Menetin äitini reilu vuosi sitten. Hän oli minulle kaikki kaikessa ja nyt tuntuu, että minulla ei ole enää ketään. Isäni kanssa en ole väleissä. Äitini kuoli syöpään, joka eteni hyvin nopeasti. Etenkin viimeiset viikot olivat ahdistavia ja minulle jäi traumoja, joita prosessoin koko ajan.
Koska olen vasta alle kolmenkymmenen ja Äitikin oli reilut 50 vuotta, tuntuu että olen ihan yksin tämän asian kanssa. Kukaan ystäväni ei ole menettänyt vanhempiaan. Välillä, kun tuska on pahimmillaan niin minusta tuntuu, että ihmiset ympärilläni tahallaan puhuvat omista äideistään ja mm. kertovat mitä kaikkea kivaa he tekevät yhdessä. Tiedän toki, ettei näin ole, mutta siltä minusta tuntuu. Olen kateellinen niille, joilla äiti on vielä lähellä ja sydämestä riipaisee nähdä kaupungilla äitejä ja tyttäriä yhdessä.
Omien vanhempien menetys on aina shokki riippumatta missä iässä sen kohtaa, mutta en olisi voinut kuvitellakaan että minulle käy näin ja vielä näin nuorena. Olen todella surullinen siitä, että tulevat lapseni eivät saa tutustua Äitiin, joka oli maailman ihanin ihminen. Ja ahdistaa myös ajatus siitä, että saattaa mennä vuosikymmeniä ennen kuin saan taas olla Äidin kanssa. Kuitenkin, ellen uskoisi siihen, että saamme jonain päivänä olla taas yhdessä, varmaankin sekoisin.
En tiedä, onko kenelläkään muulla samanlaisia tunteita tai kokemuksia?
Koska olen vasta alle kolmenkymmenen ja Äitikin oli reilut 50 vuotta, tuntuu että olen ihan yksin tämän asian kanssa. Kukaan ystäväni ei ole menettänyt vanhempiaan. Välillä, kun tuska on pahimmillaan niin minusta tuntuu, että ihmiset ympärilläni tahallaan puhuvat omista äideistään ja mm. kertovat mitä kaikkea kivaa he tekevät yhdessä. Tiedän toki, ettei näin ole, mutta siltä minusta tuntuu. Olen kateellinen niille, joilla äiti on vielä lähellä ja sydämestä riipaisee nähdä kaupungilla äitejä ja tyttäriä yhdessä.
Omien vanhempien menetys on aina shokki riippumatta missä iässä sen kohtaa, mutta en olisi voinut kuvitellakaan että minulle käy näin ja vielä näin nuorena. Olen todella surullinen siitä, että tulevat lapseni eivät saa tutustua Äitiin, joka oli maailman ihanin ihminen. Ja ahdistaa myös ajatus siitä, että saattaa mennä vuosikymmeniä ennen kuin saan taas olla Äidin kanssa. Kuitenkin, ellen uskoisi siihen, että saamme jonain päivänä olla taas yhdessä, varmaankin sekoisin.
En tiedä, onko kenelläkään muulla samanlaisia tunteita tai kokemuksia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Oman vanhemman kuoleman kohdatessa sitä väkisinkin alkaa prosessiomaan sitä ettei itsekään ole enää niin nuori ja että se elämä loppuu ja vanhuus tulee itsellekin.
Minäkin hautasin ensimmäisen läheiseni äskettäin ja aivan liian nuori oli hänkin,(kukapa ei olisi kuoleman kohdatessa) mutta totesin etten itsekään enää mikään nuori ole vaan täysi aikuinen joten hyväksyttävä on elämän alku ja loppu.
