Ateismi on mielenhäiriö

Se ilmenee kuumeisena kiihkona luojan puolesta, uskottomia vastaan.
Helluntai-liike rakentuu hyvin voimakkaiden torjuntamekanismien varaan ja kun ne alkavat pettää, vajoaa niiden varaan elämänsä rakentanut ihminen primitiiviseen käytökseen.
Hellunlailaisten käytös muistuttaa mielenhäiriöön joutuneiden käYtöstä aina kun ateisti tuo tosiasiat hell.unta.laisen nenän eteen.
Hell.unta.laisusko on siis todellisuuden torjuntaa ja torjuntamekanismi rakentuu sen naurettavan väittämän eteen, että Jumalaa on jossakin. Sen pohjalle luodaan mielikuvituksellisia teorioita, kuten kreationismi-teoria, joka sekin on helposti osoitettavissa roskaksi. Varaudu siis mielenhäiriöön uskiksen taholta, jos puhut hänelle totuutta.

Ateismin väitteet ovat yhtä totta kuin väite " Jumala on olemassa." Pystytkö todella todistamaan omat väitteesi todemmaksi kuin ateistien väitteet. Älkä sano että todistukseksi riittää raamattu. Tutkippa raamatun historiaa niin huomaat ettei sen luotettavuudesta voi olla täysin varma.

-ns.ateisteja,mulle oli ainakin jo ennen uskoontuloakin ihan luonnollista uskoa Jumalan olemassaoloon ja siihen että Hän on luonut maailman ja mitä siinä on jne..samoin vaikka en ollut silloin uskossa pidin Israelin kansaa Jumalan kansana ja erilaisissa keskusteluissa olin aina Israelilaisten puolella,-mitä itsekkin ihmettelin...


-nyt kun on saanut jo liki parikymmentä vuotta sitten tulla uskoon asiat ovat ihan selviä eikä ole puhettakaan etteikö Jumala olisi kaiken takana
¨kuten Raamatusta saa hyvinkin selkeän käsityksen !

-on valtava asia kun tietää miksi on syntynyt tänne maailmaan ja mihin on täältä menossa kun se aika koittaa jne,tietää elämänsä tarkoituksen jne!

-seuratessa maailman nykymenoa ei voi tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin siihen että Herran Jeesuksen tulemus on todella lähellä ja Jumalan tahto tulee toteutumaan maan päällä !

-mikähän siinä onkin että ihmiset vastustaa omaa onneaan,elämässään?Mikä voi olla suurempaa kuin tulla tuntemaan Jumalan armon Jeesuksessa Kristuksessa,sekä sovintoon Jumalan,Tämän maailman sekä myöskin itsensä kanssa ?!

Ne lapset joita ei ole vielä aivopesty uskomaan jumaliin ovat ateisteja. Sinun "logiikalla" jokainen vastasyntynyt vauva suhtautuu vihamilisesti itseensä ja muihin ihmisiin.

Suosittelen että tutustut kristinuskon syntyhistoriaan, koska minusta tuntuu että et oikein tiedä mihin uskot ja mitä palvot.

Ps. Kristinusko on kehittynyt evoluution lakeja noudattaen.

Raamattu ei ole erehtymätön

Jeesus Nasaretilainen on meidän toivomme, ihmiskunnan toivo. Mitä hän oli, mitä hän koki ja mitä hän opetti, se on meidän mahdollisuutemme, meidän tiemme täyteen ihmisarvoon. Jeesus Nasaretilaisen mukana tuli keskellemme uusi olemassaolo: avoimuuden, rohkeuden ja yhteyden mahdollisuus. Uusi testamentti kutsuu sitä uskoksi, toivoksi ja rakkaudeksi.

Uutta todellisuutta Jeesus kuulutti puhuessaan häntä seuraaville kansanjoukoille ja hän eli sitä todeksi ateriayhteydessä kunnon ihmisten kaihtamien kanssa. Avoimuus, rohkeus ja yhteys olivat välähdyksittäin nähtävissä Jeesuksen oppilaiden seurueessa. Jeesuksen kohtalo ja tapahtumat oppilaspiirissä hänen kuolemansa jälkeen tekivät uskon, toivon ja rakkauden todellisuudesta kaikille ihmisille tarjona olevan mahdollisuuden.

Elämäkertatiedoista kiinnostuneelle Jeesus Nasaretilaisen historia ei ole antoisa. Hänen vaiheistaan on sangen vähän luotettavia tietoja. Kristillisten kirkkojen pyhään kirjaan, Uuteen testamenttiin, sisältyy neljä kertomusta Jeesuksesta: Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan niin kutsutut synoptiset evankeliumit ja niistä poikkeava Johanneksen evankeliumi. Näiden varhaiskristillisten, 40 – 70 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen kirjoitettujen kirjojen ohella ei ole käytännöllisesti katsoen mitään Jeesuksen vaiheista tiedottavia lähteitä.

Evankeliumit ovat suullisten Jeesuksen elämää koskevien kertomusten kokoelmia. Näitä kertomuksia Jeesuksesta toisteltiin hänen oppilaittensa keskuudessa yhä uudestaan, niin että ne kiteytyivät lopulta lähes sanatarkkaan muotoon. Evankeliumien tekijät olivat toimittajia, jotka kokosivat näitä kertomuksia ja järjestivät niitä harkintansa mukaan yhtämittaiseksi kerronnaksi.

Suullisen perimätiedon kertomukset Jeesuksesta liikkuivat yksittäisinä, ja kukin niistä muodosti itsenäisen kokonaisuuden. Kukin kertomus pyrki paljastamaan kuulijalle, mikä Jeesuksen tarkoituksissa ja olemuksessa oli olennaisinta. Ne tahtoivat osoittaa, että näennäisesti mitättömän, hukkaan eletyn elämän todellinen merkitys oli kaikkia ihmisiä koskeva, ja että ulkoinen tappio Golgatan mäellä oli itse asiassa valtavien mahdollisuuksien avautumista koko ihmissuvulle.

Taustana näille uskaliaille käsityksille olivat merkilliset kokemukset, joita Jeesuksen oppilailla oli pian hänen kuolemansa jälkeen. Evankeliumien ja muiden Uuden testamentin kirjojen tiedonannot näistä tapahtumista ovat yksityiskohdissaan sangen ristiriitaisia. Väistämättömäksi historialliseksi tosiasiaksi jää kuitenkin Jeesuksen oppilaiden vankkumaton käsitys, että he olivat olleet tekemisissä Ylösnousseen kanssa.

Suullisen perimätiedon Jeesus-kertomukset näkevät Jeesuksen elämän ja toiminnan ylösnousemuksen valossa. Ne pyrkivät osoittamaan, että galilealaisen parantajan maanpäällisessä toiminnassa oli jo näkyvissä se salaisuus, jonka ylösnousemuskokemukset lopullisesti paljastivat. Ennen pääsiäistä Jeesusta lähellä olleetkaan eivät sitä täysin oivaltaneet.



Evankeliumit eivät ole nykyaikaisessa mielessä luotettavia historian lähteitä. Tämä johtuu jo siitä, että evankeliumien toimittajilla ei ollut tietoa kokoamiensa kertomusten tarkoittamien tapahtumien ajallisesta järjestyksestä; kertomuksethan liikkuivat toisistaan irrallisina. He antoivat niille Jeesusta koskevien teorioittensa mukaisen järjestyksen. Sen näkee selvästi esimerkiksi temppelin puhdistamiskertomuksen sijainnista eri evankeliumeissa. Tilanne, jossa Jeesus nuorista tekemällään ruoskalla ajoi pois rahanvaihtajat ja uhrieläinten myyjät temppelin esipihasta kauppaa tekemästä, on synoptisissa evankeliumeissa (Mt., Mk., Lk.) Jeesuksen toiminnan huipentuma osana traagisia loppuselvittelyjä. Johanneksen evankeliumissa se on sijoitettu Jeesuksen toiminnan alkuun. Kaikki evankelistat ovat ymmärtäneet tapahtuman merkitykselliseksi Jeesuksen historiassa ja sijoittaneet sen siksi keskeiseen asemaan evankeliumissa, Johannes Jeesuksen ohjelmanjulistukseksi, muut hänen elämäntyönsä kohokohtaan. Ajallisilla seikoilla ei ollut vaikutusta kertomuksen sijoittamiseen.

Itse asiassa jää epävarmaksi, onko temppelin puhdistusta koskeva kertomus ennemminkin heijastusta vanhatestamentillisista Messias-ennustuksista kuin todella tapahtuneesta välikohtauksesta temppelin pihalla. Monien Jeesusta koskevien kertomusten kertojina oli näet miehiä, joiden vakaumuksen mukaan Jeesus oli ennen kaikkea Vanhan testamentin ennustusten täyttäjä. Heidän Vanhaan testamenttiin ja sen lupauksiin pitäytyvä luottamuksensa oli niin suuri, että he pitivät itsestään selvänä jokaisen lupauksen toteutumista Jeesuksen elämässä, vaikka heillä ei olisi aina ollut siitä varsinaista tietoa. Niin kerrottiin Jeesuksesta Vanhan testamentin nojalla tapahtumia, jotka sellaisenaan eivät koskaan tapahtuneet.

Nimenomaan kärsimyshistoriassa lienee Vanhan testamentin ennustuksilla suuri vaikutus. Eräistä evankeliumien lausumista saa sellaisen luultavasti paikkansa pitävän käsityksen, ettei itse asiassa yhtään Jeesuksen oppilasta ollut seuraamassa tapahtumia Golgatalla. He kaikki olivat peloissaan paenneet. Teoreettisten pohdintojen ja hurskaan mielikuvituksen oli täydennettävä tietopiirissä olevia aukkoja, ja siinä tulivat Vanhan testamentin profetiat avuksi. Mutta niin muodostuivat myös eri evankeliumien selonteot varsin erilaisiksi, ja niissä Jeesuksen suuhun sijoitetut sanat ovat lainauksia eri kohdista Vanhaa testamenttia.

Ylösnousseen kohtaamiskokemukset virittivät Jeesuksen oppilaissa uskon, että Jeesus on kuoleman herra. He uskoivat, että Jeesuksella oli mahti herättää myös manalle menneitä niin kuin hän oli sairaitakin parantanut. Niin alettiin kertoa tällaisista tapahtumista, esimerkiksi Nainin lesken pojan herättämisestä ja Lasaruksesta. Jälkimmäisen kertomuksen synnyn teki ymmärrettäväksi lisäksi se, että tutussa Jeesuksen vertauksessa muuan Lasarus ja rikas mies ovat kuolleet, ja rikas mies todella pyytää Lasarusta lähetettäväksi elävien keskuuteen varoittamaan piittaamattomasta elämästä. Hurskas mielikuvitus kenties yksinkertaisesti jatkoi tätä kertomusta.

En pidä luultavana, että edellä mainitut herättämiskertomukset ovat tarkkoja kuvauksia todella tapahtuneiden asioiden ulkonaisista vaiheista. Nykyaikaisessa mielessä tosia historian kuvauksia ne eivät ole. Mutta valheitakaan ne eivät silti ole. Minulla on sama käsitys kuin näitä kertoneilla Jeesuksen oppilailla: Jeesus on kuoleman herra, kuoleman orjuuttava vaikutus on rauennut hänen elämänsä myötä.

Kertomus Jeesuksesta ja Pietarista veden päällä voi samoin olla tosi siinä mielessä, että se auttaa ymmärtämään Jeesuksen oppilaan asemaa maailmassa. Varsinaista historiallista tapausta se tuskin välittää tietoon.

