surun vaiheet

Googlesta voisi löytyä "trauman ja surun vaiheet" hakusanalla jotain tietoa surutyön etenemisestä...muistaakseni ensin on shokkivaihe, sitten reaktiot, työstäminen ja uuden alku. Kerrotaan mitä ne sisältävät. Voimia sinulle ja toivottavasti löytyy apua...Siunausta ja jaksamista sinulle.

Elän itse samanlaisessa tilanteessa kuin sinä.Menetin läheiseni n. 3 viikkoa sitten.
Tunteet ja tuntemukset,josta kerroit tuntuvat hyvin tutuilta juuri nyt.Tulevaisuutta ei juurikaan näe eikä jaksa ajatella.Ajatukset pyörivät tuon läheiseni viime hetkissä.Tiedän surutyön vaiheet,mutta ne eivät tässä hetkessä juurikaan lohduta.Meidän on vain käytävä tämä vaihe läpi kaikkine tuskaisine ajatuksineen.Tosiasia on,että elämä menee eteenpäin ja joskus tuo suurin tuska helpottaa.
Voimia sinulle ja kaikille muillekin samassa tilanteessa eläville.

Menetin lapseni ja kuvaamasi tunteet ovat kovin tutut.Ensimmäinen kuukausi oli hyvin sekavaa näin jälkeenpäin ajateltuna.Vakvat muistikatkokset.Minä en saannut edes unta, ja lopulta oli pakko hakea nukahtamis-lääkkeitä, joiden turvin sain unen päästä kiinni ja nukuttua kolme nelje tuntia.Uni ja ruoka on ihan aa ja oo..Syödä kunnei vaan tahdo muistaa.
Tiedostin syömisen ja unen merkityksen, ja minua vahdittiin että söin.
En paljon mutta kuitenkin.Vatsani suri omalla tavallaan, joten pienimmänkin murusen jälkeen oli rynnättävä vessaan.Sitä kesti kolmesta neljeen viikkoon.
Kaikki on yksilöllistä , koska jokainen suree omalla tavallaan.Kuvittelin olevani järkevin koko perheestä ja otinkin tehtäväkseni luonnostaan hoitaa kaikki käytännön asiat.Jälkeenpäin on ymmärtänyt tavallaan paeneeni hyväksymästä asiaa että lapseni on kuollut.Päätin surra sitten kun ehdin.
Jos pyytää jonkun vastamaan miltä tuntuisi ajatuksena menttää oman lapsensa, vastaus on usein hyvin samankaltainen, niin se oli ollut minullakin.Kuvittelin tietäväni miten minä surisin.Valitettvaa oli että mentin lapseni, ja oudointa oli yrittää ymmärtää kliseetä, että jokainen suree omalla tavallaa, niin kuin totuus on.Käytännössä olen huomannut tiedoista hu9limatta , tavallaan odottavani itseltäni surevani sen mukaan mitä kuvittelin surun olevan.Ja ahdisti ja kai vieläkin, on hyvin vaikeaa hyväksyä ettei luontoni , eikä kehoni reagoi juuri sillä tavalla.
Paljon on asioita jotka on epäselviä ja on vaikeaa hyväksyä ettei tätä asiaa voi ennalta määrätä koska asia on loppuunkäsitelty, koska se tuskin tulee olemaan sitä koskaan.En edes halua sen olevan loppu, enkä enää jaksa miettiä koska asia helpottaa.Elän vain ja ainoastaan ainoan lapseni takia.ja toivon että jokaisella on edes yksi syy jatkaa elämäänsä kun on kohdannut suuren menetyksen.
kaksi viikkoa surun kohdattua oli kuin kaksi tuntia minulle.
Kuukausi oli kuin viikko.Nyt on kohta kulunut puoli vuotta joka kuullostaa muiden ihmisten mielestä pitkältä ajalta.Mutta ei se sitä ole.Sitä ei voi käsittää että nyt on talvi.
On kai vaan uskottava viisaampia ja yrittää olla ottamatta paineita siitä että on paha olla, yrittää hyväksyä sen että on ikävä ja itkettää.
TRosin itse odotin vaan sitä koska itku tulee.Ja edelleenkään en hämmästyisi jos poika ilmestyisi kotiin, vaikka olen tyunnistanut hänet ja haudannut hänet.Näitä asioita ei vaan voi uskoa että itse ne kohtaa.kaikki pahahan tapahtuu vaan elokuvissa tai muille ja pitäisi elää vaan tarinoina lehtien palstoilla.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista ja otan osaa suureen suruusi, vaikka tiedän ettei mitkään sanat lohduta.

täysin ymmärtääsen tuskan,kun oma lapsi peitetään maan multiin.Oma äitini joutui hautaamaan kaksi pientä poikaansa muutaman vuoden välein-eikä se tuska ole poissa KOSKAAN!

minäkin meneti eämäi tärkeimmä ihmisen kuukausi sitten.en oe juurikaa pystynyt puhumaan asiasta ja ainoastaan mielessäni pyörittelen ja jossittelen miten olisin voinut estää tapahtuman.en pysty enää itkemään,mutta koko avopuolisoni kuolema on vielä täysin käsittelemättä koska en voinut olla sselvinpäin ennen kuin vasta nyt.olen pohtinut samoja asioita kuin sinä,esim sattuiko häneen kuollessaan ja oliko hän peloissaan.minä en tiedä miten tästä selviän vai selviänkö koskaan.kiitän myös jumalaa että saan vielä elää ja otan osaa suruusi.

