Suosittelen kaikille.

Että minä suosittelen oikein lämpimästi.


Jos keräisimme kolehdin ja lahjoittaisimme nimim. a ja o:lle nämä kirjat. Mitä mieltä olette?

Ja koska taspauolisuus on valttia, niin tässä on hyvä kirja niille, jotka haluavat saada selville sen ahdingon, jossa palestiinalaiset elävät tänä päivänä:

Tapio Kujala, Susanna Pyörre ja Mika Salomaa (toim):
POMMEJA JA PUSKUTRAKTOREITA - Palestiinalaiset rauhan panttivankeina
Suomen Rauhanpuolustajat & LIKE & DIAK 2002

"Miten teidän projektinne jaksaa tällä hetkellä"? kysyy toimittaja. "Rakennuksemme ovat yhä pystyssä; niitä ei ole pommitettu", vastaa suomalais-palestiinalaisen Radio Bethlehem 2000 kehitysyhteistyöhankkeen koordinaattori Tapio Kujala.

Pyhän maan sotaisaa henkeä osuvasti ilmentävä sananvaihto käytiin hiljattain helsinkiläisen Laterna Magica kirjakaupan näyttelytilassa. Sitä ei oltu valittu "Pommeja ja Puskutraktoreita" kirjan julkistamispaikaksi sattumalta.

Tilassa oli samanaikaisesti Laura Junkan erittäin puhutteleva valokuvanäyttely ´Tänään kotona Palestiinassa". Junka kuvaa miehitettyinä asuvia palestiinalaisia, jotka eivät mistään hinnasta halua poistua kodeistaan vaikka he asuvat miehitettyinä sotilashallinnon alaisuudessa ja ansaitsevat keskimäärin kaksi dollaria päivässä. He ovat niitä samoja rivipalestiinalaisia hyvässä ja pahassa, jotka ovat pääosassa Suomen Rauhanpuolustajien ja Liken Pystykorvakirjasarjan kansien välissä.

Kirjahankkeen tekijät eivät kuulu niihin, jotka ovat hallinneet suomalaista Lähi-itä keskustelua. Nyt he kuitenkin hallitsevat ja vieläpä kokemuksen äänellä. Tekijät ovat Diakonia Ammattikorkeakoulun (Diak) opettajia ja oppilaita, jotka ovat olleet toteuttamassa kahta ulkoministeriön rahoittamaa kehitysyhteistyöprojektia Palestiinassa.

Ensimmäisessä vuonna 1998 käynnistyneessä hankkeessa, Radio Bethlehem 2000 –projektissa Diakin opiskelijat ja opettajat kouluttivat bethelemiläisen radioaseman toimittajat ja teknisen henkilökunnan. Tänään itsenäisesti toimivan, poliittisesti ja uskonnollisesti riippumattoman aseman leivissä toimii noin 30 henkilöä, joista palkallisia on viisi.

Toisessa kehityshankkeessa Beetlehemiin rakennettiin nettikahvila. Sen suojissa palestiinalaisia on perehdytetty Internetin ja tietokoneohjelmien hyödyntämiseen. Nettikahvilan merkityksen paikallisten palestiinalaisten ilmaisuvapaudelle ymmärtää, kun muistaa, että viimeisen 18 kuukauden aikana palestiinalaisalueet ovat olleet alati enemmän tai vähemmän motissa.

Ymmärrettävistä syistä sotakirjeenvaihtajat ovat hallinneet pitkään Israel-Palestiina -uutisointia. Diakin hankkeiden koordinaattorin Tapio Kujalan mukaan yksi Pommeja ja Puskutraktoreita –teoksen tavoitteista on nostaa esiin vaihtoehtoisia ääniä suomalaiseenkin Palestiina-uutisointiin.

Tavoite on kannatettava. Jo se, että Suomen Rauhanpuolustajat ja Diak ‘tekevät´ yhdessä kirjan pinttyneiden viholliskuvien hallitsemasta ikikonfliktista on rauhanteko. Kirjan esipuheen lukeminen rohkaisee entisestään: tasapainoisen ja poliittisesti viisaan puheen on laatinut arkkipiispa Jukka Paarma.

Arkkipiispa ruotii suomalaisen kristikansan pääsääntöisesti Israel-myönteistä kuvaa Palestiinasta ja kritisoi seurakuntaansa siitä, että se on unohtanut palestiinalaiset kristityt, jotka ovat olleet keskeinen osa Palestiinan kysymystä jo liki 2000 vuotta.

Ajat muuttuvat. Kun Afafat saapui Suomeen 1980-luvun lopulla ensimmäisen intifadan aikana, silloinen arkkipiispa kertoi eräälle tutulleni, että hänelle oli uutta, että kymmenisen prosenttia palestiinalaisista on kristittyjä.

Arvelen että moni suomalainen kristitty hämmentyy, kun hän lukee arkkipiispamme pitävän Palestiinaa Suomelle sopivana kumppanina ja tärkeänä yhteistyökohteena monista muistakin kuin kirkollisista syistä.

Tarkoitus pyhittää keinot. Pommeja ja puskutraktoreita-kirjan toimittajat ovat halunneet sanoa suomeksi paljon sellaista, mistä ei ole liikoja aiemmin hiiskuttu. Sisällysluettelon kolmijako näyttää lupaavalta: juttuja kodittomista palestiinalaisista, analyyseja median puolueettomuudesta ja puolueellisuudesta ja lopuksi juttuja, joissa puhutaan miten kouluttaja kohtaa vieraan kulttuurin.

Teos kaipaa kipeästi artikkelia, jossa olisi kurkisteltu syvemmin Palestiinan kysymyksen 120 vuotta vanhaan historiaan. Mikko Lohikosken sinänsä hyvin asiantuntevassa jutussa kurkistetaan vain viime vuosikymmenen alussa käynnistyneisiin kehityskulkuihin.

Toimittajien olisi pitänyt laatia teokseen ehdottomasti jämäkkä johdanto, jossa irralliset jutut olisi linkitetty uskottavasti yhteen. Puutteineenkin Pommeja ja Puskutraktoreita on ansiokas lisä liki olemattomaan suomalaiseen Palestiina-kirjallisuuteen. Toivottavasti se innostaa monet sotajournalismin turruttamat kaivamaan esiin pyhän maan hiljaisia ja hiljennettyjä ääniä.

Mikko Zenger