Sama kokemus on ystävilläni, yksi menetti isänsä jo 9-vuotiaana ja sama henkilö äitinsä 16-vuotiaana.Muita sukulaisia ei ole ja hän oli ainoa lapsi.Sama kokemus on ollut hänellä, kukaan muu ei ollut menettänyt vanhempiaan ja tunsi aina olevansa outo joukossa.Nyt hänellä on omia lapsia, jotka nimenomaan ovat tuoneet lohtua vaikka suru tietenkin on siitä, etteivät vanhemmat nähneet lapsenlapsiaan.Surun kanssa hän on oppinut elämään ja sitä kestämään vaikka se ei väisty.Toiset ystäväni menettivät vanhempansa kahden vuoden välein, ollessaan 16 ja 18, sitten 18 ja 20.Ihan hirveää se oli heillekin.Itse olen menettänyt isäni ja suren, että hyvin pieni lapseni jäi ilman pappaansa.Mutta aioin kertoa kaiken isästäni ja välittää tällä tavoin lapselleni muistoja ja tehdä niitä asioita lapseni kanssa, mitä pappa olisi tehnyt ja kertoa hänelle, että tätä pappa olisi kanssasi tehnyt mutta nyt minä teen äitiyteni lisäksi.Itsellänikin on traumoja liittyen isäni kuolemaan, luulen, että kaikilla meillä surijoilla on.Tänään oli taas hyvin vaikeaa surun kanssa.Ehkä siksi, että isälläni on huomenna syntymäpäivä, tai olisi jos olisi elänyt.Ei ollut kovin vanha hänkään.Olet ehkä ainoa omassa tuttavapiirissäsi mutta itse olen ainakin saanut vertaistukea juurikin näiltä sivuilta.Eivät ystäväsi ymmärrä yhtään mitä suru on, eivätkä tahallaan loukkaa.Ei kukaan voi sitä ymmärtää, jos ei itse ole kokenut.Minusta se on niin äärettömän kovaa, ettei siihen voi kenenkään mielikuvitus riittää ennenkuin itse sen kokee.Olen itsekin saanut ihan käsittämättömiä kommentteja.
Minä menetin molemmat vanhempani alle 11kk oli väliä.Ensin meni isä elokuussa -05 ja äiti sitten heinäkuussa-06.Vanhempani olivat alle 70v.
Isäni kuoleman jo hyväksyn, hän sairastui syöpään, sairaus kesti vajaa 2kk.Näin että se meidän perheen pää huononee koko ajan ja kipujakin oli paljon.Rukoilin, että ei isän tarvitsi kauan kärsiä ja että hän pääsi pois.Henkisesti kova pala itselleni, kun olin aina isäntyttö.Mutta onneksi minulla oli tosi superhyvät välit isään, että sen avulla jaksan.
Sitten tuli kesäkuu-06 äitini joutui yhtäkkiä ohitusleikkaukseen ja leikkaus onnistui, mutta 2vkon päästä äiti kuoli!!!
Äiti joka oli ollut terve, ei lääkitystä sydänvaivoihin, on poissa.Nyt jo sen hyväksyn, mutta on se ollut kova pala hyväskyä äidin poismeno näin äkkiä isäni kuoleman jälkeen.
Sitten isäni kuoli, niin mminusta tuli äidintyttö.
Sain viettää aikaani äidin seurassa vajaa 11kk.
Molemmat vanhemmani olivat minulle rakkaita ja minulla oli tosi hyvät vanhemmat ja sain olla heidän kanssaan päivittäin tekemisissä.
Sain pitää vanhempani melkein 35 vuotta.
Minulla on 3 veljeä ja 1 veljen kanssa minulla on ollut aina superhyvät välit ja olemme puhuneet ja itkeneet ja olemme olleet toistemme tukena ja olemme edelleen.
Jaksamista sinulle!! Niin sinullakin on taivaassa oma suojeluenkeli.
Otan osaa suruusi, joka kannettavaksesi on tullut. Toivottavasti sinulla on hyviä ystäviä joihin tukeutua rankkoina hetkinä?
Muista että itkeä täytyy silloin kun itkettää, mutta nauraakin täytyy. Surra kuuluu, mutta suruun ei saa jäädä.
Mun oma isäni kuoli vuoden lopulla. Hän oli myös aivan ihana ihminen. Kaipaus on suuri, mutta elämän on jatkuttava, näin olisi myös isäni toivonut.
Joskus kun on oikein ikävä, mie juttelen isälleni, ja uskon että hän kuulee.
Kateellisuuskin toisia kohtaan on aivan normaalia, mutta senkin tarvitsee pysyä järjen rajoissa.
Tää kuulostaa kylmältä, mitä se ei kuitenkaan ole, Älä hukkaa omaa elämääsi vaikka äitisi elämä on päättynyt. Voit silti elää mahdollisimman hyvän ja onnellisen elämän ja tehdä äitisi ylpeäksi, näin minäkin aion elämäni elää, isääni kunnioittaen, muistaen ja kaivaten.
Halauksia sinulle ja voimia elässäsi eteenpäin=)
hei,
puhuit täyttä asiaa. näin itse kun mulla on vielä äiti, onneksi, tiedän jo nyt, että se tulee olemaan kova paikka minulle.