Hei !

Olen itse oppinut sen, että läheisen kuoleman kohdatessa kaikki, aivan kaikki tuntemukset ja reagointitavat ovat oikeita. Ei ole vääränlaista tapaa surra. Käsittelytapoja on monia, mutta tunnistan omassa kuvauksessasi paljon itsellenikin tuttua ajatusmaailmaa niistä ensimmäisistä viikoista. Eräänä erona suruissamme on se, että itse en menettänyt puolisoa, vaan sisaruksen, eli en menettänyt rakastettua, vaan perheenjäsenen. Kerron kuitenkin hiukan omista tuntemuksistani koko surprosessin ajalta, sillä peilaaminen auttaa aina.

Sisarukseni murhattiin muutamia vuosia sitten, eli hän kuoli täysin odottamatta ja väkivaltaisesti. Suhtautuminen koko elämään muuttui todellakin siinä hetkessä. Jo ensimmäisten päivien aikana minusta alkoi hyvin voimakkaasti tuntua siltä, että minua jollain tapaa kannatellaan. Olin ollut ennen tätä tapahtumaa jo vuosien ajan hyvin onneton, masentunut ja turvaton, oli tuntunut ettei elämästä saanut oikein millään saralla turvallista otetta ja uskoa itseen. Sisarukseni kuolema taas aiheutti jollain tapaa hyvin ristiriitaisen olotilan: monivuotinen masennus ja epätoivo oli hävinnyt ja tilalle astunut se suunnaton rakkauden ja kaipauksen tunne, ja se kannateltavuus, josta sisimmässäni tiesin että minä vielä selviän. Ja toisaalta: Se niin synkkä ja musertava suru.

Arkipäivän tilanteissa, kadulla kävellessä vain katsoi ohikulkevia ihmisiä ja mietti, että miten käsittämättömän kaukana muiden ihmisten elämä on omasta elämästäni ja miten suunnattoman ulkopuoliseksi itseni tunsin. Tunsin surun niin äärettömän henkilökohtaiseksi, että olisin halunnut jakaa sen pelkästään oman perheen kesken, jostain syystä tuntui liian itsensä repimiseltä kertoa siitä kunnolla edes ystäville, ja koinkin sen ikään kuin vain velvollisuutena (asia tietenkin muuttui ajan myötä, mutta nämä olivat siis aivan alkuaikojen tunteet).

Koska koin tapahtuneen niin käsittämättömäksi, veti se alussa alta myös tietynlaisen perusturvan olemassaololle. Esim. suihkussa käydessä oli hiustenpesu hankalaa, koska tuntui ettei vain voi sulkea silmiä. Eli jotain vain hirveästi pelkää, mutta ei osaa määritellä, että mitä. Samoin ei voinut nukkua pilkkopimeässä. Yllättäviä asioita tuli yllättävissä kohdin vastaan: saapuviin surukukkiin olisi pitänyt leikata imupintoja, mutta huomasin, että veitsen käyttäminen oli hyvin vastenmielistä. Lihan leikkaamista en pystynyt kuvittelemaankaan, veitsi yhdistyi mielessäni sisarukseni kuolemaan.

Surevalle on äärimmäisen tärkeää saada tietää kaikki mahdollinen tieto, mitä läheisen kuolemaan liittyen vain on saatavissa. Ja silti joutuu jatkuvasti miettimään ja kohtaamaan sen ajatuksen, että miltä hänestä on tuntunut sillä hetkellä? Mitä hän on ajatellut juuri sitä ennen?

Sisaruksen hyvästeleminen oli itselleni äärimmäisen tärkeää (itsehän en hänen kuollessaan paikalla ollut). Minusta tuntuu, että tuon tilaisuuden käyttämättä jättäminen olisi luultavasti ollut asia, jota olisin elämässäni eniten jälkeenpäin katunut. Niin tärkeäksi sen koin.

Paino tippui ensimmäisten parin viikon aikana 8 kiloa. Hiuksissa huomasi ajamyötä kulkevan 10-20 sentin mittaisen "sururaidan", josta kohtaa hiukset katkeilivat ja olivat niin takussa että leikkelin niistä tuppoja itsekin. Nykyään raita on vihdoin kasvanut kokonaan latvoista ulos (lantiomittaiset hiukset). Olen luonnostani aina ollut hyvin kiltti, empaattinen ja ystävällinen kaikkia kohtaan, mutta varsinkin surun alkuaikoina tunsin itseni monesti todella ärtyisäksi ja kiukkuiseksi. Se ei ehkä näkynyt ja kuulunut kovasti ulospäin, mutta olo tuntui vain jotenkin todella turhautuneelta, kun matto oli vedetty niin rajusti jalkojen alta. Ajattelin, että minulla on nyt oikeus tuntea ja käyttäytyä ihan miten tahansa, koska olen nyt joutunut ottamaan tällaista vastaan. Ja toisaalta tiesin, että ystävät sen varmasti minulle sallivat.