Jääkö mitään kouraantuntuvaa tietoa Jeesuksesta ja hänen elämästään? Todennäköisesti jokaisen yksityisen tapahtuman historiallisuutta voidaan epäillä ja luultavasti epäileekin joku vakavasti otettava tieteellinen Raamatun tutkija. Se joka haluaa uskolleen inhimillisiä tukipylväitä, erehtymätöntä Raamatun kirjainta tai muuta sellaista, joutuu sulkemaan itsensä tietämyksen tosiasioilta. Me emme tiedä mitään varmaa.



Erityisesti tämä pitää paikkansa Jeesuksen lapsuudesta ja nuoruudesta. Jeesuksen elämästä ennen hänen noin kolmenkymmenen vuoden ikäänsä on käytettävissä vain legendoja joilla tuskin on paljoa historiallista taustaa. Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien alkuun sisältyy näitä lapsuuslegendoja, Luukkaan tuttu jouluevankeliumi ja kertomus Itämaan tietäjistä ynnä muita.

Legendoiksi ne osoittautuvat muun muassa seuraavista syistä. Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien lapsuuskertomukset ovat erilaisia. Vanhimmat Uuden testamentin kirjat, Paavalin kirjeet ja Markuksen evankeliumi eivät tunne niissä kerrottuja ihmeellisiä asioita. Kertomukset ovat täynnä sadunomaisia aiheita ja ihmeitä. Ne sisältävät ristiriitaisia tietoja. Niinpä esimerkiksi kertomus Marian neitseellisestä synnyttämisestä ja Jeesuksen isän puolelta johdetut sukutaulut ovat ristiriitaisia, ja sitä paitsi Matteuksen ja Luukkaan sukutaulut jo Jeesuksen isoisän kohdalla eroavat toisistaan.

Parhaiten säilynyt osa evankeliumeista on Jeesuksen puheet. Nekin ovat pääasiassa eläneet yksittäisinä sanoina, joita sitten myöhemmin on koottu yhteen. Luultavasti Luukkaan ja Matteuksen evankeliumien tekijöillä on ollut tällainen kokoelma käytössään jo kirjallisena tuotteena.

Jeesuksen puheistakaan ei erehtymättömän sanan etsijälle ole tukikohtaa. Jokaisen yksityisen Jeesuksen suuhun sijoitetun sanan aitouden epäilemiseen voidaan osoittaa perusteita. Ei ole olemassa mitään Jeesuksen lauseitten ydinjoukkoa, joka varmasti sisältäisi vain hänen todella lausumiaan sanoja. Jonkinlainen yksimielisyys vallitsee tutkijoiden kesken sentään niistä lauseista, jotka varmasti ovat Jeesusta myöhemmältä ajalta, ja toisaalta niistä lauseista, joiden joukosta mahdollisesti löytyvät Jeesuksen aidot sanat.

Monen mielestä edellä esittämäni kuva Uuden testamentin historiallisesta luotettavuudesta riistää kaiken pohjan kristinuskolta. Vaihtoehdoiksi nähdään joko kristinuskosta luopuminen tai luopuminen Uuden testamentin tieteellisen tutkimuksen hyväksikäyttämisestä. Tieteellinen tutkimus voidaan hylätä perkeleellisenä niin kuin tekevät niin kutsutut fundamentalistit (heille Raamattu on Pyhän Hengen sana sanalta sanelema kulumattomien totuuksien kokoelma) tai sitten se jätetään jumaluusopillista koulutusta saaneiden yksityiseksi harrastukseksi, mikä hengellisten häiriöiden pelossa salataan yksinkertaiseksi ajatellulta kansalta.

Useimmat kirkon opetusviran haltijoista ovat valinneet jälkimmäisen vaihtoehdon, tavallisimmin kuitenkaan omaksumatta fundamentalismin periaatteita. Koulun uskonnonopetuksessa, niin kuin kirkonkin eri opetustilaisuuksissa, väistetään kaikkien kyllin pitkälle menevien luotettavuuskysymysten selvittely. Sellaisiin poikkeuksellisesti ryhdyttäessä jäädään periaatteessa epähistorialliselle kannalle. Jumaluusopillista koulutusta saamattomilla ei siten ole tiedollisia edellytyksiä harkita omin aivoin kysymystä. Informaatiota tosin on saatavissa: uskonnonvastustajien vuosisadanvaihteesta peräisin olevaa liberaaliteologiaa ja fundamentalistien kauhupropagandaa epärehellisistä tiedemiehistä, jotka pyrkivät harhaannuttamaan valitutkin, jos mahdollista.

Perinnäisen raamattukäsityksen varjelemista yleisesti tunnustetun tieteellisen tutkimuksen tuloksilta on tietenkin pyritty perustelemaan. Piittaamattomuus historiallisesta, joka oli luonteenomaista vuosisadan alkupuolen saksalaiselle teologialle ja jossakin määrin on sitä vieläkin, on monen teologisena perusteena historiallisten näkökohtien syrjäyttämiseen. Viitataan Paavalin välinpitämättömään asenteeseen Jeesuksen elämänvaiheita ja Jeesuksen omia sanoja kohtaan. Toteaahan Paavali eräässä kirjeessään, ettei hän välitäkään tietää mitään historiallisesta Jeesuksesta, Jeesuksesta "lihan mukaan".



Tähän on sanottava, että Paavali ei suhtaudu ollenkaan niin välinpitämättömästi Jeesuksen elämään ja sanoihin kuin on ollut jumaluusopillista muotia ajatella. Ja ennen kaikkea Paavali ei periaatteessa ole yhtään arvovaltaisempi Jeesuksen merkityksen tulkitsija kuin evankeliumien toimittajat. Käsitys, jonka mukaan evankeliumeissa kerrottaisiin mitä todella tapahtui ja Paavalin kirjeissä selvitettäisiin autuuttava oppi, on hyvin vanhanaikainen ja hyvin kehnosti perusteltavissa. Ei ole ollenkaan sanottu, että Paavali joka suhteessa on nähnyt syvemmälle Jeesuksen olemukseen kuin esimerkiksi Matteus. Evankeliumit eivät muodostelleet systemaattista teologiaa tai monijäsenisiä oppirakennelmia vaan kertoivat Jeesuksen elämästä ja puheista esittäen siten Paavalista poikkeavan Jeesus-tulkinnan.

Esitetään myös, että keskenään ristiriitaiset ja jatkuvasti muuttuvat tieteellisen tutkimuksen tulokset eivät sovi kirkon elämään. Usko ja pelastusvarmuus eivät voi perustua käsityksiin, joiden arvovalta nojaa erehtyvään inhimilliseen järkeilyyn.

Kieltämättä jumaluusopillisen tutkimuksen liepeillä liikkuu paljon sivistyssanoihin mieltynyttä tyhjänpäiväisyyttä, jonka tuominen kirkon elämään on turhaa ja mahdotontakin. Mutta perusteeksi tieteellisessä tutkimuksessa yleisesti hyväksyttyjen totuuksien väistämiseen tämä näkökohta ei kelpaa.

On myös totta, että pelastusvarmuutta ei voi nojata oppeihin ja väitteisiin, jotka voivat minä hetkenä tahansa tulla hylätyiksi ja kumoon todistetuiksi. Tästä ei seuraa, että tutkimus olisi kirkolle käyttökelvotonta. Onhan mahdollista, että onkin erehdytty juuri nojattaessa uskonvarmuusoppeihin ja käsitysten älylliseen omaksumiseen.

Vielä on totta, että ihmiset kaipaavat muuttumattomia, kaiken epäilyksen yläpuolella olevia totuuksia elämänsä perustaksi. Ainoa mahdollinen päätelmä tästä ei ole, että heille olisi sellaisia oppeja ja totuuksia annettava. Ei ainakaan silloin kun sellaisia ei ole.

En voi löytää yhtään uskottavaa puolustusta sille, että Uuden testamentin tutkimukseen ja Raamatun arvovaltaan liittyvät ongelmat pidetään pappien ammattisalaisuutena. Teologisen tiedekunnan seminaariharjoituksissa, teologisissa keskustelutilaisuuksissa ja raskasta, maallikolle käsittämätöntä tieteellistä apparaattia käyttävissä teoksissa niistä sopii vapaasti keskustella. Se, joka yksinkertaisena pidetylle kansalle, jumalanpalvelukseen kokoontuvalle väelle, rippikoulunuorisolle tai koulun oppilaille esittää asiantuntijoitten yleisesti hyväksymiä raamatuntutkimuksen periaatteita ja tuloksia, joutuu heti myyräntyön tekijän kirjoihin. Yhdessäkään nuorison oppikirjassa, enempää kirkon kuin koulun käyttämissä, ei perinpohjaisesti syvennytä tähän kysymykseen.

Kansan tahto saada tarpeellinen määrä järkkymättömiä totuuksia uskottavaksi keskellä nopeasti muuttuvaa aikaa ei ole peruste niiden anniskelulle. Ennemminkin on ihmisiä autettava siinä, että he osaisivat olla rohkeita ja iloisia maailmassa, missä mikään ei ole ehdotonta eikä taattua. Kirkon tehtävänä ei ole antaa auktoriteetin nälkäisille auktoriteetteja vaan parantaa heidät siitä pelosta, joka ajaa turvautumaan auktoriteetteihin. Jeesus tuli tosin sairaita tapaamaan, mutta ei tekemään sairautta miellyttäväksi, vaan parantamaan sen. Jeesus tuli pelkäävien ihmisten luo, ei lohduttamaan pelkääviä, vaan voittamaan sen, millä on valta tuhota ihmisyys.



Ihmisen narraaminen, vaikkapa sielua hoitavakin, ei ole liikkumista Jeesus Nasaretilaisen asialla. Kristinuskon jumala tahtoo paljon enemmän kuin lievitystä sairaan maailman kipuihin. Kristinuskon jumala on perimmältään totuutta, eikä hurskaskaan valhe voi olla hänestä peräisin. Raamattu itse sanoo Jumalan nimissä: "Totuutta minä tahdon salatuimpaan saakka." Johanneksen evankeliumissa Jeesus julistautuu itse totuudeksi. Perinnäinen teologinen kieli kutsuu Jumalan totuudellisuutta Jumalan pyhyydeksi. Kipeitä tosiasioita kaihtava, kirkko on unohtanut Jumalan pyhyyden, eikä tuonpuoleisten tuskien ja Jumalan suuttumuksen oikeauskoisinkaan maalailu poista tätä asianlaitaa.

Perimmältään tieteellisen tutkimuksen vierominen, perinnäisen, epätoden raamattunäkemyksen suosiminen vastoin parempaa tietoa, kaikenlainen selittely ja väkivalta omaa älyä kohtaan eivät ole ainoastaan jyrkässä ristiriidassa kristillisen Jumalakuvan kanssa. Olennaisesti on kysymys samasta epäuskosta, samasta laskelmoivasta pelkuruudesta, joka ohjaa yhteiskuntiin hyvin sijoittuneiden kirkkolaitosten taloudellisia ja poliittisia ratkaisuja. Uskaltamatta ratkaista puolesta tai vastaan kirkko heiluu uskon ja epäuskon välimailla. Se turvautuu kristinuskon jumalaan, joka ei näy, joka ei asu käsin tehdyissä temppeleissä eikä käsin tehdyissä kirjoissa, mutta se tahtoo myös kouriinsa jotakin, jota koskettaa. Jumalan kutsuun luottamatta se etsii vakuuksia.

Mutta taktikointinakin piittaamattomuus ennakkoluulottoman tutkimuksen tuloksista on typerää. Kieltäytymällä tunnustamasta ajattelevalle ihmiselle itsestään selviä tosiasioita vieraannuttaa kirkko läheltään parhaat voimansa, ne jotka etsivät totuutta ja yksin totuutta. Niille, jotka etsivät tekosyytä Jeesuksen sanoman hylkäämiseksi, kirkko tyrkyttää sellaista. Ja vielä – kirkon uskollisten piirissä syntyy väistämättä opillinen kiihkoisuus, keskinäinen vakoilu ja pelko; ovat aina läsnä silloin kun vaaditaan sokeaa kuuliaisuutta arveluttaville käsityksille.

