Menetin maailman rakkaimman ihmisen eli äitini viisi päivää sitten syövälle. Olen nuori, pian 20 vuotias tyttö ja kaipaisin juttuseuraa muista samassa tilanteessa olevista tai saman asian kokeneilta nuorilta ,miten he ovat pärjänneet.
Olo on onneton ja ikävä on sanomattoman kova. Äiti oli minulle kuiten tärkein ihminen ja paras ystävä. On paljon asioita mihin olisin tarvinnut vielä äidin apua ja neuvoja. Vaikka tiedänkin hänen seuraavan minua koko ajan tuolta ylhäältä ja antavan minulle elämänohjeita ja neuvoja sieltä käsin omalla tavallaan.
Minusta vain tuntuu, että he joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia eivät voi tosiasiassa ymmärtää tätä surua. Vaikka ystävät ovatkin tällaisessa tilanteessa tärkeitä enkä vähättele heitä ollenkaan, niin siltikin olisi kiva jutella "lajitovereiden" kanssa.
Käyn täällä katselemassa ilmaantuuko ketään.
Olo on onneton ja ikävä on sanomattoman kova. Äiti oli minulle kuiten tärkein ihminen ja paras ystävä. On paljon asioita mihin olisin tarvinnut vielä äidin apua ja neuvoja. Vaikka tiedänkin hänen seuraavan minua koko ajan tuolta ylhäältä ja antavan minulle elämänohjeita ja neuvoja sieltä käsin omalla tavallaan.
Minusta vain tuntuu, että he joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia eivät voi tosiasiassa ymmärtää tätä surua. Vaikka ystävät ovatkin tällaisessa tilanteessa tärkeitä enkä vähättele heitä ollenkaan, niin siltikin olisi kiva jutella "lajitovereiden" kanssa.
Käyn täällä katselemassa ilmaantuuko ketään.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hei!
Otan osaa suureen suruusi.
En tosiaan ole enää mikään nuori, 34 vuotta, mutta menetin minulle rakkaimman ihmisen eli isäni noin kuukausi sitten onnettomuuden kautta yht'äkkiä. Isä oli minulle kaikki kaikessa, paras kaveri ja tukipilari. Kyllä siinä maailma pysähtyi aivan totaalisesti. Tämä ensimmäinen kuukausi on mennyt kuin usvassa. Itkenyt ja itkenyt ja vielä kerran itkenyt.
Itse olen purkanut surua ja kaikkia tunteita kirjoittamalla. Ei siinä varmaan ole mitään järkeä jos sitä joskus pystyy lukemaan, mutta kunhan vaan saa purettua sitä surua ja ikävää. Käyn myös ulkopuolisella taholla keskustelemassa asiasta.
Sen olen tässä kuukauden aikan huomannut miten eri tavalla ihmiset surevat. Toiset eivät pysty puhumaan mitää ja sulkeutuvat täysin ja itse taas tahtoisin puhua asiasta mahdollisimman paljon. Se vie omaa surutyötäni eteenpäin.
Toivon vaan sinulle jaksamista ja päivä kerrallaan eteenpäin. Sitä rakkaimpamme olisivat toivoneet.
Lämpimin halauksin
ettei kukaan voi täysin ymmärtää toisen surua ja tuskaa.Tottakai sellaisten ihmisten on helpompaa ymmärtää joka on kokenut saman..
Minulle tuli iso hätä ja tarve puhua myös kuoleman kohdattua meitä..tuntui hyvälle kun joku kuunteli minua täällä..vaikkei ole mitään joka auttaa täysin, jollakin tavalla se kuitenkin oli kivaa saada vastauksia täällä..en ollut yksin suruni kanssa kuitenkaan..tapauksia oli erillaisia..minä menetin lapseni, joku taas vanhempansa jne..
