Otetaan osaa kaikkien ihmisten menehtymiseen!?
Kuolemalla hehkuttelu tuntuu pahalta, kun tehdään ihmisen kuolemasta sensaatio?
Voi elämä tätä ihmisten kaoottisuutta.
Olenko tunteeton ihminen, kun minua ei itkettänyt prinsessa Dianan kuolema, en halunnut liputtaa Konginkankaan onnettomuutta, ei itketä Juicen tai Kirkan kuolema, en vie kynttilöitä kolaripaikoille, en vie kukkia julkkisten haudoille, en, en, en.
En tuntenut heistä ketään, eikä jokaisen ole tarkoituskaan surra koko maailman suruja. Ihminen ei kestäisi sitä kuormitusta ja surussa rypemistä, jota kaiken mahdollisen sureminen aidosti aiheuttaisi.
Mutta
Minua itkettää elokuvan herkkä kohtaus, läheisen ihmisen tuska ja onnettomuus, sekä läheisen kuolema. Minua itkettää lapseni ensiaskeleet, esikoulun joulujuhlaesitys, lapseni onnistuminen.
Itken myös nähdessäni lastenosasto kympin selviytymistarinoita, samoin niitä, joissa ei selviydytty, ja itkettää paljon muukin.
Mutta
Jaksamista kaikille läheisensä tai ystävänsä menettäneille. Suru on pitkäaikainen seuralainen niille, joita se oikeasti koskettaa.
Kuolemalla hehkuttelu tuntuu pahalta, kun tehdään ihmisen kuolemasta sensaatio?
Voi elämä tätä ihmisten kaoottisuutta.
Olenko tunteeton ihminen, kun minua ei itkettänyt prinsessa Dianan kuolema, en halunnut liputtaa Konginkankaan onnettomuutta, ei itketä Juicen tai Kirkan kuolema, en vie kynttilöitä kolaripaikoille, en vie kukkia julkkisten haudoille, en, en, en.
En tuntenut heistä ketään, eikä jokaisen ole tarkoituskaan surra koko maailman suruja. Ihminen ei kestäisi sitä kuormitusta ja surussa rypemistä, jota kaiken mahdollisen sureminen aidosti aiheuttaisi.
Mutta
Minua itkettää elokuvan herkkä kohtaus, läheisen ihmisen tuska ja onnettomuus, sekä läheisen kuolema. Minua itkettää lapseni ensiaskeleet, esikoulun joulujuhlaesitys, lapseni onnistuminen.
Itken myös nähdessäni lastenosasto kympin selviytymistarinoita, samoin niitä, joissa ei selviydytty, ja itkettää paljon muukin.
Mutta
Jaksamista kaikille läheisensä tai ystävänsä menettäneille. Suru on pitkäaikainen seuralainen niille, joita se oikeasti koskettaa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
vaan hymysuin baarikärpäseksi kuppeja kumoamaan.
Ja huomenna taas uudestaan. Ei tule suru puseroon.
ottaa. Heitä sinä murheet mielestäsi ja tansseihin reippaasti.
jokainen läheisensä menettänyt tietää mitä se on, kyyneleitä ei enää riitä vieraille ihmisille, ymmärtämystä kyllä, tietää varmasti mitä ihmiset surun hetkellä joutuvat käymään läpi.
Olen usein sanonut näistä surunvalitteluista että, heti omaisen kuoleman jälkeen ne ovat turhia, kaikki muu kuin oma suru ja shokki, menevät kuin vesi hanhen selästä, joskus myöhemmin niillä voi olla merkitystä.
Mutta, kukaan joka ei ole menettänyt läheistään, ei voi tietää mitä se on.
joskus oikein pysähdyn ihmettelemään miksi jotkut jaksavat vouhottaa juuri esim. Dianasta. En minä häntä ainakaan tuntenut niin läheisesti, että olisin voinut sanoa hänen poismenonsa minua mitenkään koskettaneen, ainahan nuoren ihmisen äkillinen menehtyminen on traagista, mutta ei kaikki maailman suru ole tarkoitettu minun kannettavaksi. Ja usein nämä samaiset vouhottajat eivät sitten korvaansa lopsauta, kun lähipiirissä tapahtuu vakava sairastuminen tai kuolemantapaus. Silloin sitä suurta tunnetta näille suurimmille vouhottajille ei tule. Miksiköhän?
että ne jotka surevat maailman Dianoja, eivät tiedä mitä suru ja läheissen ihmisen menettäminen on.
Se ei ole julkisia kyyneleitä ja nettiosanottoja, se on raadollista selviämistä päivästä toiseen, aamusta alkaen illan odotusta, uni kun tuo helpotuksen hetkeksi.
Se on aamulla herättyä kyyneleitä ennen ensimmäistäkään ajatusta, pahimmillaan se on nurkista ryömiviä liskoja, verestä lainehtiva tie.
Se on ajatus siitä että oma kuolema olisi helpompi vaihtoehto.
Se on upottavassa suossa tarpomista, suunnatonta ponnistelua selvitä arjen askareista, ja kevät on vasta kolmen vuoden jälkeen.
Emmekä tiedä ihmisvilinässä, minkälaisia kohtaloita ja surua kukin mukanaan kantaa. Luemme kasvottomia ja nimettömiä uutisia onnettomuuksista, väkivallasta ja sairauksiin menehtyneistä.
Aina jää joukko surevia jälkeen, jotka hiljaisina yrittävät jatkaa elämäänsä surussaan, vaikka ulkopuoliset unohtavat melko pian tapahtuneen. Läheisille
suru on ikuinen, vaiettunakin.
elämämme olemme rampoja, elämän pohja ja perusta murtuu läheisen kuollessa, mikään ei ole koskaan enää ennallaan.
Niin,
kuka uskaltaa?
Helppo sytytellä nettiin kynttilöitä "tosi- osanottavaisena", entä jos pitääkin lähestyä henkilökohtaisesti lohduttamaan surijaa? Tilanne kysyy voimaa myös lohduttajalta.
se on ylivoimaista.
Se on todellakin helppoa täällä netissä.
Kun menetin läheiseni, elin omassa maailmassani, ystäväni pitivät yhteyttä, mutta en varmasti sanonut heille mitään, vaikka puhuinkin, suru on yksinäisen ihmisen, yksinäinen taival.