Ihminen, joka on löytänyt luovan iloisuuden uusissa ihmisenä olemisen mahdollisuuksissa, jotka Jeesus Nasaretilaisen mukana ovat tulleet maailmaan, ei tarvitse erehtymättömiä auktoriteetteja, ei järkähtämättömiä totuuksia eikä mitään muitakaan pensaita, joihin työntää pelkäävä äly tosiasioita näkemästä. Jeesus Nasaretilaisen merkitys ihmiskunnalle todella paljon syvemmällä kuin joukossa kirjoja, joiden erehtymättömyyden epäileminen erkaannuttaa Jumalasta. Jeesus on antanut meille tilaisuuden olla ihmisiä, ei joitakin ylhäältä saneltuja uskomisharjoituksia.

Vapautta pelkäävien ihmisten auktoriteetinnälkä ei saa säikyttää valpasta ihmistä. Älyllisesti rehellisenä ei voi väistää Jeesuksen syyttävää, mutta myös rohkeutta luovaa kuvaa pelkästään viittaamalla epäjohdonmukaisuuksiin tai ajanlaskun alun kulttuurille ominaisiin naiiveihin ja uskomattomiin käsityksiin. Ei voi paeta uutta olemassaoloa, josta Uuden testamentin kirjat kertovat, viittaamalla nerokkaisiin tapoihin, joita on keksitty Uuden testamentin väärinkäyttämiseksi. Kysymys ei ole opinkappaleista, ei uskomuksista, ei helposti väistettävistä teologisista kiistakysymyksistä, vaan siitä, miellyttääkö Jeesus Nasaretilainen, herättääkö hän rohkeutta, luottamusta, uutta elämää, sanalla sanoen uskoa.

Vain pontevasti irtisanoutumalla kaikesta väärästä lapsenuskon säästämisestä, vain oppimalla monta vertaa suuremmin arvostamaan totuutta, täsmällistä, kiertelemätöntä totuutta, jota ei ole pakattu hurskaitten varausten villoihin, vain kieltäytymällä antamasta tukea pelkurimaiselle perinteeseen pitäytymiselle kirkkomme voi tarjota vakavasti otettavan haasteen rehellisille ihmisille. Kristinuskon opetuksessa ja kristillisessä kasvatuksessa se merkitsee juuriin saakka käyvää mullistusta. Halpa apologeettisuus uskonnon oppikirjoissa on tunnottomaksi tekevää myrkkyä, joka immunisoi kasvavan sukupolven omaatuntoa Jeesuksen sanomalle. Luova, Jumalan tarkoittama elämä voi kasvaa vain siellä, missä rehellisyys sekä älyllisessä että kokonaispersoonallisessa mielessä on loukkaamaton arvo.






Uskominen ei ole herkkäuskoisuutta



Erehtyvän, inhimillisen Uuden testamentin edessä useat näkevät vaihtoehdoksi kristinuskosta tai ennakkoluulottomasta totuuden etsinnästä luopumisen. On monia ihmisiä, joiden ei pitkän päälle ole mahdollista turruttaa älyllistä omaatuntoaan, ja nämä tavallista suuremman annoksen luontaista rehellisyyttä omaavat ihmiset usein ajautuvat Jeesus Nasaretilaisen persoonan vaikutuksen ulkopuolelle. Juuri tämän tähden on niin pinnallista ja loukkaavaa, kun kuulee niin kutsuttuja älyllisiä uskon esteitä halveksuttavan ja sanottavan, että perimmäisenä vaikuttimena kuitenkin on kaidan tien vaivan pelkääminen. Päinvastoin on monia, jotka ottavat nähdäkseen kaidan tien vaivat omakohtaisen vastuun pelossa, jotka etsiytyvät pakoon radikaalin rakkauden vaatimusta ihmismittojen mukaiseksi ommellun hurskaudenkaavun suojassa.

Älyllisistä syistä Jeesus Nasaretilaisen nimestä irtisanoutuvien vakaumusta kyllä on kunnioitettava, mutta sitä ei saa suinkaan jättää rauhaan. Kaikille niin kutsutuille epäilijöille ja hakemaansa löytämättömille etsijöille on sinnikkäästi muistutettava, että kristinuskossa ei ole kysymys oppien ja uskomusten järjestelmästä, joka olisi ehtona Jumalan kansaan kuulumiselle. Usko, jota Jeesus odotti kohtaamiltaan ihmisiltä, ei ollut älyn mukautumista mielipiteisiin, jotka ovat niin epätodennäköisiä, omituisia tai vaikeaselkoisia, että niiden omaksuminen on mahdollista pelkästään uskon varassa.

Yhdessäkään Uuden testamentin kertomuksessa Jeesus ei vaadi uskonkappaleisiin sitoutumista. Muodikkaitten teologisten kiistojen pohtimiseen hän ei antautunut, vaan johti aina keskustelun kipeisiin, kuulijaa henkilökohtaisesti koskeviin kysymyksiin, siihen, miten he elävät ihmisinä. Niin kävi Johanneksen evankeliumin kertomuksessa samarialaiselle naiselle. Väistöliike populaariin keskustelunaiheeseen temppelin jumalanpalveluksen oikeasta paikasta ei onnistunut, vaan lopulta oli puhuttava siitä, mikä oli kipeintä: pirstoutuneesta minästä, rikki menneestä ihmisten yhteiselämästä.

Uskosta ja opillisista pitämyksistä käytävä keskustelu kiertyy useimmiten ennen pitkää koskemaan ihmeitä. Se osoittaa ihmeongelman araksi ja sitä koskevan keskustelun tarpeelliseksi. Juuri omituisten tapahtumien uskomisen katsotaan usein olevan raja kristillisen uskon ja uskomattomuuden välillä. Joskus jopa vaikuttaa siltä, että mitä ihmeellisemmät ihmeet sitä uskoo, sitä kovempi kristitty on.

Ihmisen eheyden nimessä kaivataan kirkkaita, yksitulkintaisia ja konjunktuuripoliittisista varauksista vapaita kannanottoja ihmeiden uskomisen tarpeellisuutta vastaan. On jyrkästi torjuttava Jumalan pyhyyttä häpäisevä katsantokanta, jonka mukaan hän suhteessaan ihmisiin olisi riippuvainen ihmisten kyvystä uskoa uskomattomalta kuulostavia kertomuksia. Jos Jumalalla olisikin jokin ihmisten karsintajärjestelmä, ei se voisi olla näin mielivaltainen.

Jeesuksen tehtävänä ei todella ollut puuttua Jumalan maailman luonnontieteelliseen järjestykseen. Eihän ihmiskunnan hätä suinkaan ole siinä, että Jumalan luonnonlait olisivat epäonnistuneita. Raamatun luomiskertomuksessa Jumala yksinkertaisesti toteaa, että maailma oli luotuna hyvä. Ihmiskunnan hätä on siinä, mitä Raamattu nimittää synniksi: henkilökohtaisessa ja yhteisöllisessä elämässä, joka on pirstoutunut, josta usko, toivo ja rakkaus on kadonnut, jonka mahdollisuudet uuteen ovat sulkeutuneet.



Jeesus tuli avaamaan meille tietä uuteen, Jumalan tarkoitusten mukaiseen ihmisyyteen, ei osoittamaan ihmeellisillä tempuilla ällistyttäviä, yliluonnollisia voimia. Jeesus tuli johtamaan ihmisiä Jumalan valtakuntaan. Jumalan valtakunta ei ole sensaatioita, kummallisuuksia. Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä, kuten Paavali sen määrittelee.

Jeesus itse päättäväisesti sanoutui irti ihmeittentekijän, thaumaturgin, roolista. Kansan kärttäessä häneltä merkkiä taivaasta hän sanoi heille: teille ei anneta muuta merkkiä kuin Joonan merkki. Niin kuin profeetta Joona oli varoitusmerkkinä aikansa Niinivelle, niin Jeesuksen elämä, hänen olemuksensa ja toimintansa, oli merkkinä Israelin kansalle. Sensaationnälkäiseltä kansalta jäi Jeesuksessa näkemättä se mikä oli olennaista: Jumalan tahtoma ihmisyys, joka on lupaus ihmiskunnan uudesta tulevaisuudesta.

Jeesuksen parantava työ ei ollut tarkoitettu ihmisten lyömiseksi ällikällä. Se oli osa hänen julistustaan. Suuri todellisuus, Jumalan saapuminen keskuuteemme, toteutui ennakoivasti ihmisten mielten avautuessa hänen julistuksensa voimassa ja uusien elämän mahdollisuuksien tullessa vaivatuille, rikkinäisille, sairaille ihmisille. Siksi Jeesus sanoikin: ”Jos minä Jumalan sormella ajan ulos riivaajia, eikö Jumalan valtakunta ole silloin tullut teidän keskellenne!” Riivaajat, tai niin kuin me sanoisimme, elämää tuhoavat rakenteet inhimillisessä todellisuudessa, väistyivät Jeesuksen edessä. Ne eivät väistyneet taikavoiman, vaan väkevämmän, terveemmän elämän edessä.

Mielenkiintoisella tavalla ero tulee näkyviin evankeliumi parannuskertomusten historiassa, jota on tutkittu muun muassa niin kutsutulla muotohistoriallisella menetelmällä. Vanhimpina ja historiallisesti aidoimpina pidetyt kertomukset huipentuvat aina Jeesuksen sanaan, ja itse ihmeen suorittanen jää sivuasiaksi. Kertomusten iän kasvaessa ja niiden vähitellen rappeutuessa huomio kiintyy itse ihmeen teon tekniikkaan. Luetellaan seikat, jotka osoittavat sairauden vakavaa laatua, esimerkiksi lukuisat turhat parannusyritykset. Esitetään ihmeen tekniikka, esimerkiksi tahtaan tekeminen syltä. Lopuksi kerrotaan todisteita paranemisen aitouden puolesta, esimerkiksi papille näyttäytyminen. Mitä kauemmin Jeesuksen ajasta kuljetaan, sitä voimakkaampana esiintyy pyrkimys siirtää huomio elämään kutsuvasta Jeesuksen sanasta ihmeen sensaatioon.

Uudessa testamentissa on jo tavattavissa esimerkkejä myöhemmästä kehityksestä, joka johti alastoman taikauskon astumiseen kristillisen uskon sijaan ja mieltä kiihottavan kertoilun nousemiseen Jumalan tahdon kuuluttamisen tilalle. Tällaisia kaiken kristillisen arvon menettäneitä kertomuksia on pahojen henkien ajaminen sikalaumaan, joka tuhoutui syöksymällä veteen jyrkänteeltä. Toinen tyhjänpäiväinen taru, joka on eksynyt Uuteen testamenttiin, on kertomus Pietarin onkimasta kalasta, jonka suusta löydettiin Jeesuksen ennustuksen mukaan tilapäismenoihin tarvittu kolikko. Kyllä Jeesuksenkin oli järjestettävä toimintansa rahoitus aivan maallisin keinoin, taikurin temppuihin turvautumatta.

Suhtautumistamme ihmeisiin ei käsitykseni mukaan saisi muuttaa se, että Jeesus nähtävästi itsekin uskoi ihmeisiin. Jeesuksella oli paljon sellaisia luonnontieteellisiä, sielutieteellisiä ja filosofisia käsityksiä, joita meikäläisen koulusivistyksen saanut ihminen ei ole valmis hyväksymään, eikä häneltä sitä vaaditakaan. Jeesus ei näet voinut aikanaan saada uudenaikaiseen tieteelliseen tutkimukseen perustuvia tietoja näistä asioista, mihin meillä on mahdollisuus.