Juuri tänään mietin töissä pitäisikö ottaa riski ja tehdä lapsi..siis toivoa että sellaisen saiasin..jotta ainoa lapseni ei jäisi ihan yksin kun meidän vanhempien aika joskus koittaa.
Iso operaatio, iso vastuu ja onko se sittenkään oikein lsta kohtaan saada näin vanha äiti..joka koulussa sitten aikanaan omaa yhtä vanhan äidin kun toisilla on isovanhemmat..
sitä miettii mitä ihmnellisempiä asioita..
Itse olen puolestasi onnellinen että pystyt itkemään ja jopa kirjoittamaan..on kulunut vasta niin vähän aikaa, että kokemuksena voin sanoa että vielä on pitkä matka edessä, mutta jotenkin sitä saa jostain kiinni kuitenkin.
Toivon että löydä't jonkun kaverin jolla sama kokemus kanssasi..minäkin löysin helmen täältä, nainen joka ymmärtää minua..nainen joka tajuaa etten ole hullu kaikkine ajatuksineni..
valitettvasti me molemmat tavattiin vain ja ainoastaan surun kautta.
Käy katsomassa toivon säilyminen.....pikkuhiljaa opin käsittelemään surua.
Jätä mulla maili-osoittees
Tässä olis mun s-posti -anna. Ota yhteyttä.
[email protected]
Olisi mukava jakaa tuskaa ja kokemuskia.
otan osaa.. tiiän miltä tuntuu menettää vanhempi/vanhemmat/joku muu läheinen.. mun oma äiti kuoli synnytyksessä -90 joten en ees tuntenu sitä.. veljeni, jota rakastin todella paljon, menetin huhtikuussa -01 ja isäni samana vuonna elokuussa.. eniten suren veljeni menettämistä koska me oltiin parhaimmat kaverit vaikka ikäeroo oliki n.8 vuotta.. vieläki jaksan itkee itteni uneen iltasin vaika tapahtuneesta onki jo pitkä aika.. lisäks oon menettäny 2 parasta ystävääni.. Nean (7.12.1990-1.8.2003) ja Jasminin (15.6.1990-2.4.2004).. Nea kuoli leukemiaan ja Jasmin otti tahallaan liikaa huumeita.. ymmärrän miks Jasmin teki itsemurhan.. se ties et kumminki kuolis joten helpompaa oli tehä se nopeesti..
jos haluut ni voit antaa mulle sun s-posti osottees ni voidaan jutella enemmänki.. tai jos sulla on mese?
itse menetin äitini alle vuoden ikäisenä, isäni 15 vuotiaana, ja monia muita todella läheisiä on kuollut monta. kaikki aika nuoria, alle 40v. osaan kuvitella tuskasi ja minulle puhuminen auttoi. On toki hetkiä että on kaivannut vanhempia. ja välillä ajattelen että ikävä kun isä ei ehtinyt nähdä että mikä minusta tuli ammatiltani, olen lähihoitaja tai ei ollut näkemässä kun valmistuin yläasteelta tai ammattikoulusta tai ei ikinä tavannut ja tutustunut mieheeni eikä koskan näe lapsiani jos niitä tulee. Monet itkut olen itkenyt. nyt olen 23v ja usein minulla tulee vielä tippa silmään tietyissä tilanteissa, mutta puhuminen on auttanut paljon, ei ole tarvinnut pitää kaikkea sisällään ja itsekseen miettiä. Surulle on annettava aikaa. Ja elämääkin osaa katsoa itse toisella tavalla kuin ne jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään. Osaa olla iloinen paljon pienemmistä asioista. Voimia sinulle..
