oman kädenkautta.En jaksa enää yhtään.Elämä on paskaa,onnetonta sontaa.Saapahan ex ja hänen nyksä olla onnellisia.Exä ei ees välitä vaikka kuolisin,luulee kaiketi etten ole tosissani,sanoin ett teen sen vastasi vaan teepä se.
Mutta olen tosissani.Antaa mennä,en muutenkaan jaksa tätä surua ja ikävää.
Mutta olen tosissani.Antaa mennä,en muutenkaan jaksa tätä surua ja ikävää.
Vastaukset 18
Vanhimmat
jos olet vielä elossa niin mietipä noiden sanojesi tarkoitusta.
On ihmisiä jotka kuolevat esim.sairauteen vaikka haluaisivat elää.Ehkä menisit ensin psykiatrille ennenkuin tapat itsesi tai itsepähän valintasi teet. Hyväää matkaa minne menetkin
menee ohi, löydät muuta, katsot aurinkoon ja yhtäkkiä kaikki onkin ok. Sitten vaikka löydät hyvän kirjan, luet sitä ja huomaat että tilaa uudelle on löytynyt ja ei ole enää surua. Älä nyt oikeasti tee itselleni mitään. Ainakaan mitään muuta kuin hyvää.
ja näytä exälle, että selviät hänen kiusallaankin! Elämäsi ei todellakaan saa olla hänestä riippuvainen. Olet ihmisenä yhtä arvokas kuin nyksä. Anna sisun herätä niin pian ihmettelet, mitä olet exässä nähnyt. Joku parempi odottaa sinua!
Minunkin exäni uhkaili kolme vuotta sitten itsemurhalla jos jätän hänet. En jättänyt häntä silloin mutta lopulta en enää jaksanut ja päätin lähteä. Taas itsemurha uhkailuja. Otin uhkaukset raskaina ja masennuin. Lääkäri puhui minulle kovia sanoja." Et ole hänen elämästä vastuussa ja itsemurhan tekeminen ei ole Suomessa kielletty, anna hänen tehdä se jos haluaa" lääkäri pyysi sanomaan nämä miehelle. Mies ei koskaan tehnyt sitä ja nyt hänen elämässä on uusi rakkaus ja luulen hänen olevan onnellisempi kuin minun kanssa.
Niin kyllähän tuon alkuperäisen kirjoittajan kirjoitus oli aika rankkaa tekstiä. Mutta päällimmäisenä tuli minunkin mieleen se, että kysymyksessä on lähinnä rankaisu/syyllistäminen hylätyksi tulemisesta. Ja jos alkuperäinen kirjoittaja sattuukin nyt vaikka kuolemaan. Niin ei hän itse saa edes nauttia tuottamastaan tuskasta, koska ei sitä ole enää kokemassa. Eli kuolemaa ei kannata käyttää ”kärsimyskonstina”. Jokainen meistä täältä lähtee ajallaan.
Näissä parisuhdeasioissa pitäisi kuitenkin muistaa se, että toista ei voi väkisin pitää. Ja elämä jatkuu eron jälkeenkin.
täältä lähtee aikanaan" Kyllä sitä kaikilla on elämässä kausia jolloin menee huonommin ja paremmin. Niin varmasti myös exälläkin. Varmasti hänellä on ollut joskus elämässään paskat housussa ja varmasti tulee myös tulevaisuudessakin joskus olemaan. Kukaan ei säästy paskan kokemiselta, se tulee ennemmin tai myöhemmin, ihmisen psyyke on rakennettu niin. Kukaan ei ole täydellinen, jokaista potkii päähän joku asia jossain vaiheessa oikein olankin takaa. Sillä jokaisessa on heikkouksia. Joitakin potkii päähän sisäiset tarpeet ja joitakin ympäröivä maailma joka ei ole "sellainen kuin pitäisi". Ihminen ei kestä liian hyvää ympäristöä, jokainen saa ongelmia jollain tavoin aikaiseksi. Jos ei ole kokenut ongelmia ei voi myöskään oppia niitä ratkaisemaan. Sellainen ihminen taas ei voi olla onnellinen joka ei kykene ratkaisemaan ongelmia. Eli jokainen tyytyväinen ihminen omistaa ongelman ratkaisutapoja, jotkun vähemmän ja jotkun enemmän.