Jeesuksella ei voinut olla tietoja Mooseksen mukaan nimitettyjen Raamatun kirjojen lähde-erittelystä ja syntyhistoriasta, sillä tieteelliset menetelmät, joilla ne on selvitetty, ovat vasta äskettäin kehitettyjä. Jeesuksella ei voinut olla tietoja koko elämää säätelevästä kehityksestä, koska sitä ei silloin vielä ollut keksittykään. Ja henkisen eheytensä kadottaneita ihmisiä hän piti ajan lääketieteellisten käsitysten mukaan pahojen henkien, demonien riivaamina. Monia muitakaan hyviä ja yleishyödyllisiä asioita Jeesuksella ei ollut tiedossaan. Yleisneroksi häntä ei tänne lähetettykään.

Jeesuksen käsitykset tulevaisuudesta eivät olleet erehtymättömiä; ei mikään ihmisen ulottuvilla oleva tieto voi näet ollakaan erehtymätöntä. Matteuksen evankeliumissa hän esimerkiksi sanoo: "Totisesti minä sanon teille, te ette ehdi loppuun käydä Israelin kaupunkeja, ennen kuin Ihmisen Poika tulee." Tutkimuksen tässä vaiheessa ei ole täyttä varmuutta siitä, ymmärsikö Jeesus itsensä täksi Ihmisen Pojaksi. Hän saattoi odottaa tulevaisuudesta lopunajallisen tuomarin hahmoa, josta hän käytti tätä nimitystä ja johon hänen oppilaansa ovat hänet myöhemmin samastaneet. Puhuipa hän tässä toisesta tulemuksestaan tahi jonkun muun tulemisesta, mitään sellaista ei ole tapahtunut hänen odottamanaan lyhyenä aikana. Ajalliset välimatkat katosivat hänen kokiessaan intensiivisesti Jumalan valtakunnan lähestymisen.

Kolmeen ensimmäiseen evankeliumiin sisällytetystä pitkästä, lopunajan tapahtumia käsittelevästä esityksestä, jonka evankeliumien toimittajat ovat sijoittaneet Jeesuksen suuhun, ei tässä yhteydessä ole syytä puhua. Se ei näet ole Jeesuksen pitämä puhe, vaan alun perin kirjallinen esitys, jonka on mahdollisesti laatinut joku alkukirkon profeetoista kokoamalla tulevaisuutta koskevia ennustuksia eri lähteistä, sekä Vanhantestamentin sisältämästä että muusta ilmestyskirjallisuudesta. Tämä on ilmeistä esimerkiksi sillä perusteella, että "puheeseen" sisältyy lause: "Joka tämän lukee, se tarkatkoon" (Matt. 25:15 ja Mk. 13:14).

Jeesuksen käsitykset luonnon tapahtumakulussa esiintyvistä häiriöistä eli ihmeistä, hänen muut luonnontieteelliset uskomuksensa, hänen tulevaisuutta koskevat käsityksensä eivät olleet joka kohdassa erehtymättömiä. Niihin sisältyy harvinaislaatuista viisautta, mutta ne eivät ole ehtona Jumalan tarkoittaman-ihmisyyden saavuttamiseksi. Kristillinen usko ei ole uskoa ihmeisiin eikä uskoa Jeesuksen käsityksiin. Kristillinen usko ei ylipäänsä ole uskoa joihinkin uskottaviin asioihin.

Monen mielessä herää kysymys, eikö sentään vaadita Jeesuksen ihmeellisen, jumalallisen luonnon tunnustamista kaikkine siihen liittyvine uskonkappaleineen. Ennen muuta silloin keskittyy huomio kirkollisessa lehdistössä vilkkaan keskustelun kohteeksi joutuneeseen neitseestäsyntymisoppiin. Monien käsityksen mukaan juuri neitseestäsyntyminen on perustavaa laatua oleva uskonkohde, johon koko kristinoppi nojaa.

Olen jo aiemmin osoittanut, että on vahvoja perusteita olla erityisesti luottamatta Jeesuksen lapsuudesta kerrottuihin kertomuksiin historiallisessa mielessä. Neitseestäsyntymisopin perusteet sijaitsevat juuri näillä legendaarisen aineksen kuormittamilla Uuden testamentin alueilla. Minulla on käsitys, jonka mukaan pelkästään tieteellisen historiankirjoituksen ja ennakkoluulottoman Uuden testamentin tutkimuksen kannalta opilla neitseestäsyntymisestä on äärimmäisen heikot perusteet.



Tärkein näkökohta neitseellisyyskeskustelussa nousee kuitenkin itse uskosta käsin. Oppi neitseellisestä syntymästä edellyttää, että jumaluutta pidetään fyysisenä asiana, joka perintötekijöitten avulla voi periytyä kuten punainen tukka tai paha sisu. Tämä on jyrkässä ristiriidassa kristillisen jumalakäsityksen kanssa, jossa nähdään selvästi ero luodun luonnon ja sen näkymättömän, sanomattoman Luojan välillä. Kreikkalaisten ajatusmaailmassa se on ymmärrettävä, sillä heidän jumalakäsityksensä oli ratkaisevasti toinen. Kreikkalaisen käsityksen mukaan kenestä tahansa kunnon miehestä saattoi tulla jumala; stoalaiset jopa opettivat, että heidän oppiensa mukaisesti kohtaloonsa alistuva viisas on suurempi kuin jumalat.

Toisestakin näkökulmasta oppi neitseestäsyntymisestä on kristillisen jumalakäsityksen kannalta vaarallinen. Jos jumaluus on jotakin, joka ihmeellisen siittämisen kautta voidaan siirtää toiseen henkilöön, joko ollaan periaatteellisessa monijumalaisuudessa tai luovutaan käsittämästä Jumala persoonaksi.

Oppi neitseestäsyntymisestä sitä paitsi vaarantaa myönteisen arvostuksen, jonka juutalaisuus yhtä hyvin kuin Jeesuskin antoi sukupuolisuudelle. Ihmisenä olemisen ongelma nähdään samoin kuin monissa pakanuuden uskonnollisissa filosofioissa siinä, että sukupuoliolentoina etsimme toista ihmistä yhtyäksemme häneen ruumiillisesti. Sukupuoliyhteys nähdään saastaavana toimituksena, jonka kautta sukupuolisen himon lika tahraa uuden ihmiselämän. Syntikin nähdään näin ollen perinnöllisesti sukupolvesta toiseen siirtyvänä fyysisenä asiana. Syntiin lankeaminen muuttuu kemialliseksi tai geneettiseksi reaktioksi, jonka väistäminen ei ole mahdollista yhdellekään maailmaan syntyvälle ihmiselle. Siksi maailman Vapahtajan tämän käsityksen mukaan onkin synnyttävä "ilman miehen himoa", jotta hän itse synnistä vapaana voisi syntiset pelastaa.

Johdonmukaisesti ajatellen näistä kannoista päädytään ihmisen eettisen vastuun kieltämiseen. Neitseestäsyntymisoppiin liittyy perisyntioppi, joka tekee synnistä kohtalon; kenellekään normaalin sukupuoliyhteyden tuloksena syntyvälle ihmiselle ei ole mahdollista sitä välttää. Synnin käsitteestä, joka kristinuskossa on eettinen, ihmisen pahaa tahtoa ja kovaa sydäntä ilmaiseva käsite, tulee pakanafilosofin metafyysinen syntikäsite. Sillä tarkoitetaan ihmisen luonnon saastuneisuutta.

Terveen kristillisen luomisuskon mukaan maailma on hyvä, mutta ihmisten kovuus ja piittaamattomuus toinen toisistaan orjuuttaa ihmiskuntaa. Ihmiskunnan toivo on siinä, että ihmiset muuttavat mielensä (sana, joka suomalaisessa Uudessa testamentissa on käännetty parannukseksi, tarkoittaa mielen muuttamista). Neitseestäsyntymislegendoihin johtaa käsitys, että maailma on paha ja on onnettomuus syntyä maailmaan. Ihmisen ydin B kutsuttiinpa sitä vaikka sieluksi B on hyvä. Ihmiskunnan toivo on siinä, että ihmiset pääsevät pakoon maailmasta ja irti omasta maailman saastuttamasta ruumiistaan. Tämä pakanallinen ja kreikkalaisten filosofien suosima ajatuskaavio tunkeutui jo varhain kristilliseen uskoon ja enemmän kuin arvaammekaan vaikuttaa käsityksiimme pakanallistuttavasti. Perimmältään se on luomisuskon kieltämistä epäuskoista pessimismiä ja luonnollisen ihmisen yritystä väistyä vastuustaan maailmasta.

Maailmaa ei muuteta syyttämällä maailmaa, omaa ruumista tai sukupuoliviettiä. Maailma muuttuu sillä, että ihmisissä tapahtuu mielenmuutos, että he eivät enää etsi pahaa toinen toistansa vastaan vaan etsivät sen sijaan toisiaan veljinä ja sisarina. Me emme tarvitse uutta, sukupuoletonta ruumista, me tarvitsemme uudistuneen mielen. Maailma on hyvä ja sukupuolisuus on yksi elämän suurista lahjoista, me olemme pahoja ja hitaita muuttumaan.

Mitkä seikat lienevät olleet vaikuttamassa Jeesuksen neitseellistä syntymää koskevan perimätiedon muodostumiseen?



Vanhin evankeliumeista, Markuksen evankeliumi, ei ole ollenkaan kiinnostunut Jeesuksen varhaisvaiheista. "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, evankeliumin alku" on hänelle Johannes Kastajan toiminta erämaassa ja Jeesuksen sen aikana tapahtuva astuminen julkisuuteen. Sama pitää paikkansa Johanneksen evankeliumista.

Markuksella ja Johanneksella ei ole ollut tiedossaan Jeesuksen lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä asianhaaroja, jotka olisivat olleet heidän mielestään Jeesuksen olemuksen ja kutsumuksen kannalta keskeisiä. Neitseestäsyntymisoppi ei siis alun pitäenkään ole ollut kaikille kristityille yhteinen käsitys. Markukselle ja Johannekselle Jeesuksen julkinen toiminta, kaikki mitä hän puhui, mitä hän teki ja mitä kohtaloita hän joutui kokemaan, riitti tekemään hänen merkityksensä ymmärrettäväksi. He eivät tarvinneet oletusta, että Jeesus olisi ollut Jumalan fyysistä sukua.

Markuksen evankeliumi kirjoitettiin noin vuonna 70, Johanneksen evankeliumi noin vuonna 100 ja molemmat muut evankeliumit näiden välisenä aikana. Niin ollen Jeesuksen lapsuutta koskeva perimätieto on syntynyt tai ainakin tullut laajalti hyväksytyksi vasta Markuksen evankeliumin ilmestymisen jälkeen ja silloinkin se sisälsi keskenään ristiriitaista ainesta (neitseestäsyntyminen, isänpuoleiset sukutaulut). Toisaalta vielä Johanneksen evankeliumin kirjoittamisaikana näitä lapsuuskertomuksia ei yksimielisesti arvostettu kristillisessä kirkossa, koska Johannes niistä tyystin vaikenee.

Noin vuoden 70 jälkeen siis syystä tai toisesta alkoi Jeesuksen silloisten oppilaiden keskuudessa herätä opettajan elämään kohdistuva uteliaisuus. Kun sopivaa materiaalia sen tyydyttämiseksi ei ollut, syntyi hurskaan mielikuvituksen voimasta legendoja. Näissä legendoissa tahdottiin antaa kirkon palvelemalle Herralle hänen arvoistaan loistoa jo lapsuudesta saakka.