Se on niin totta, että tosiaan nyt osaan arvostaa paljon pienempiä asioita kuin ennen. Tosin minun elämäni ei muutenkaan ole ollut ruusilla tanssimista, mutta en ole katkera.Olen kasvanut ihmisenä. Olen vai välillä hyvinkin ärsyyntynyt ihmisistä jotka ovat syntyneet kultalusikka suussa ja asiat ovat menneen niinkuin elokuvissa. Sellaisten ihmisten seurassa sitä huomaa äkkiä, miten joiltakin on vielä paljon kokematta.
kuulostaa niin kovin tutulta. ei ole minunkaan elämäni helpoimmasta päästä ollut. mutta itse olen vuosien saatossa pystynyt kääntämään menetykset vahvuudekseni ja kokemuksien kautta varmaan hoitoalallekin ajauduin osittain. Ja työpaikoilla välillä rupeaa myös suututtamaan kun olen nuorin niin kuulen vanhemmilta hoitajilta jotka eivät niin perhetaustaani tunne, niin heidän suustaan kommentteja että "ethän sinä vielä tiedä mistään mitään kun olet noin nuori" tai muita huomautksia niin kuin eläisin vanhempieni rahoilla että mikäs sinun on kun kotoa saat vielä rahaa tarpeen tullen. Olen 23vuotias ja elänyt omillani 16v asti isonsiskoni tuen turvin mutta kuitenkin, ja nämä ihmiset jotka kommentoivat yksikin on yli 60v ei omia lapsia ja molemmat vanhemmat elossa, ja asuvat vielä kotona kahdestaan, eivätkä tarvitse kotiapua ym. itse jouduin vaihtamaan yläaste ikäisenä isälleni vaippoja ja heräämään ennen kouluun lähtöä keittämään aamupuuroa ja antamaan lääkkeitä, ja mittaamaan verensokeria kotisairaanhoitajan opettamana. siinä tekisi mieli sanoa että taidan tietää monesta asiasta enemmän kuin sinä. Sinun menetyksesi tosin on niin paljon tuoreempi kuin omani että varmasti menee aikaa vielä asian käsittelyyn. Mutta toivottavasti kaikka kääntyy parempaan, eivätkä ne kaikki ihmiset tarkoita asioita niin kuin he saattavat ne ilmaista tai miten itse asiat tulkitsee, sitä vain on itse niin herkkä kaikille puheille. itse ainakin "loukkaannuin" jälkeenpäin ajateltuna vähän liian herkästi.
Itse olen menettänyt äitini 14-vuotiaana. Hän menehtyi aivovernevuotoon ja oli kahdessa päivässä poissa. On kova pala tytölle/naiselle menettää äitinsä, kun opittavaa ja kasvettavaa vielä olisi.
Kehotan sinua puhumaan niin paljon asiasta kuin itse vaan pystyt ja haluat; minä puhun asiasta oikeastaan nyt ensimmäisen kerran. En ole käynyt minkäänlaisissa terapioissa tai muissa. Ahdistun, jos käyn lääkärissä muista syistä, he näkevät papereistani taustani ja alkavat puhumaan asiasta. Ymmärrän kuitenkin, että puhuminen aikoinaan olisi helpottanut nykytilannetta paljon.
Huomaan olevani katkera muille, kun he puhuvat äideistään. Tunnen myös vääryyttä ja vihaa, kun luen heistä, jotka aivoverenvuodosta selviytyvät. Esimerkkinä julkisuudessa viime aikoina puhututtanut näyttelijämies, joka nyt jo ilmeisesti kuvaa elokuvaa, kuukausi onnettomuuden jälkeen.
Tsemppiä sinulle ja toivottavasti jaksat pysyä positiivisena elämässä!
otan osaa. en ole enää ihan nuori, mutta nuori kuitenkin, 28 v. äitini kuoli maanantaina, syöpään myös...
en oikein vielä jaksa kirjoitella enempää.
Hei, otan osaa suureen suruusi. itse menetin isäni (50v) toissa syksynä. olen myös 20 vasta omaan elämään opettelemassa. PIstä sähköpostia [email protected]
...kokenut samaa, enkä ole nuori enään...mutta halusin vain toivottaa sinulle VOIMIA ja otan osaa suureen suruusi.