Ymmärrän hyvin sen kateuden siitä, että harmittaa kun oma äiti ei elä enää ja toiset puhuu siitä. se on vain niin , että sitä tulee herkemmäksi toisten sanoille kun on vaikeaa ja pienikin sana voi aiheuttaa negatiivisia tunteita. tätä ei moni ymmärrä eikä ainakaan ne joilla menee hyvin. olkoon asia mikä vaan.
se ,että kannat huolta tulevista lapsista ei ole mitenkään ihmeellistä. toki sitä huolta kantaa kun asettuu vähänkin sinun asemaan. ja olen myös itse pahoillani että näin kävi. tulee mieleen väkisin että miksi juuri minun äiti.
Uskon vakaasti siihen kun olen selvinnyt itsemurhalta, alkoholismista , että vielä tavataan. usko myös sinä. ja puhu paljon asioista jotka sua askarruttaa. vain puhumalla voit vapautua siitä tuskasta mutta vain niiden kanssa jotka ymmärtävät Sinua.
terv . mies 36 v.
Minä myös menetin maailman rakkaimman ihmisen, äitini viisi päivää sitten syövälle. Kukapa olisi rakkaampi ihminen tyttärelle kuin oma äiti.
Tilanne tuntuu toivottomalta, vaikka tiedän Hänenkin toivovan, että jatkan eteen päin, olen rohkea ja reipas. Hän vahtii minua tuolta ylhäältä ja neuvvoo omalla tavallaan sieltä käsin.
Hän oli elämässäni tärkeintä ja hienoin ihminen kenet olen ikinä tuntenut. Tuntuu pahalta kun hän ehti täyttää vasta 52 vuotta ihan hetki sitten. Ja itse olen vasta 19 vuotta. Ensimmäisenä oli myös mielessäni, että lapseni eivät ikinä tule näkemään mummoaan tai äitini ei ole sitten joskus häissäni. Usein tulee mieleen asioita missä tarvitsisin juuri äidin apua ja tärkeitä neuvoja. Hän oli samalla paras ystäväni ja puhuimme kaikesta. Mietin, että kenelle nyt soitan kun olen hukassa.... Ja siihen kun taas seuraavan kerran tavataa voi mennä vielä vuosikymmeniä aikaa.
Mikään ei oikeen huvita ja kaikki tuntuu tylsältä. Olen aina ollut itsenäinen ja pärjännyt omillaan, koska siihen äitini minut kasvatti. Mutta kuitenkin olen alkanut pelkäämään yksinäisyyttä ja pimeään sekä olemaan huolimaton. Ajatukset leijailee jossain aivan muualla. Toivon, että se on kuitenkin vain ajan kysymyks kun taas saan elämänilon takaisin. Ei äitini varmasti halua, että suren häntä loputtomiin. Vaikka lähelläni Hän on sydämmessäni aina.
Jos on lisää kohtalotovereita, olisi kiva kuulla heidänkin tarinoitaan.
Olen vähän vanhempi kuin sinä, mutta minulla ei ole omaa perhettä. Äitini kuoli syöpään. Tätä tuskaa ei mikään voi ottaa pois. Kaikki muut elävät omaa elämäänsä, voin vain toivoa, että Äiti on nyt valossa ja ehkä kuulee minua. Olen pahoillani kaikkien puolesta. Sinunkin, joka nyt luet tätä.
Äitini kuolemasta on alle vuosi aikaa, en tiedä vieläkään mitä ajatella. Olen yksin, Äiti oli minulle rakkain.
Sinun ei pidä olla huolissasi. sain itse vastauksen viinan kiroukseen ja tiedän, että kun oikein pyytää apua , sitä saa. Ongelma mul on se, että miksi kaikkien hätään ei vastata.
Uskon varjolla on niin helppo selittää asioita.
Usko tai älä , äitisi kuuntelee sua tuolla jossain ylhäällä. Ei sun tartte olla pahoillaan itsesi puolesta. se on aivan normaalia että tulee voimattomuuden tunne. se kuuluu prosessiin.
Usko tai älä, nouset vielä voimakkaampana kuin tiedätkään kunhan annat surulle tilaa. Nyt on aika surra. Älä tee sitä virhettä kuten monet että yrittää peittää suruaan. sulla on oikeus olla surullinen nyt jos koskaan.
terv. mies joka kävi itsemurhaa lähelllä