pihalle, ainoa ajatus oli "se on vihdoinkin ohi". Sen jälkeen on ollut jo nelisen vuotta tarkoitus hankkia kakkospentu mutta en uskalla koska se sattuu :x
Synnytyksessä ei siis mennyt kuin 7h mutta ihan riittävästi. Mitään sen kamalampaa en ole ikinä koskaan kokenut enkä usko että edes raajan sahaaminen irti ilman puudutusta voisi olla yhtä tuskallista kuin se tuntikausien jatkuva kidutus.
Vaihetaanko puheenaihettta? Alan voida pahoin :p
Olen onnekas, olen saanut tehdä saman jo useampaan otteeseen, viimeisen pelkällä ilokaasulla! Se oli HC:tä se... mieletön kokemus. En kivusta mitään kicksejä sinällään saa mutta se tiedottomuuden tila jonka pitkään jatkuva kauhea tuska saa aikaan, ja loppupelissä se pyhä varmuus siitä että kuolet siihen ja itse asiassa hyvä vaan niin kipukin loppuisi... :D ylipäätään nyt kun ajattelee niin se avain varmaan onkin se että ajatus kääntyy niin päin että kuoleminen olisi vallan positiivinen käänne!
Nooh... lohdutuksena, melkein kaikille seuraavat ovat helpompia. Tosin sillä on paha mennä lottoamaan.
"enkä usko että edes raajan sahaaminen irti ilman puudutusta voisi olla yhtä tuskallista kuin se tuntikausien jatkuva kidutus"
Naulan kantaan. Vaihdetaan toki puheenaihe, ei uskoisi että saan ympättyä tämän aiheen ateismipalstallekin!
***
kaikki läheiset isästä ja äidistä lähtien vain katoavat lopullisesti maan multiin tai palokaasuina taivaalle, eikä oo mahollista tavata heitä missään muussa tietoisuuden muodossa eli jossain toisessa todellisuudessa muistaen todellakin, että kyseessä ovat omat vanhempani ja muut läheiseni sieltä "fysikaalisesta todellisuudesta", maapallolta.
Edellinen lienee se pelottavin ajatus; kun minä kuolen, tapaanko enää koskaan vielä elämään jääviä omia lapsiani tai muita läheisiä ja tapaanko jo poistuneita? Tuon miettiminen on usein melko tuskallista..
Se on alkuun tuskallista ajatella. Se oli mulle pitkään tuskallista, ja tuosta syystä pysyin vielä käsittämättömän vanhana (14v) kiinni taivasuskossa. Tuon ikävuoden aikana tuli kuitenkin jonkinlainen taitekohta, ja aloin ensin salaa, sitten julkisesti muuttua uskovaisesta ateistiksi. Kun siitä vielä jatkoin eteenpäin, jossakin vaiheessa lakkasin ihan oikeasti pelkäämästä omaa kuolemaani. Nyt en joudu pelkäämään edes jumalallista tuomiota, kun tiedän että tämä minä jonka tunnen, jatkaa vain kiertokulkuaan. Se mihinkään häviä 8)
Kuoleman pelko on inhimillinen tunne. Myös uskovaiset voivat pelätä kuolemaa. Pahinta kuitenkin on se, jos pelkää elämää. Sen pelosta moni on tullut uskoon.
kyllä että se kuolemanpelko liittyy läheisesti siihen elämänpelkoonkin..