Moni kansanedustajaehdokas, joka on jyrkästi liittoutumista vastaan, jättää itselleen NATO-option olettaen Pohjois-Atlannin liittoutumasta olevan apua tilanteessa, jossa sota syttyisi Suomen alueella. Mutta onko turvatakuisiin luottamisella esimerkiksi sotilasliiton erittäin vähäisiin voimavaroihin ja hitaisiin päätöksentekomenettelyihin perustuvaa katetta?
Tuomas Forsbergin NATO-kirja on kriittinen kysymyksessä turvatakuista. Tutkija, tohtori Forsberg kertoo ensinnäkin sen, että sotilaallisen avun saaminen NATO:sta ei ole millään lailla automaattista, vaan jäsenmaat tekevät osallistumisestaan päätöksen erikseen. Toiseksi NATO:lla on hänen mukaansa ainoastaan hyvin vähän jäsenmaiden sille korvamerkitsemiä joukkoja. Artikla viisi on väljästi muotoiltu ja tulkinnan varainen. Sotilasliitto NATO:lla on siis ainoastaan hyvin vähän pysyviä sotilaallisia rakenteita; lähinnä esikuntia ja viestintää, ilmapuolustusta- sekä valvontaa hoitavia joukkoja ja tutkakoneita. NATO:lla on vain muutama laivasto-osasto ja nimellisesti kymmenen divisioonan nopean toiminnan joukkojen johtoesikunta. Pohjois-Atlantin sopimusliitto toimii hitaasti, sillä on ollut vaikeuksia saada liikkeelle edes nykyisenkaltaisia rauhanturvaoperaatioita Balkanilla. Joukkojen kokoaminen on hidasta ja monien maiden kansalliset voimavarat ovat äärirajoilla jo lähetettäessä pienikin määrä sotilaita maan rajojen ulkopuolelle.
NATO syrjäytyi Afganistanin operaatiosta osoittaen, että sen ensisijainen rooli ei ainakaan ole laajamittainen sotilaallisen voiman käyttö. Kosovon sodan kaltaisia toimia ei liene ihan vähällä tulossa lisää. Taistelutehtävien johtaminen NATO:n koneistossa on osoittautunut Yhdysvaltojen näkökulmasta liian monimutkaiseksi. Sellaisessa yleisessä huutoäänestyksessä kun vielä olisivat Suomen edustajat "mallioppilaina" hajoittamassa mahdollisesti pienten maiden etuja turvaavaa yhteisrintamaa, voidaan NATO:n turvatakuut kaukana sen painopistealueiden ulkopuolella jättää omaan arvoonsa. Ellei kansainvälinen solidaarisuus ala ilmentyä vähitellen muutoinkin, kuin "arvoyhteisön" hyökkäyssodan johtamisella rypälepommeineen, uraaniammuksineen ja siviilikohteiden hävittämisellä, on kenties pakko uskoa, ettei NATO-jäsenyys saa kansaa puolelleen. Kosovon sotaa edeltäneet rauhanneuvottelut olisivat saaneet käsittää edes kohtuulliset ehdot Jugoslavialle ensinnäkin ilman sotilasliiton joukkojen oikeutta liikkua kaikkialla sen alueella. On vaarana tulla melkoinen pettymys, jos NATO:sta ei Suomeen tulisikaan riittävää apua vaikka itse joutuisimmekin maksamaan massiivisia sotilasmenoja samalla kun PM ja VM jankuttavat sitä stiiknafuuliaa, että "Ei ole rahaa!" -Rahaa on mutta väärässä paikassa.
Tuomas Forsbergin NATO-kirja on kriittinen kysymyksessä turvatakuista. Tutkija, tohtori Forsberg kertoo ensinnäkin sen, että sotilaallisen avun saaminen NATO:sta ei ole millään lailla automaattista, vaan jäsenmaat tekevät osallistumisestaan päätöksen erikseen. Toiseksi NATO:lla on hänen mukaansa ainoastaan hyvin vähän jäsenmaiden sille korvamerkitsemiä joukkoja. Artikla viisi on väljästi muotoiltu ja tulkinnan varainen. Sotilasliitto NATO:lla on siis ainoastaan hyvin vähän pysyviä sotilaallisia rakenteita; lähinnä esikuntia ja viestintää, ilmapuolustusta- sekä valvontaa hoitavia joukkoja ja tutkakoneita. NATO:lla on vain muutama laivasto-osasto ja nimellisesti kymmenen divisioonan nopean toiminnan joukkojen johtoesikunta. Pohjois-Atlantin sopimusliitto toimii hitaasti, sillä on ollut vaikeuksia saada liikkeelle edes nykyisenkaltaisia rauhanturvaoperaatioita Balkanilla. Joukkojen kokoaminen on hidasta ja monien maiden kansalliset voimavarat ovat äärirajoilla jo lähetettäessä pienikin määrä sotilaita maan rajojen ulkopuolelle.
NATO syrjäytyi Afganistanin operaatiosta osoittaen, että sen ensisijainen rooli ei ainakaan ole laajamittainen sotilaallisen voiman käyttö. Kosovon sodan kaltaisia toimia ei liene ihan vähällä tulossa lisää. Taistelutehtävien johtaminen NATO:n koneistossa on osoittautunut Yhdysvaltojen näkökulmasta liian monimutkaiseksi. Sellaisessa yleisessä huutoäänestyksessä kun vielä olisivat Suomen edustajat "mallioppilaina" hajoittamassa mahdollisesti pienten maiden etuja turvaavaa yhteisrintamaa, voidaan NATO:n turvatakuut kaukana sen painopistealueiden ulkopuolella jättää omaan arvoonsa. Ellei kansainvälinen solidaarisuus ala ilmentyä vähitellen muutoinkin, kuin "arvoyhteisön" hyökkäyssodan johtamisella rypälepommeineen, uraaniammuksineen ja siviilikohteiden hävittämisellä, on kenties pakko uskoa, ettei NATO-jäsenyys saa kansaa puolelleen. Kosovon sotaa edeltäneet rauhanneuvottelut olisivat saaneet käsittää edes kohtuulliset ehdot Jugoslavialle ensinnäkin ilman sotilasliiton joukkojen oikeutta liikkua kaikkialla sen alueella. On vaarana tulla melkoinen pettymys, jos NATO:sta ei Suomeen tulisikaan riittävää apua vaikka itse joutuisimmekin maksamaan massiivisia sotilasmenoja samalla kun PM ja VM jankuttavat sitä stiiknafuuliaa, että "Ei ole rahaa!" -Rahaa on mutta väärässä paikassa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
vielä, niin on kymmenen samanlaista viestiä samalle
päivälle. Lienee ennätys.
Kuinkas moneen eurooppalaiseen Natomaahan on järjestön lähes 60-vuotisen historian aikana hyökätty?
Siinäpä vastaus sille joka pohtii Naton viidennen artiklan ja turvatakuiden uskottavuutta...