Näinpä kukaan toinen ei voi vaikuttaa toisen psyyken sellaisella tavalla joka ei olisi henkilöstä itsestä kiinni. Et voi lannistaa sellaista ihmistä joka kykenee omassa psyykkeessän käsittelemään asian (vaikeankin). Ongelmat ovat aina pohjimmiltaan sisäsyntyisiä. Ja sillä tavalla hassu juttu, että harjoitus tekee mestarin, niinkuin viruskin antaa vastustuskyvyn parannuttuaan. Se että toinen tekisi exän takia itsarin ei varmastikaan murtaisi exsää jos hän kerran pystyy muutenkin eroamaan henkilöstä. Se saattaisi olla raskasta ja ikävää, mutta lopulta exä pääsisi siitä asiasta yli ja lopulta ei muistaisi asiaa kovinkaan usein ja eläisi ihanaa elämää ja sitten lopulta kuolisi niin kuin kaikki muutkin.
hienoja kirjoituksia.
olen itse sellaisessa tilanteessa,että jätin poikaystäväni viime sunnuntaina, sillä hänellä on alkoholi/huumeongelma..ihana ihminen muuten, mutta tuo paha toi varjollaan kaikkea ikävää, enkä jaksanut sitä enää. sain keskiviikkona soiton "jos et elä kanssani, en halua elää ollenkaan, on parempi,että kuolen" nyt tästä on kulunut jo monta päivää ja hänen puhelimensa on kiinni..olen pelosta sekaisin, mitä minun pitäisi tehdä..? rakkaus ei ole kadonnut, vaikken hänen kanssaan pystykään olla. en vain kestä sitä, jos hän lähtee omin avuin, en senkään takia, että oma äitini kuoli syöpään 2½vuotta sitten.jos joku osaa antaa asiallisia neuvoja, otan mielelläni vastaan. kiitos*
Joskus oman elämän eläminen tuntuu varsin itsekkäältä. Mutta loppupeleissä jokainen ihminen on vastuussa vain omasta elämästä ja tekemistään valinnoista. Toisen elämää ei voi elää. Eikä toista ihmistä muuttaa tai omistaa.
Älä kärsi syyllisyyttä toisen ihmisen tekemistä valinnoista, tai teoista. Koska syytönhän sinä olet entisen poikaystäväsi huume- ja alkoholiongelmiin. Hän itse on valinnut kulkemansa tien.
Aina se tuottaa tuskaa ja pelkoa, kun lähimmäinen uhkailee itsemurhalla. Mutta muuta et voi tehdä, kun yrittää ohjata häntä hoitoon. Tilanteen korjaamiseksi. Yön jälkeen nousee uusi päivä.
Kiitos sinulle sanoistasi. Olen kanssasi samaa mieltä..järjentasolla on helppoa olla, mutta tunteet kun eivät kulje järjen kanssa käsikädessä, vaikka mikä olisi.päivä kerrallaan, eihän tässä muu auta. valoisaa päivää sinulle *
joskus ajatellut. mutta tiedätkös mitä, Mitä menetettävää sulla sitten on jos olet valmis jopa kuolemaan? Eikö kannattaisi kuitenkin katsella tätä paskaa maailmaa että onko tämä elämä koko ajan paskaa vai vaan joskus vai puolet elämästä vai yli puolet elämästä. Jos kuolee "liian aikaisin" ei voi koskaan tietää totuutta.
On se elämää vaikka helvetin paskaa olisikin, ei pidä vaatia mitään ihmeellistä elämältä tai itseltäänkään, ottaa vaan ihan rennosti ja katselee vaikka sitten sitä paskaa maailmaa. Plus jos elämä käy aivan sietämättömän tuskaiseksi, niin sairaalasta saat lääkkeet jotka pistää ajatukset toisenlaiseksi. Ei tästä elämästä keinot lopu.