Uteliaisuuden ja inhimillisen mielenkiinnon lisäksi outojen käsitysten syntymiseen vaikutti epäterveitä jumaluusopillisia katsomuksia. Mielenkiinto siirtyi Jeesuksen julistamasta Jumalan valtakunnasta ja hänen avaamistaan inhimillisen elämän mahdollisuuksista teologiseen abstraktioon, joka vähitellen alkoi kadottaa niitä inhimillisiä piirteitä, joita Jeesus Nasaretilaisella oli. Uskottiin kunnioitettavan Jeesusta ylösnousseena Herrana, mutta Herra, jota kunnioitettiin, alkoi erkaantua Jeesuksen historiallisesta kuvasta. Alkoi Jeesukselle annettujen arvonimien huomaamaton sisällöllinen muutos. Jeesuksesta käytettiin samoja nimiä kuin ennenkin, mutta niihin omaksuttiin vierasta sisältöä.

Luulen käsitteen "Jumalan Poika" voimakkaasti vaikuttaneen Jeesuksen fyysisen jumaluuden olettamiseen. Tätä arvonimeä lienee alettu käyttää Jeesuksesta vasta hänen kuolemansa jälkeen, sillä huolellisissa evankeliumitekstien erittelyissä ei ole voitu löytää yhtäkään todennäköisesti aitoa Jeesuksen sanaa, jossa hän itse käyttäisi itsestään tätä nimitystä tai vaatisi sitä itsestään käytettäväksi. Se kuitenkin esiintyy jo Markuksen evankeliumissa. Kun Jeesuksesta käytettiin tällaista arvonimeä, ei kai mikään ollut luonnollisempaa kuin alkaa kertoa tapahtumaa, jossa Jumalan Henki todella siittää Jeesuksen.

Nykyisessä uskonnollisessa kielessä käsite Jumalan Poika korostaa Jumalan ja Jeesuksen läheistä yhteyttä nimenomaan sukulaisuuden, jopa samuuden merkityksessä. Jumalan Poika ja jumala voivat tulla vaihdannaiskäsitteiksi. Juutalaisessa kielenkäytössä – olettaen että sanaa alettiin käyttää Jeesuksesta jo juutalaisessa alkuseurakunnassa B sillä tarkoitettiin Jeesuksen Jumalalta saamaa tehtävää, lähettilään virkaa, joka erotti hänet kaikista muista ihmisistä. Fyysisen sukulaisuuden ja samuuden ajatus olisi juutalaisista ollut loukkaava.



Jos edellä esitettyihin perusteisiin yhdytään, lienee itsestään selvää, että edes sellaisen monien keskeisenä pitämän opinkappaleen kuin neitseestäsyntymisen totena pitäminen ei voi olla Jumalan valtakuntaan pääsemisen ehto. Itse asiassa neitseestäsyntymisen opettamista on pidettävä historiallisten tosiasioiden, teologisten näkökohtien ja eettisten perusperiaatteitten kannalta arveluttavana, keskeisistä uskontotuuksista harhaantuneen ajatusperinteen ylläpitämisenä.

http://www.terhopursiainen.fi/uusintestamentti.htm

Mielenhäiriö ilmenee monesti holtittomana käytöksenä ja vihamielisenä suhtautumisena joko itseen, tai sitten muihin ihmisiin.

Taikauskoisuus rakentuu hyvin voimakkaiden torjuntamekanismien varaan ja kun ne alkavat pettää, vajoaa niiden varaan elämänsä rakentanut ihminen primitiiviseen käytökseen.

Uskovaisten käytös muistuttaa mielenhäiriöön joutuneiden kätöstä aina kun ateisti tuo tosiasiat uskovaisen nenän eteen.

Taikauskoisuus on siis järjen torjuntaa ja torjuntamekanismi rakentuu sen naurettavan väittämän eteen, että jumalia olisi. Sen pohjalle luodaan mielikuvituksellisia teorioita, kuten kreotismi-teoria, joka sekin on helposti osoitettavissa roskaksi. Varaudu siis mielenhäiriöön uskovaisten taholta, jos puhut hänelle totuutta.

Transsi ja muut muuntuneet tajunnantilat
Transsi
Haltioituminen eli possessio
Hallusinaatio
Illuusio
Harhaluulo
Uskonnollisten kokemusten tulkinta
Lähdekirjallisuus
Transsi on lääketieteellisesti määriteltynä kataleptinen tai hypnoottinen tila, jossa henkilö on tavallista suggestioalttiimpi ja herkempi hallusinoimaan. Hänen huomionsa on irtautunut ulkoisesta todellisuudesta, jonka tarkkailun sijasta mieli on täyttynyt sisäisten tunnetilojen kokemisella. Samalla kyky tarkkailla ympäristöä kriittisesti on heikentynyt. Olotilana transsi koetaan usein hyvin miellyttävänä, mikä johtunee ainakin osaksi aivojen tuottamista endorfiineista. Transsi on yksi esimerkki ns. muuntuneesta tajunnantilasta (engl. altered state of consciousness).

Normaali vireä valvetilamme vaatii säilyäkseen optimaalisen määrän ulkoisia ärsykkeitä. Kun normaali ärsykemäärä alittuu tai ylittyy, tajunnantilamme muuttuu herkästi. Esimerkiksi lentäjät, yksinpurjehtijat, eristyssellivangit ja pitkiä matkoja yksikseen autoilla ajelevat voivat helposti vaipua transsiin ja kokea harha-aistimuksia, hallusinaatioita. Eskimoiden keskuudessa tunnetaan ns. "kajakkitauti", jota esiintyy pitkillä, monotonisilla kajakkimatkoilla halki hiljaisen ja yksitoikkoisen maiseman. Mystikkojen tapa vetäytyä erämaihin, vuoristoon tai syrjäisiin saariin pois ihmisten ilmoilta on havaittu kautta aikojen otolliseksi muuntuneiden tajunnantilojen syntymiseen eristyneissä oloissa.

Päinvastaisessa tilanteessa voimakkaat ja tunnepitoiset ärsykkeet synnyttävät hurmoksellisen transsin. Tämä voi esiintyä yhtä hyvin jalkapallo-ottelussa kuin uskonnollisessa herätyskokouksessakin. Esimerkiksi tunteelliset laulut, pään ravistelu, tanssiminen, suitsukkeen savun hengitys ja erityisesti useita eri rytmejä samanaikaisesti sisältävä rummutus auttavat irti arjesta. Transsiin kuuluu myös erillisen minätunteen heikkeneminen ja tunne sulautumisesta suurempaan kokonaisuuteen.

Helluntailaisten teltassa kielillä puhuva suomalainen kampaaja ja haitilaisessa voodoo-rituaalissa kanalta pään poikki puraiseva perheenäiti nauttivat samasta ihmismielen kyvystä irtautua ajoittain "minän tyranniasta", vaikka kulttuuriset erot herättävät erilaisia tulkintoja ilmiöiden syistä. Fysiologisena ilmiönä muuntunutta tietoisuudentilaa kutsutaan transsiksi, kun taas haltioituminen eli possessio on uskomus siitä, että transsiin vaipunut henkilö on saanut hengen (tai Pyhän hengen) sisäänsä ja on sen ohjailtavissa. Uskomus voi olla tosi tai epätosi, mutta ei ole mitään tieteellistä metodia osoittaa kumpaakaan väittämää todeksi (Barker 1995, 22).

Erityisen herkästi tajunnantilan muutoksiin johtaa pitkään jatkuva yhteen kohteeseen suunnattu tarkkaavaisuus, johon liittyy heikentynyt tarkkaavaisuus muuta ympäristöä kohtaan. Antaumuksellinen uppoutuminen karismaattisen ja voimakkaan puhujan puheeseen voi vaivuttaa transsiin, joka tilanteeseen liittyvän suggestioalttiuden vuoksi lisää olennaisesti puheen vaikuttavuutta. Samoin pitkään jatkuva kiihkeä rukoilu tai intensiivinen mietiskely, jossa mantraa toistetaan ääneen yhä uudestaan, voi johtaa muuntuneisiin tajunnantiloihin, jossa palvoja voi jopa nähdä ikonin tai jumalpatsaan hymyilevän ja tuntea saavansa siunauksen (Kaitaro 1995, 148).

Itse asiassa keskittyminen ja uppoutuminen mihin tahansa tehtävään, esimerkiksi lukemiseen, kirjoittamiseen tai ongelmanratkaisuun voi johtaa lievään transsitilaan, jossa tietoisuus ympäristöstä heikentyy tai häviää.

Puhtaasti psyykkisten tekijöiden lisäksi erilaiset muutokset ruumiin kemiassa tai aivojen fysiologiassa voivat johtaa tajunnantilan muutoksiin. Huumaavat aineet ovat ja ovat olleet erittäin suosittuja uskonnollisissa menoissa eri kulttuureissa (La Barre, 1984). Mutta niinkin yksinkertainen ilmiö kuin veren sokerin väheneminen (hypoglykemia) voi edesauttaa tajunnantilan muutosta. Mystikot ovat käyttäneet ilmiötä hyväkseen paastoamalla ankarasti. Myös hyperglykemia eli veren liiallisella sokeripitoisuudella voi olla tajunnantilaa muuttava vaikutus, kuten suklaanahmimisriittiin sortuneet bulimikot hyvin tietävät. Eräät sairaudet ja pitkään jatkuva unenpuute luovat spontaaneja transsitiloja, joogien käyttämät hengitystekniikat tuottavat niitä tietoisesti (Kaitaro 1995, 149).

Nykyään muuntuneita tietoisuudentiloja voidaan tuottaa myös teknisin keinoin. Yksi näistä on on Yhdysvalloissa kokeiltu Hemi-Sync -niminen laitteisto, jossa koehenkilö makaa rentona vesipatjalla äänieristetyssä kopissa ja hänen korviinsa johdetaan tarkoin määriteltyjä äänitaajuuksia. Anturien ja tietokoneen avulla tarkkaillaan hänen aivoaaltojaan. Koehenkilöt ovat vaipuneet syvään transsiin, jossa heidän aivojensa theta-aallot ovat tahdistuneet täsmälleen samoin kuin meditoivilla zen-munkeilla, jotka ovat hallitsevat oman mietiskelytekniikkansa vasta vuosien harjoituksen jälkeen. Jotkut koehenkilöistä ovatkin kokeneet syviä uskonnollisia elämyksiä, esimerkiksi kokeneet irtautuneensa ruumiistaan, mutta toisille kokemus on ollut muuten vain miellyttävä (Tieteen kuvalehti 1/95, 74-75).

Hallusinaatioita eli harha-aistimuksia pidetään usein mielisairauden merkkinä. Kummituksen nähneet saattavat arvella törmänneensä vainajan henkeen tai epäillä päässään olevan vikaa. Monet oudot kokemukset eivät kuitenkaan todellisuudessa ole välttämättä merkkejä sen enempää mielenterveyden horjumisesta kuin yliluonnollisista ilmiöistäkään. Ja eräässä tilanteessa kaikki terveet aikuiset hallusinoivat: unennäössä.

Kyselyissä noin 10-12 % ihmisistä on kertonut kokeneensa valveilla ollessaan selvän näkö-, kosketus-, kuulo- tai hajuaistein havaittavan hallusinaation. Leskistä jopa noin puolet on saanut hallusinaation aviopuolisostaan tämän kuoleman jälkeen. Myös juuri ennen nukahtamista tai heti heräämisen jälkeen on tavallista saada kuulo- tai näköaistimuksia, joilla ei ole mitään ulkoista syytä (Kaitaro 1995, 142-147).

