kavereille, työnantajille ,sukulaisille

minun lapseni pois menosta on 5kuukautta ja samat olot on täälläkin tuntuu kuin ihmiset olisivat unohtaneet,en halua kuitenkaan mitään itsesäälissä kieriskelyä koska sitä se ei todellakaan ole mutta suru kun on niin suuri vielä niin jotakin toivoisi toisten osalta ,sitä on kai niin vaikea käsittää ellei ole itse kokenut lapsensa menetystä,jo alkushokista selviäminen vaatii paljon ja kaikki muut asiat mitä tulee vastaan,mutta te kaikki jotka olette rakkaan lapsenne menettäneet muistakaa että teillä on oikeus surra ja vihata huutaa ja olla hiljaa jokainen suree omalla tavallaan,surulle ei ole tiettyä kaavaa vaan tunteet on otettava vastaan ja muiden ihmisten on ymmärrettävä ne myös.Ja se on totta että jos vaan pääsee ja voi alkaa mahdollisimman pian arkirutiinit niin todella helpottaa eteenpäin viemistä asioissa,se tunneskaala joka tulee jossain vaiheessa(jokaiselle ajallaan)on helpompi kestää.Sanottiin että ensimmäinen vuosi on kaikista vaikein ja sitten helpottaa,minulle ei ole tullut varsinaista romahdusta vielä ja toivon että ei tulekaan sillä se että joutuu masennuksen valtaan vielä tämän kaiken kamaluuden keskellä ei ole hyvä.toivon oikein paljon voimia kaikille lapsensa menettäneille ja sinulle jolla aikaa on kulunut vasta 2 kuukautta toivon että jaksat sillä elämän on jatkuttava ja se jatkuu mutta toisenlaisena,sen huomaa kyllä.jos sinulla on muita lapsia anna heille kaikkesi sillä sitä he tarvitsevat ,sinä jaksat heidän avullaan ja he sinun.jaksamista teille