Anna exäsi elää omaa elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee.SUN täytyy rakastaa itseäsi ja elää omaa elämääsi itseäsi varten.Meillä kaikilla on yksi elämä eikä sitä kannata lopettaa kenenkään toisen takia.Jokainen elää oman elämänsä itse ja tekee valintansa itse.Ei elämäänsä kannata suuttumuksesta tai vihasta,sillä ne ovat kevyitä perusteluja.Laita elämäsi tavalla tai toisella kuntoon ja elä elämäsi kunnialla läpi! :)
olla noin riippuvainen toisesta ihmisestä, että ilman sitä haluaa tappaa itsensä. Mulla ollut tosi paskamainen elämä monella lailla, mutta ikinä ei ole tullut itsemurha mieleen. Älä nyt vaan luovuta! Tiedän että sulla on tietenkin täys oikeus itsesi hengiltä ottaa, mutta mieti läheisiäsi. Nyt en tarkoita exääsi, jonka saisit unohtaa, vaan vanhempiasi, ystäviä ja ennen kaikkea jos sulla on lapsia! Lapsia ei saa jättää, vaan on kerättävä ne viimeiset voiman rippeet ja aloitettava alusta. Et tiedäkään kuinka onnelliseksi sun on vielä mahdollista tulla! Älä nyt vaan luovuta!
Viestistäsi päätellen olet huomionkipeä noin 15-18 vuotias jolla on huono itsetunto, joten kasva ensin ja katso elämää eteenpäin. Syy siihen miksi exäsi sanoo että 'teepä se' on se että jos todellakin olisit tosissasi niin et sanoisi sitä hänelle saati sitten kirjoittaisi siitä netissä. Ymmärrän että on paha olla mutta on ihmisiä jotka kuolevat johonkin sairauteen vaikka haluaisivat elää. Suututtaa todella paljon tuollainen lapsellisuus. Ei ihme että exäsi vaihtoi nykyiseen. - POIKANSA MENETTÄNYT -
sanonko mitä!!! Taidat itse olla noin 22-v kun edes viitsit moista kommentoida... Olen itse kokenut yhtä sun toista ja olen VARMASTI hieman sinua viisaampi sanoessani että katoa!!!
Ystävä rakas. Muutama vuosi takaperin olin TÄYSIN samassa tilanteessa kuin sinä nyt. Mieheni oli jättänyt minut 23 yhteisen vuoden jälkeen toisen naisen takia, enkä ajatellut MITÄÄN muuta kuin kuolemaa. Minun maailmani oli romahtanut, pirstoutunut, lopussa. Itsemurha-aikeet ajoivat minut mielisairaalan suljetulle osastolle. Ex-mieheni ei todellakaan minun tuskastani välittänyt, kun soitin sieltä sairaalasta hänelle itkien ja pyysin, että hän tulisi edes katsomaan minua, vastaus oli jääkylmällä äänellä, että uusi naisystävä ei pitäisi siitä eikä hän ylipäätäänkään näe ainuttakaan syytä, miksi hänen pitäisi tulla.
Tiedän, että ihminen on aivan hirvittävän yksin, kun hänelle tulee seinä eteen. Minä olin jatkuvassa psykiatrin hoidossa, mutta ei hän pystynyt minua auttamaan - silloin. Läheiseni (vanhempani ja pari ystävääni) olivat luonani aina kun pystyivät, mutta hekin saattoivat vain mykkänä katsella tuskaani. Sillä vaikka he olivat ympärilläni, olin oman tuskani kanssa TÄYSIN YKSIN. Se oli elämäni hirvittävin, pimein aika. En muista kahdesta ensimmäisestä eron jälkeisestä vuodesta mitään.