Hallusinaation aikana aivokuorella tapahtuu samanlainen aktivoituminen kuin jos henkilö olisi saanut todellisen ärsykkeen, joten hallusinaatio tuntuu todelliselta. Mielen tai aivojen sanotaan kammoavan tyhjyyttä: hyvä esimerkki tästä on nainen, jonka näkökenttään jäi suuri sokea alue aivoverenvuodon jälkeen. Aivot eivät kuitenkaan tyytyneet siihen, vaan jonkin ajan kuluttua mustan läiskän tilalle ilmestyi kuva piirretystä kissasta! Sitten alueelle ilmestyi kukkia ja Mikki Hiiren tapaisia hahmoja... (Tiede 2000 8/95, 26).

Illuusio on jokin ulkoisen tekijän aiheuttama aistiharha, jonka aiheuttaa havaintokykymme rajallisuus, toisin sanoen aivomme arvaavat väärin. Oiva esimerkki ovat taikurien taikatemput, jotka usein perustuvat illuusioon. Karismaattiset uskonryhmien johtajat ovat kernaasti tehneet pikku temppuja seurakuntansa uskon vahvistamiseksi. Harhaluulo (delusion) puolestaan tarkoittaa tilannetta, jossa väärä kuvitelma saa aikaan aistimuksen. Uskoessamme ruoan olevan myrkytettyä voimme jopa maistaa olemattoman myrkyn (La Barre 1975, 9).

Kumpikin ilmiö perustuu aivojen/mielen toimintaan: mieli ei suinkaan hahmota todellisuutta kuin filmikamera, vaan rekonstruoi tapahtumat aina uudestaan mieleen palauttamisen yhteydessä. Usein monet lapsuusmuistot ovat itse asiassa istutettuja muistikuvia. Usein kuulemamme kertomus jostakin lapsuutemme tapahtumasta luo niin eloisia mielikuvia, että lopulta emme edes tiedä, muistammeko sen todella itse kokemuksesta vai vain kertomuksesta. Ennakkoasenteet ja havaintotilanteiden erot tekevät myös silminnäkijälausunnoista usein aivan päinvastaisia toistensa kanssa, rikostutkijoiden tuskaksi.

Uskonnollisten kokemusten tulkinta
Edellä kerrotun valossa on helppo ymmärtää, että muuntuneita tajunnantiloja voidaan käyttää hyväksi uskon vahvistamiseksi tilanteissa, joissa henkilö muuten pitäisi uskonnollisen liikkeen oppeja tai vaatimuksia ristiriitaisina tai järjenvastaisina. Transsitilassa kriittinen arviointikyky on olennaisesti heikentynyt, ja lahkon oppeja taotaan mieleen juuri silloin. Tärkeintä on olla tunteellisesti mukana ja uskoa, luopua epäilyistä ja antautua auktoriteetille. Puhujat korostavat yhä uudestaan ja uudestaan kultin tai lahkon keskeisiä dogmeja ja niiden hyväksymisen välttämättömyyttä. Transsitilan miellyttävyyden vuoksi siihen voi myös syntyä riippuvuus (Hassan 1988, 57,69).

Useissa uskonnollisissa liikkeissä uusille tulokkaille järjestetään tilaisuuksia uskonnollisten kokemuksien saamiseksi. Myös aikaisempia uskonnollisia kokemuksia tulkitaan tukemaan liikkeen oppia ja uskomuksia. Etsitään "merkkejä" siitä, miten Jumala on järjestänyt asiat ja ohjannut tulokkaan kyseisen liikkeen yhteyteen (Barker 1995, 21-23). Koska muistikuvat muodostuvat rekonstruktiivisesti, muistikuvat tilanteista jäävät puutteellisiksi ja niistäkin osa haalistuu ajan myötä. Aivot pyrkivät täydentämään haalistuneita muistikuvia, mikä helpottaa ulkopuolisen manipuloijan onnistumista muistikuvien muokkaamisessa. Hän voi jopa onnistua istuttamaan täysin keinotekoisia muistoja, jotka uhri lopulta uskoo omikseen (False Memory Syndrom).

Lähdekirjallisuus
Barker, Eileen: New Religious Movements. A Practical Introduction HMSO 1995

Hassan, Steven: Combatting cult mind control Park Street Press 1988

Kaitaro, Timo: Valvetilahallusinaatiot ja muuntuneet tajunnantilat kirjassa Toden näköiset harhat (toim. Marja-Leena Lindeman-Viitasalo) Duodecim 1995

La Barre, Weston: Anthropological perspectives on hallucination and hallucinogens kirjassa Hallucinations, behavior, experience and theory (toim. Ronald K. Siegel ja L.J.West) University of California, Los Angeles 1975

http://www.uskontojenuhrientuki.fi/transsi.html

...ateistin käyttäytyvän kovinkaan primitiivisesti. Toisaalta erilaiset voodoo-kokoukset, joissa varsinkin hellareilla on tapana käydä näyttävät altistavan ihmisen primitiiviselle käytökselle, kaatuillaan, kouristellaan, sätkitään, mölistään ja huudetaan aivan käsittämättömällä tavalla.

Uskonto, lahko, kultti... Mitä ne ovat?
Uskonto
Kirkko
Lahko
Kultti
Vaarallinen tai tuhoisa lahko (destructive cult)
Lähteet
Uskonto ja muut yllämainitut otsikkoaiheet ovat monimuotoisia kulttuuri-ilmiöitä, joista on vaikea tehdä yleispätevää määritelmää, koska määrittely riippuu tutkijan intresseistä. Tulos on helposti pelkkää sanahelinää. Alla kuvaillut erilaisten ryhmien piirteetkin ovat vain suuntaa antavia.

Uskonto. Kaikissa uskonnoissa on tavallisen, jokapäiväisen tai empiirisen todellisuuden lisäksi toinen todellisuus ja usko tällaisen korkeamman tai yliluonnollisen (supranormaalin) todellisuuden olemassaoloon. Kyse ei ole vain käsitteistä, vaan suhteellisen konkreettisista ja kuvan tavoin ilmaistuista käsityksistä, kuten jumalista, demoneista, esi-isistä, hengistä, sielusta, tuonelasta, taivaasta ja helvetistä. Useissa uskonnoissa kehotetaankin lähtemään tietylle pelastuksen tielle, joka johtaa pois empiirisen todellisuuden rajoituksista. (Waardenburg 1986, 20-21)

Myös pyhä ja profaani (epäpyhä, maallinen) erotetaan toisistaan. Uskontoon kuuluu ennen kaikkea pyhän kokeminen (Pentikäinen 1992, 14; Durkheim 1980, 54-57)

Lähes kaikista uskonnoista löytyy uskonnollinen auktoriteetti, joka voi olla tästä tai toisesta todellisuudesta. Auktoriteetti voi olla historiallinen uskonnon perustaja ja/tai levittäjä, hän voi olla elävä johtohahmo kuten shamaani, pappi tai guru, tai sitten hän voi vaikuttaa toisesta todellisuudesta jonkun tai joidenkuiden ihmisten välityksellä.

Uskonnollinen elämä vastaa tarpeeseen kohottaa ihminen itsensä yläpuolelle, jotta hänen elämänsä tuntuisi arvokkaammalle kuin siinä tapauksessa, että hän noudattaisi vain omia mielijohteitaan. Uskonnollisessa elämässä uskomukset ilmentävät tätä elämää mielikuvien avulla, riitit puolestaan säätelevät ja organisoivat toimintaa tässä elämässä (Durkheim 1980)

Kirkko on sosiaalinen ryhmä, johon yleensä synnytään. Siihen kuuluminen perustuu sosiaaliseen velvollisuuteen ja sillä on keskeinen asema kulttuurissa. Se hyväksyy vallitsevat arvot ja poliittisen järjestyksen (yleensä). Yleiset kulttuurinormit hyväksytään uskonnollisten velvollisuuksien käytännöllisiksi ohjeiksi. Kirkko järjestää säännöllisiä jumalanpalveluksia.

Kirkolla on erikoistunut, ammattimainen papisto. Opinkappaleita ei yleensä tulkita fundamentalistisesti (kirjaimellisesti), vaan joustavasti vallitseva todellisuus huomioon ottaen. Oppeja saa myös arvostella ja tulkita. Niiden taustoja saa tutkia tieteellisesti (esim. yliopiston teologisessa tiedekunnassa) Jäseniin ei kohdisteta erityistä valvontaa. (Teinonen 1965, 17-27, 336)

Lahko on uskovien yhteisö, joka korostaa yksipuolisesti jotakin opin kohtaa. Kaikille lahkoille näyttää olevan tyypillistä luja vakaumus, etteivät ne ole lahkoja. Ne ovat juuri sen ainoan oikean pelastuksen sanoman tuojia, jota muut uskonnolliset ryhmät edustavat korkeintaan puutteellisesti.

Lahko pyrkii aina korostamaan omaa merkitystään. Usein sen jäsenet uskovat, että lahkolla on ratkaiseva asema mitä tulee ihmiskunnan pelastumiseen. Vaikka lahko on usein perusyhteisön tuomitsema tai halveksima, se rakentaa aina oman gloriansa ja suhtautuu muihin halveksivasti ("me tiedämme totuuden, ja muut ovat typeriä, kun eivät tajua sitä" -mentaliteetti).

Jäseneltä edellytetään tunteenomaista sitoutumista ja yhdenmukaisuutta. Häntä valvotaan ja ohjataan takaisin "oikealle tielle", mikäli hän poikkeaa yhdenmukaisuuden vaatimuksesta. Oman asemansa vanhurskauttamiseksi lahkot joutuvat demonstroimaan, että niiden pyhyys — joka on jäsenten puhtautta — täydellisempää kuin muiden yhteisöjen.

Tämän vuoksi niiden on pakko esittää jäsenilleen suuria vaatimuksia ja mainostaa muille omia suorituksiaan ja aikaansaannoksiaan. Yksilöetiikassa lahkojen jäsenilleen esittämät vaatimukset ilmenevät tavallisesti käsky- ja kieltoluetteloina, joista näyttävät olevat etusijalla jälkimmäiset. Kiellettyjä voivat olla esim. alkoholi, tupakka, uhkapelit, sukupuolielämä, säilykkeet, perunat, suola, sokeri, muu kuin raaka liha, sianliha, sipuli, kananmuna, kaikki liha, lyhyet hihat, kirkkaat solmiot, televisio, kaunokirjallisuus jne. loputtomiin. Pääpiirteittäin yksilöetiikka seuraa uskonnon pyhän kirjan ohjeita, jotka lahko tulkitsee oman järjestelmänsä mukaisesti.

Opit tulkitaan usein fundamentalistisesti. Pyhien kirjoituksien historiallista taustaa ei ymmärretä, vaan niiden katsotaan sopivan sellaisenaan nykyaikaan. Kaikenlainen arvostelu on kiellettyä. Tieteellistä tutkimusta ei käytetä apuna. Lahkot luovat itse omat opinmuotoilunsa, joista ne pitävät tiukasti kiinni.

Historiaan luodaan erityislaatuinen suhde. Historiaa saatetaan pitää ensiksikin detaljivarastona, josta poimitaan sopivia argumentteja omien näkemysten puolustamiseksi. Toiseksi historia voidaan korvata omalla menneisyyden konstruktiolla, jolloin lahkon tausta muodostuu uskomusjärjestelmään sopivaksi (näin esimerkiksi silloin, kun itse Jumala nähdään lahkon tosiasiallisena perustajana). Konstruktioon liittyvät uskonnolliset legendat ja myytit, joihin suhtaudutaan todellisina tapahtumina.

Historia voidaan myös työntää kokonaan syrjään. Esimerkiksi monet kristilliset lahkot katsovat voivansa jatkaa suoraan raamatun pohjalta ikään kuin parituhatvuotinen kirkkohistoria ei merkitsisi mitään. Historia voidaan myös kahlehtia apokalyptisiin visioihin ja tiettynä vuonna tulevaan maailmanloppuun.