Sydämeen sattui ja henkeä ahdisti koko ensimmäisen vuoden ajan. Tälle olen myöhemmin huomannut jossain diagnoosinkin: särkyneen sydämen syndrooma. Samoin tuntui, että kulki koko ajan jossain sumussa, eli ikäänkun "suruvaipassa". Olo oli niin henkisesti pahoinpidelty, että tuntui että ulkomaailma kuului ja näkyi vain vaimeana jossain kaukana. Koin jatkuvasti surun "aaltoja", jotka siis tuntuivat ihan fyysisinä tuntemuksina rintakehässä (tätä on vaikea selittää).

Odotin itsekin, että koska sekoan (se on muuten hyvin yleinen pelko surevilla). Mutta sitä ei ikinä tapahtunut :).

Jälkeenpäin huomasi surun kaaren ainakin itsellään sellaiseksi, että ensimmäinen vuosi meni hyvin "surun sisällä", eli surun kokeminen oli hyvin kokonaisvaltaista ja pääosassa. Surun kokeminen hallisi elämää paljolti vielä toisen ja kolmannenkin vuoden, mutta sen jälkeen voisi sanoa asioiden jo edenneen niin pitkälle, että en tuntenut itseäni enää ulkopuoliseksi. Samoin jäivät "surun aallot" pois. Unet sisaruksesta jäivät myös pikkuhiljaa hyvin vähiin. Unien muuttuminen alkuajoista eteni siten, että ensin unet olivat hyvin surumielisiä, mutta muuttuivat pikkuhiljaa vuosien kuluessa hyvin hyväntuulisiksi, tunsin että meillä oli niissä syvä yhteisymmärrys ja ilo. Näistä loppuajan unista saattoi myös päätellä, että tein jollain tapaa tiliä sisaruksestani suhtessa itseeni. Välimme olivat aina olleet hyvin lämpimät ja läheiset, nyt ikäänkuin määritin hänen paikkansa ja merkityksensä omassa elämässäni.

Nyt seitsemän vuotta myöhemmin sisarukseni viipyilee ajatuksissani päivittäin, ja muistelen häntä lämmöllä. Asian kokeminen, ja monivuotisen suruprosessin läpikäyminen on muuttanut itseä valtavasti. On vaikea kuvitella, että mitä olisin tänäpäivänä ilman näitä kokemuksia.

Mutta yhden asian tiedän: en usko että olisin näin onnellinen ja luottavainen elämään tänäpäivänä ilman tätä kokemusta, kuin nyt sen kanssa. Elämässä tuntuu olevan oikeanlainen perspektiivi, uskon, että mitä vain tapahtuukin, minulle käy aina loppujenlopuksi hyvin. Se, että oikeasti ei tarvitse liikaa murehtia arkipäivänasioita ja että pystyy elämään kiinni hetkessä.

Luulen, että hyvinkin moni läheisen ihmisen vuoksi suruprosessin läpikäynyt jakaa tuon saman tuntemuksen kanssani.


Eli anna surun edetä juuri sinulle itsellesi sopivalla tavalla. Älä aseta mitään olettamuksia surulle, äläkä varsinkaan koe velvollisuudeksi noudattaa ulkopuolisten, surua kokemattomien odotuksia surullesi. Se ottaa aikaa, mutta anna sen ottaa aikaa.


Sinulla tulee aina olemaan jotain, johon voit sydämessäsi turvata. Lämmin halaus sinulle :).

Selviät :)

olj tuo olenko,jonka mänetit?Oljko se immeinen,vai lemmikki?Molemppii oun mänettännä-enkä ossoo sannoo,kumpi niista olj pahanpi???

voimia sinulle syvässä surussasi. Olet vielä shokki tilassa. Hae ihmeessä apua. Sinun täytyy nukkua. Muutoin sairastut.
Itse kävin sururyhmässä sekä työpaikan psykologin juttusilla.
Alussa muutaman ensimmäisen viikon aikana söin nukahtamislääkkeitä. Muutoin olisin valvonut ja miettinyt kaikki yöt. Sanoinkin ystävälleni silloin alussa että, ajatukseni on kuin liikenneympyrässä. Kulkee samaa kehää. Taisi mennä ainakin kolme kuukautta ennen kuin pääsin siitä liikenneympyrästä.
Jos jaksat lukea, kirjastossa on hyvä kirja. Surun tie kirjoittaja Martti Lindqvist. Voimia päiviisi