Mutta tiedätkö mitä? Minä SELVISIN. Sittenkin. Ja sitä ei moni olisi uskonut, ehkei kukaan. Suurinta surua ja tuskaa kesti noin 1 1/2 vuotta (juuri se aika, josta en muistakaan yhtään mitään), sitten alkoi pikku hiljaa helpottaa. Menin eteenpäin vain ja ainoastaan päivän kerrallaan. Ensin vain hetken kerrallaan. Ja jokaisesta pienestä hetkestä, jonka jaksoin edes vähän paremmin, onnittelin itse itseäni. Sain valtavasti apua, voimaa ja tukea rakkailta, rakkailta vanhemmiltani ja kummitädiltäni, ystäviltäni ja ihanalta lääkäriltäni. Kaksi vuotta eron jälkeen eräänä kauniina kesäpäivänä huomasin, että aurinko paistaa. Tiedätkö mitä? Minä lähdin uimaan, kauniin järven rannalle, katsoin kaukaisuuteen, kirkkaansiniselle taivaalle - ja ajattelin, mitä olisin menettänyt, jos petturimaisen ihmisen takia olisin tappanut itseni... Sen kauniin hetken. Ja lukemattomia muita ihania pieniä hetkiä, joita on sen jälkeen tullut.
Tämä kuulostaa niin kliseiseltä, ja tiedän niin hyvin, että syvimmän murheen hetkellä MIKÄÄN, mitä muut hokevat, ei todella voi lohduttaa - se on helvetti, joka siihen joutuneen vain on yksin käytävä läpi. Mutta aika SITTENKIN ARMAHTAA. Nyt siitä kaikesta on viisi ja puoli vuotta, enkä vieläkään ole "selvillä vesillä" mitä tulee raastaviin tunteisiini. Mutta tiedätkö mitä olen huomannut? Että ainakin tietyssä mielessä olen onnellisempi ja tasapainoisempi ILMAN petturiaviomiestäni! Olen yksin, ei minulla ole rinnallani ketään, eikä ehkä koskaan enää tule olemaankaan. Jotenkin en vain edes kaipaa ketään miestä, enkä edes etsi. Se on ollut minun valintani. Mutta olen huomannut, että on SITTENKIN MAHDOLLISTA elää ilman sitä toista ihmistä, josta kerran tuntui koko elämä ja olemassaolo riippuvan. Minä olin hänen kanssaan varhaisesta teini-iästä lähtien, en siis ennen tätä koskaan ollut edes oppinut elämään yksin. Ja siksikin hylätyksi tuleminen ja yksin jääminen oli minulle niin hirvittävä paikka.
Haluaisin kysyä sinulta, onko sinulla ketään läheistä, jonka tähden voisit kuvitella eläväsi, jos et mistään muusta syystä, niin siksi, ettet halua tuottaa hänelle/heille tuskaa epätoivoisella ratkaisullasi? Minulle ne ihmiset olivat lopulta omat vanhempani. Onko sinulla lapsia, jotka tarvitsisivat sinua ja auttaisivat arjesta selviämisessä? Ja jos ei, onko sinulla vaikka lemmikkieläintä, jolle voisit antaa rakkautta ja joka antaisi sinulle pyyteetöntä vilpitöntä rakkautta (eläinhän pystyy siihen, ihminen monta kertaa ei) ja jonka pehmeään turkkiin voisit itkeä tuskaasi? Oletko hakenut tuskaasi ammattiauttajan apua? Minä jos kuka tiedän, kuinka tyhjiltä ja turhilta heidän sanansa tällaisella hetkellä kuulostavat. Ensin, aluksi. Kunnes alkaa helpottaa. Kunnes tunnelin päässä alkaa näkyä valoa. Sillä sinne ILMESTYY LOPULTA VALOA. SITTENKIN. Usko minua. Tai tiedän, ettet juuri nyt usko, minua yritettiin lohduttaa juuri näin enkä uskonut sanaakaan silloin, en voinut uskoa. Mutta se on sittenkin totta. Ammattimaiselta psykiatrilta voisit saada myös asianmukaisen lääkityksen, joka osaltaan auttaa pohjattoman masennuksen kanssa taisteltaessa (en yhtään häpeä tunnustaa, että syön masennuslääkitystä vieläkin), ja hänelle voisit purkaa kaikkea sitä onnetonta paskaa, minkä koet elämän olevan (arvaa kaksi kertaa, onko tuttu tunne?!) Itse sain voimaa ja löysin apua ja lohtua myös ylhäältä - kun lopulta ajauduin siihen pisteeseen ja jouduin itselleni tunnustamaan, että ei tästä pelkästään ihmisten avun voimin mitään tule. Hakeuduin oman seurakuntani auttajien luo, keskustelin mm. seurakuntani papin kanssa useampaan otteeseen. En ole oikeastaan koskaan edes käynyt kirkossa, uskonut vain omalla tavallani, joka on minun henkilökohtainen tapani uskoa - en siis todellakaan ole mikään "uskovainen" sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta koin nuo keskustelut hyvin lohdullisina.