Yhteistä melkein kaikille lahkoille on myös, että suurimpana syntinä pidetään apostasiaa eli luopumusta. Se käsitetään loukkaukseksi paitsi yhteisöä myös itse Jumalaa vastaan, ja katkerimmat syytöksensä lahkot kohdistavat omiin luopioihinsa.(Teinonen 1965, 17-19, 25-29, 331-347)


Kultti (cult) merkitsee varsinaisesti palvontaa, uskonnonharjoitusmenoja ja jumalanpalvelusta, mutta ns. anti-cult -järjestöt ja lehdistö käyttävät sanaa lahkon, erityisesti ”vaarallisen lahkon” synonyyminä. Kultti on hierarkinen, lujaotteisesti ylhäältä päin hallittu uskonyhteisö, jonka johtajat ja/tai opit määräävät jäsenten asioista paljon enemmän kuin yleensä on tapana läntisissä demokratioissa. Sen ylin auktoriteetti on joko karismaattinen uskonnollinen johtaja tai (usein siinä tapauksessa, kun kultin perustaja on kuollut) elitistinen ryhmä, joka hallitsee organisaatiota ja kerää myös taloudellisen hyödyn.


Vaarallinen tai tuhoisa lahko (destructive cult) Toisinaan uskonlahkon alkuperäiset uskonnolliset tai inhimilliset päämäärät väistyvät yhä enemmän taka-alalle (mikäli niitä alunperin oli), ja toiminnan painopiste siirtyy vallankäyttöön sinänsä. Tällöin tyypilliset lahkolaispiirteet kärjistyvät, ja yhteisöstä tulee äärilahko, vaarallinen kultti. Milloin sitten lahkoa uhkaa kehittyminen tuhoisaksi kultiksi, joka äärimmillään uhkaa jäseniensä lisäksi myös ympäröivää yhteiskuntaa, kuten Japanissa hermokaasuiskuja tehnyt Korkein Totuus -lahko?

Uskontososiologi Eileen Barker luettelee potentiaalisesti vaarallisia tilanteita:

1. Liike/lahko eristäytyy (joko maantieteellisesti tai sosiaalisesti) muusta yhteiskunnasta.
2. Käännynnäinen (jäsen) tulee yhä riippuvammaksi liikkeen todellisuuskäsityksestä.
3. Liike/lahko tekee jyrkän eron "meihin" ja "niihin muihin", "jumalalliseen" ja "saatanalliseen", "hyvään" ja "pahaan" ja niin edespäin.
4. Muut tekevät käännynnäisen puolesta tärkeitä hänen omaa elämäänsä koskevia päätöksiä.
5. Johtajat perustelevat tekojaan ja vaatimuksiaan jumalallisella auktoriteetilla.
6. Johtajat tai liikkeet pyrkivät yksisilmäisesti yhteen ainoaan päämäärään.

(Barker 1995, 137)

Uskontojen uhrien tuki ry on kerännyt vaarallisen lahkon tunnuspiirteitä. Mitä useampi seuraavista luonnehdinnoista osuu kohdalleen, sitä varmemmin olet tekemisissä vaarallisen uskonnollisen ryhmän kanssa:

Johtaja/johtajat ovat aina oikeassa. Hän on arvostelun yläpuolella, koska hän on henkisesti kehittyneempi/Jumalan edustaja. Hänet on pidettävä tyytyväisenä ja käskyjä on aina toteltava.
Mustavalkoinen maailmankuva: liikkeen opit ovat täydellisiä ja virheettömiä, niitä ei saa arvostella eikä tulkita. Toisenlaiset opit ja ajatukset ovat rappeutuneita ja pahoja. Oma yhteisö edustaa puhtautta, ulkomaailma pahuutta.
Ota tai jätä -mentaliteetti: jos haluaa kehittyä henkisesti, on hyväksyttävä kaikki, mitä liike tarjoaa.
Syyllistäminen ja ajattelun kontrollointi: kriittiset ajatukset ovat syntiä ja osoittavat jäsenen olevan hengellisesti kehittymätön. Sama pätee seksuaalisuuteen, tunne-elämään ja yksilöllisiin toiveisiin, mikäli ne poikkeavat ryhmän normeista. Puhdas oppilas ei ajattele omaa etuaan, vain ryhmän tai yhteisön etua.
Jäsen eristetään ulkomaailmasta: entinen elämä ja ystävyyssuhteet ovat arvottomia. Jos sukulaiset tai vanhat kaverit arvostelevat yhteisöä tai sen oppeja, on parempi välttää heidän seuraansa. Jäsen painostetaan muuttamaan yhteisöön.
Koskaan ei ehdi olla yksin. Osallistuminen ryhmän toimintoihin on pakollista. Jäsen joutuu alistumaan jatkuviin opin sisäistämiseen tähtääviin keskusteluihin ja luentotilaisuuksiin.
Käännytystyö on velvollisuus.
Omaisuus on luovutettava tai testamentattava liikkeelle. Sen toimintaa on tuettava kymmenyksin tms, vaikka ei olisi muita tuloja kuin opintoraha, työttömyyskorvaus tai kansaneläke. Liikkeen hyväksi on tehtävä jatkuvasti työtä ilman palkkaa ja lomapäiviä. Varoja hankitaan laittomasti tai eettisesti arveluttavin keinoin. Kalliita kursseja varten on otettava velkaa.
Pelottelu: liikkeen hylännyt luopio kohtaa vastoinkäymisiä ja onnettomuuksia, kuoleman jälkeen hän joutuu helvettiin, jälleensyntyy eläimeksi tms. Vain liikkeen sisällä voi pelastua.
Luokittelussa täytyy kuitenkin olla hyvin varovainen. Käytännössä jokaisessa lahkossa on joitakin "tuhoavan lahkon" piirteitä. Silti osa niiden jäsenistä voi olla täysin tyytyväinen asemaansa: kaikki ihmiset eivät edes halua pyrkiä riippumattomuuteen, vaan sitoutuvat mieluummin voimakkaan ryhmän identiteettiin. Se on heidän turvansa ja voimansa.

Liioin omituisilta vaikuttavat uskomukset eivät merkitse samaa kuin vaarallisuus. Minkään uskonnon keskeiset väitteet eivät täytä tieteellisiä kriteereitä. Uskonnot ovat osa inhimillistä kokemusmaailmaa, eikä niiden opetuksia voi arvostella samalla tavoin kuin esim. matemaattisia yhtälöitä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö uskomuksia saisi kritisoida. Päinvastoin: jokaisen julkisuuteen astuvan ryhmän on myös siedettävä arvostelua. Ilman sananvapautta demokratia ei voisi toimia. Asiallinen kritiikki on paikallaan varsinkin silloin, kun uskomuksilla perustellaan ihmisoikeuksien loukkaamista.

Ulkopuolinen kritiikki on tarpeen myös siksi, että pyrkiessään antamaan itsestään mahdollisimman positiivisen kuvan ulospäin lahkot usein salaavat olennaisia piirteitä itsessään. Näihin uusi tulokas tutustuu usein vasta sitten, kun hän on jo sitoutunut lahkon toimintaan ja omaksunut sen ajattelumallit.

Autoritaarinen rakenne ja totalitaariset yksilön vapautta rajoittavat opit ovat kasvualusta, jolle tuhoisa lahko voi syntyä. Tuhoisuus riippuu ennen kaikkea johtajien mentaliteetista ja lahkon suhteesta muuhun yhteiskuntaan. Vainoharhainen johto ja konflikti ulkopuolisen maailman kanssa ovat yhdistelmä, joka äärimmillään johtaa joukkomurhiin.

Koska sitten lahkon toimintaan voi puuttua? Maassamme vallitsee uskonnonvapaus, johon kuuluu aikuisen ihmisen oikeus harjoittaa haluamaansa uskontoa samoin kuin vanhempien oikeus antaa lapsilleen uskonnollista kasvatusta.

Mielestäni viranomaisten olisi kuitenkin puututtava lahkon toimintaan silloin kun:

toiminta on selvästi rikollista ja lainvastaista,
ryhmän jäseniltä ja heidän lapsiltaan kielletään tarpeellinen lääkitys sairauteen,
ryhmän jäsenet ja/tai heidän lapsensa joutuvat kärsimään aliravitsemuksesta,
lapsia pahoinpidellään ja rangaistaan toistuvasti epäinhimillisin keinoin,
jäseniltä yksiselitteisesti kielletään yhteydenpito ulkomaailmaan, estetään fyysisesti poistumasta lahkon leiriltä, kurssikeskuksesta, temppelistä tms.,
jäsenien intimiteettisuojaa loukataan karkeasti pakottamalla heidät esimerkiksi sukupuoliyhdyntään johtajan kanssa vastoin tahtoaan, erityisesti tämä koskee lapsia.

Lähteet
Barker, Eileen:
New Religious Movements A practical Introduction HMSO 1995
Durkheim, Emile:
Uskontoelämän alkeismuodot Tammi 1980
Pentikäinen, Juha ja Katja (toim.)
Uskonnot maailmassa WSOY 1992
Teinonen, Seppo:
Nykyajan lahkot. Uusia uskonnollisia liikkeitä ja yhteisöjä Kirjayhtymä 1965
Waardenburg, Jacques:
Usko ja uskonnot Gaudeamus 1986

http://www.uskontojenuhrientuki.fi/uskonto.html

Uususkonnot ja teologia
Matti Liljeqvist
Teol.lis.

Valitsin aiheeksi "Uususkonnot ja teologia" toisaalta siksi, että se on riittävän avara, toisaalta siksi, että teologialla on oma erityinen asemansa uususkonnoissa. Tässä yhteydessä kyseessä ei ole niinkään teologian sisältö kuin sen käyttö.

Yksi hyvä esimerkki teologian käytöstä uususkonnoissa sisältyy jo sanaan "uususkonto". Mitä sillä tarkoitetaan? Se toimii jollakin tavalla amerikkalaisen sanan "cult" käännösvastineena. Tuo englannin sanahan on yksi vaikeita suomennettavia. Lähin suoranainen vastine "kultti" on jo varattu muuhun tarkoitukseen, eikä sitä näin ollen voi käyttää. Toinen sana, "lahko" taas sisältää niin paljon kielteisiä mielikuvia, että se soveltuu kyllä lahkojen vastaiseen propagandaan, mutta herättää puheena olevien lahkojen piirissä vain vastustusta keskusteluyritystä kohtaan. Niinpä - jos yleensä pyritään keskusteluun - on käytettävä sanaa, joka ei itsessään torju toista osapuolta.

Miksi nimitän ongelmaa teologiseksi, vaikka yhtä hyvin voitaisiin puhua kielellisestä ongelmasta? Syy on yksinkertaisesti se, että Raamatussa varoitetaan lahkoista. Näin ollen sanan "lahko" käyttö vie ajatukset uskonnolliselle ja lisäksi vielä kielteiselle alueelle - alueelle, jolla keskustelu ei toimi. Siellä on vain oikea ja väärä - valhe ja totuus. Ja tietenkin toiset ovat väärässä ja valehtelevat.

Moniin sanoihin on uskonnoissa ladattu voimakkaita tunteita, jotka lukitsevat niiden käyttäjät määrättyihin ajatusmalleihin. Tämähän on yksi henkisen kontrollin tunnusmerkkejä. Siksi tavallisetkin sanat saattavat sisältää voimakkaita teologisia merkityksiä. Eikä kysymys ole pelkästään niistä ihmisistä, jotka ovat jonkin uskonnon kannattajia. Sanojen merkitykset ja tunnesisällöt seuraavat myös ihmistä, joka on eronnut kyseisestä liikkeestä, ellei hän ole tietoisesti selvittänyt asiaa mielessään.