Mutta sittenkin... Elämä on SITTENKIN ELÄMISEN ARVOISTA. SILLÄ ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ KAIKKI ON PAREMMIN. Usko minua, voi usko. Sillä näin on. Ja vielä: Se ihminen/ne ihmiset, jotka ovat sinut tähän tuskaan syösseet ja sinua vastaan rikkoneet, EIVÄT OLE SEN ARVOISIA!!!!
Jos minä selvisin, selviät sinäkin.
Ajatuksissani halaan sinua lujaa ja hellästi. Niin suunnattoman pahalta kuin sinusta nyt tuntuukin, älä luovuta. Ole niin kiltti.
Lupaathan minulle...
En ole se jolle viestin laitoit, mutta sananlaista tilannetta läpi käyn. Eli kiitos sinulle ihana ihminen!!! ;) nyt ehkä selviän tämän päivän.
Olet ajatuksissani, sydämessäni ja rukouksissani. Onnellinen olen, jos omalla tarinallani pystyin sinua auttamaan. Et tiedä, mitä tuo pieni kommenttisi minulle merkitsi.
Voimia ja paljon helliä ajatuksia sinulle, ystäväni...
olen samaa mieltä kanssasi.Kijoitit uskomattoman hienosti omasta elämästäsi, ja arvostan sitä, että osasit olla noin avoin, monet eivät pysty siihen! minä olin poikaystäväni kanssa yli vuoden..eli en edes kauaa, kiinnyimme vain toisiimme alusta asti..nyt kun sitten jätin hänet sunnuntaina hänen alkoholiongelmansa ja "juoppohulluutensa" takia, sain keskiviikkona sen itsemurhasoiton.. "jos et elä kanssani, en halua elää ollenkaan, parempi että kuolen" tunti tämän jälkeen soitin paikalle poliisit..rakkaani oli sammunut..poliisit lähtivät pois, yhtään enempää tätä ihmistä tarkistamatta, onko hän kunnossa. päivä sen jälkeen sain tekstiviestin "en jaksa enää", sen jälkeen hänen puhelimensa on ollut kiinni kolme päivää..rakkaani kärsii rahaongelmista, masennuksesta, kokee itsensä mitättömäksi..ja sanoi minulle, että jos minä en enää usko ja rakasta häntä, ei kukaan pysty samaan enää koskaan. kyse ei vaan ole siitä..minä rakastan, rakastan niin paljon, että kestin paljon humalaisia syytöksiä, kauheaa käytöstä..ja selvinpäin ei rakkaani muistanut mitään, minä muistan kaikki sanat..jokaiset itsemurhauhkaukset,kaiken sen..tällä kertaa vaan hän kuulosti erilaiselta kuin koskaan aikaisemmin. tiistaina minun pitäisi mennä hakemaan tavaroitani, ja minua pelottaa,että joudun kohtaamaan jotakin kauheaa..olen nähnyt viimeksi kuolleen ihmisen 2½vuotta sitten..tämä ihminen oli oma äitini :( sinä tunnut viisaalta ja vahvalta, onko sinulle minulle neuvoja..arvostaisin sitä todella? kiitos.