Asian tekee vaikeammaksi se, että usein nämä tunnesisällöt siirtyvät liikkeen jäseniin sanattoman viestinnän keinoin. Ihminen vaistoaa, mikä on paha sana, vaikka sitä ei suoraan sanottaisikaan. Ja kuten tiedetään, opitusta ajatusmallista tai tavasta irti pääseminen on vaikeampaa kuin täysin uuden mallin oppiminen.

Teologian merkitys
Varsinainen ajatukseni tämän esitelmän aiheen takana on kuitenkin väite, että teologiaa käytetään uususkonnoissa estämässä tärkeiden kysymysten pohtimista. Tämä liittyy kolmeen vaiheeseen jäsenen elämässä: liittymiseen, mukana olemiseen ja eroamiseen.

Uususkontojen tarkoitus on saada kannattajia ja pitää heidät liikkeelle uskollisina. Siksi monen uususkonnon jäsenten tärkeä tehtävä on lähetystyö. "Jokainen jäsen on lähetystyöntekijä." Tällaisella ajattelulla on liikkeen kannalta kaksi hyvää puolta. Toisaalta jäsenet saadaan liikkeen kannalta hyödylliseen toimintaan, toisaalta jäsenet itse vahvistavat kuulumisentunnettaan uskontoaan kohtaan. Kun lähetystyö sujuu hyvin, se vahvistaa uskoa - Jumala siunaa meidän työtämme, siis me olemme oikeassa. Kun taas työtä vastustetaan, se vahvistaa uskoa - Jumalan työtä vastustetaan (tai uskovia vainotaan), siis me olemme oikeassa. Ja käydyissä keskusteluissa aina vastaväitteiden kumoaminen vahvistaa omaa sitoutumista liikkeen ajatusmalleihin.

Lähetystyön keskeinen menetelmä on julistus tai saarnaaminen. Joskus myös kokeillaan keskustelua, mutta se on aika yksipuolista - keskustelukumppanit puhuvat toistensa ohi. Tai sitten keskustelun tarkoituksena on vain ohjata toisen ajatuksia haluttuun suuntaan. Joka tapauksessa tällaisessa julistustyössä käytetään apuna teologiaa. Keskustellaan teologisista kysymyksistä, esim. maailmanlopusta.

Mihin tällä keskustelulla tai julistuksella pyritään? Voittamaan tuo toinen meidän uskontomme kannattajaksi. Pyritään siis siihen, että tuo toinen sitoutuu meidän liikkeeseemme. Tällainen sitoutuminen ei ole teologinen vaan sosiologinen kysymys. Niinpä keskustelu Raamatusta tai teologisista kysymyksistä palvelee tässä yhteydessä vain sitä, että esitellään toiselle meidän oppejamme. Käännytystyössä etsitään toista kiinnostava teologinen kysymys ja osoitetaan, että juuri meillä on siihen oikea vastaus. Siksi mielellään liitytään ajankohtaisiin aiheisiin tai käytetään hyväksi havaittuja psykologisia menetelmiä. Kun nykyään on paljon eri syistä ahdistuneita ihmisiä, tämä tarjoaa hyvän liittymäkohdan uskonnolliselle tai epämääräiselle terapeuttiselle tarjonnalle.

Kun sitten joku on liittynyt uuteen uskontoon, häntä pidetään työllistettynä joko uusien jäsenien voittamistyössä tai pyhien kirjoitusten tutkimisessa. On sanottu, että uususkonnoissa on aina jotakin tekemistä. Tässä toiminnassa teologialla on tärkeä osa.

Monessa uususkonnossa oppi muuttuu tai kehittyy jatkuvasti. Sen takia jokaisen jäsenen on jatkuvasti seurattava yhteisön kirjallisuutta ja käytävä kokouksissa. Johtajat kyllä pitävät huolta, että kirjallisuutta on saatavilla riittävästi. Kun lisäksi muuhun, varsinkin liikkeen vastustajien kirjallisuuteen suhtaudutaan torjuvasti, erityisesti uusien jäsenten on perehdyttävä valtavaan määrään oikeaa tietoa. Tämä tieto on vain omaksuttava. Siitä ei edes keskustella - eikä sitä saa arvostella. On vain yksi totuus, yksi oikea teologia.

Kun liikkeen kannattaja joutuu keskusteluun ulkopuolisen kanssa jostakin teologisesta kysymyksestä, hänen on tiedettävä, mikä on liikkeen virallinen kanta. Hän ei saa itse pohtia kysymystä. Tarvittaessa hän ottaa asiasta selvän ja palaa kysymykseen seuraavalla keskustelukerralla.

Jos liikkeeseen kuulumaton tai sen ajatusmaailmalle vieras teologi alkaa keskustella jäsenen kanssa, hän tietenkin lähtee keskustelussaan liikkeelle omista teologisista lähtökohdistaan. Meille ihmisille on tyypillistä ajatella, että kaikki muut ajattelevat ainakin pääpiirteissään samalla tavalla kuin me itse. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti pidä paikkaansa. Eri uususkonnoilla on omat teologiset lähtökohtansa, jotka on syytä tuntea, jos ylipäänsä haluaa tutustua niiden oppirakennelmiin.

Tyypillistä uususkontojen teologialle on, että johtajat määräävät, mikä on tärkeä teologinen kysymys ja mikä ei. "Profeetta kertoo meille, mitä meidän on tarpeen tietää." Liikkeelle on edullisempaa panna jäsenet tutkimaan vaikkapa maailmanloppua sen sijaan että he tutkisivat johtajien väitteiden todenmukaisuutta tai liikkeen historiaa. Jos liikkeen historiaa kuitenkin tutkitaan, se tapahtuu liikkeen omilla ehdoilla. Vanha, liikaa paljastava oma kirjallisuus korjataan ja sensuroidaan tarvittaessa.

Erityisen vaarallista jäsenille on tutustua liikkeestä eronneiden kirjallisuuteen. Tällainen on liikkeen mielestä luopiokirjallisuutta ja laadittu vain harhaanjohtamistarkoituksessa. Kun näiden luopioiden esittämiä asioita ei pystytä kumoamaan, jäsenille kerrotaan, kuinka huonoja ihmisiä niiden esittäjät ovat - heitä voidaan jopa pitää rikollisina vain sillä perusteella että ovat eronneet.

Luopioihin ja heidän opetuksiinsa suhtautumisessa vedotaan Raamattuun, mikä tekee asiasta taas teologisen - sosiologisen tai sosiaalipsykologisen sijaan.

Mitä tiiviimmässä yhteisössä on ollut, sitä suurempia vaikeuksia on yhteisöstä eronneella sopeutua normaaliin elämään. Kysymys ei ole pelkästään arkipäivän asioista tai selvistä oppikysymyksistä, vaan ajatustottumuksista. Kun uskonnollisessa liikkeessä on omaksuttu tietty ajatustapa vaikkapa suhteessa Raamattuun, entinen jäsen kantaa sitä mukanaan ja tulkitsee edelleen Raamattua oppimansa mallin mukaan lainkaan kyselemättä onko tuo malli enää ajankohtainen. Näin hänen on vaikea irrottautua henkisesti liikkeestä.

Omaksuttujen ajatustottumusten takia teologinen keskustelu liikkeestä eronneen kanssa on syytä käydä hitaasti ja perusteita pohdiskellen. Joskus on syytä määritellä keskeiset sanat ennen kuin niitä käyttää. Mitä tarkoittaa "pelastus", "armo", "usko" jne. Uususkonnoissa niillä ei aina olekaan yleissuomen, vaan liikkeen määrittelemät merkitykset.

Joskus entisen jäsenen tekee mieli palata takaisin liikkeeseen, koska hän tuntee olevansa muukalainen liikkeen ulkopuolella. Monet entiset liikkeiden jäsenet jättäytyvät samalla kaiken uskonnollisen toiminnan ulkopuolelle. On ollut vaikea esim. palata takaisin kirkkoon, josta on aikoinaan lähtenyt, koska on kokenut sen maallistuneeksi. Taustalla saattaa olla todellinen omakohtainen kokemus tai sitten liikkeen opettama suhtautumistapa. Olennainen seikka tässä kuitenkin on omaksuttu teologinen lähestymistapa. Helposti odotetaan, että se liike, johon kuuluu olisi jollakin tavalla pyhä, puhdas ja ihmeellinen. Sellaista ei kuitenkaan ole. Sen on jo kirkkohistoria opettanut.

Tärkeät kysymykset
Mitkä sitten ovat tärkeät kysymykset? Koska uususkonnot perustuvat johtajan (tai johtoryhmän) opetuksiin, on ensiksikin syytä kysyä, kuka on tämä johtaja. Millä perusteella olisi uskottava juuri häntä? Jos joku väittää olevansa Kristus, hän joko on tai sitten ei. Mutta jos on kaksi kristustarjokasta, ei logiikka ole sitä, että jos toinen on väärä, toinen on oikea. Nykyään tarjotaan monia ainoita oikeita kristuksia ja jumalia. Siinä suhteessa ei voi jäädä puolueettomaksi. Valinta on tehtävä. Tällöin oikea valintaperusta on siinä, mitä nämä ovat opettaneet. Monissa uususkonnoissa on nähtävissä toisaalta muutoksia keskeisissä opin kohdissa toisaalta ennustusten paikkansa pitämättömyyttä. Jos johtaja väittää tietävänsä jotakin, mitä ei sitten tiedäkään, hän ei kyllä ansaitse luottamusta muussakaan asiassa.

Johtajakysymykseen liittyy toinen tärkeä kysymys. Onko liikkeessä useamman tason opetusta? Kerrotaanko ulkopuolisille eri asioita kuin liikkeen sisällä? Jos, niin miksi? Mikä merkitys totuudella on yleensä liikkeessä? Pyhittääkö tarkoitus keinot?

Kolmas tärkeä kysymysalue on liikkeen historia. Miten liike on saanut alkunsa? Mistä taustoista se on noussut? Millaisia luurankoja sen kaapeissa on? Miten suhtaudutaan toteutumattomiin ennustuksiin? Näistä ei valitettavasti aina kerrota edes aktiiveille jäsenille saati sitten jäsenehdokkaille.

Neljäs tärkeä kysymys on, mitä jäseneltä odotetaan. Mitä hänen pitää tehdä kuuluakseen joukkoon? Kuinka hänen pitää suhtautua ulkopuolisiin, vaikkapa omiin sukulaisiinsa? Onko pelastus esim. sitä, että pääsee eroon pahan vallassa olevista sukulaisistaan? Onko siirryttävä asumaan yhteisön tiloihin tai onko elämä muutoin rajoitettu esim. työelämän ohessa lähetystyöhön ja kokouksissa käymiseen? Onko vapaa-aikaa tai mahdollisuutta virkistymiseen?

Kaikkia edellä mainittuja asioita perustellaan tarvittaessa tietenkin teologialla, mutta tärkeä kysymys on, mihin teologialla pyritään. Onko teologia ja Raamattu alistettu liikkeen johdolle vai onko niillä jotakin omaa sanottavaa?

Teksti perustuu esitelmään, jonka teologian lisensiaatti Matti Liljequist piti 21.3. 2002 Uskontojen uhrien tuki ry:n 15-vuotisseminaarissa Balderin salissa, Helsingissä.

http://www.uskontojenuhrientuki.fi/uususkonnot_ja_teologia.html

Kotikutoinen kyökkipsykologimme möyhentää taas muurahaispesää, noin kuvaannollissti sanoen.

Minua kiinnostaa tässä vain se, mitä ovat ne tosiasiat joita uskovainen tuo ateistin nenän eteen; kerro.

Helluntaiherätyksen puolesta puhujat voivat vaihtaa "ateisti" sanan "helluntaiherätyksen jäsen" -sanaksi ja lukea aloituksen. Toimii ihan yhtä hyvin, lukuun ottamatta evoluutio-osiota