Nyt kaivattaisiin hyviä neuvoja. Isälläni todettiin 13 kk sitten mesoteliooma keuhkopussissa ja se on nyt levinnyt myös vatsakalvoon. On selvää, että elonpäiviä ei ole paljon.
Ennenkuin se viimeinen päivä koittaa, haluaisin kiittää isääni kaikesta mitä hän on hyväkseni tehnyt. Ja se kaikki merkitsee minulle paljon. Enkä tarkoita nyt yksistään mitään pehmeitä arvoja, vaan hän on käytännössä mahdollistanut minulle kaikin puolin ymmärtääkseni mukavan ja tasapainoisen elämän. Vain yhtenä kohtana mainttakoon mm. asumisen omassa talossani (ilman asuntovelkaa) jossa nyt pyörii 4 lastenlasta (2, 4, 7 ja 9 v) Isäni on ollut kaikin tavoin esimerkillinen ja hyvä isä. Se ei ole näkynyt ehkä perisuomalaiseen tapaan minään ylenmääräisenä paapomisena. Piiskaa on tullut aina tarvittaessa (muistaakseni ymmärsin tämän aika hyvin jo pienenä, eikä siitä ole jäänyt mitään traumoja) Eikä mua ole kuljeteltu missään harrastuksissa, itse on saanut mennä jos haluja on piisannut. Ei sen puoleen, eipä aluksi olisi ollut kuin mopo millä kuljetella. Mopolla isä kulki myös töissä rakennuksilla, mistä sai ilmeisesti riittävän määrän asbestia keuhkoihinsa mesotelioomaa varten. Isä jäi sairaseläkkeelle n. 45 vuotiaana selän lopullisesti pettäessä. Selkä oli mennyt lapsena tukkimetsässä, jossa hän vanhemman veljensä ja isänsä kanssa lähes ruokapalkalla yritti hankkia leivän 10 lapsiselle perheelle. Kovin kadehdittava ei näin ajatellen hänen elämänsä ole ollut kolmen uppiniskaisen kollin kanssa. Myös tytön vanhempani saivat, mutta eivät saaneet nauttia hänestä hänen kuoltua muutaman kuukauden ikäisenä johonkin synnytyksen aikaisiin ongelmiin. Kaikesta huolimatta uskon vanhempieni ajattelevan eläneensä hyvän elämän.
Haluaisin nyt siis jotenkin osoittaa suunnatoman arvostukseni isääni kohtaan enkä oikein tiedä miten sen tekisin. Luulen kuitenkin että isäni ymmärtää minua eikä mitään sen dramaattisempaa tarvita, mutta jotenkin haluaisin halata isääni kuten lapsi voi vanhempiansa halata. Ikävä on jo nyt aivan suunnaton kun tietää kuinka armottomasti ja varmasti loppu lähenee. Haluaisin vielä jutella kaikesta menneestä sekä yksin että omien lasteni läsnä ollessa, että heillekin, ainakin vanhimmille, jäisi jotain muistikuvia paapastaan, joka näytti suunnattomasti nauttineen pojanpoikiensa ja tyttöjensä olemassa- ja läsnäolosta. Haluaisin jotenkin toivottaa mielenkiintoista matkaa sinne toiselle puolelle ja että sanoisi sitten terveisiä kaikille sukulaisille ja muille tutuille. Mutta kun en tiedä mihinkä sitä täältä lähdetään.
Ainut mikä on ehkä jäänyt puuttumaan on juuri tuo tunteiden osoittaminen. Toisaalta sitä ei sillä lailla ei ole osannut kaivata, kun nämä asiat on voinut kuitenkin vaistota. No nyt on kova paikka edessä, eikä tiedä mitä sanoa tai tehdä, vaikka halu olisi kova.
Onko mitään tehtävissä? Toisaalta ei haluaisi mitään erikoista joka viimeistään saa kuolevankin tuntemaan että kaikki toivo on menetetty.
ps.
Tämä on ensimmäinen kerta kun isä ei ole mua ohjaamassa tarpeen niin vaatiessa.
Ennenkuin se viimeinen päivä koittaa, haluaisin kiittää isääni kaikesta mitä hän on hyväkseni tehnyt. Ja se kaikki merkitsee minulle paljon. Enkä tarkoita nyt yksistään mitään pehmeitä arvoja, vaan hän on käytännössä mahdollistanut minulle kaikin puolin ymmärtääkseni mukavan ja tasapainoisen elämän. Vain yhtenä kohtana mainttakoon mm. asumisen omassa talossani (ilman asuntovelkaa) jossa nyt pyörii 4 lastenlasta (2, 4, 7 ja 9 v) Isäni on ollut kaikin tavoin esimerkillinen ja hyvä isä. Se ei ole näkynyt ehkä perisuomalaiseen tapaan minään ylenmääräisenä paapomisena. Piiskaa on tullut aina tarvittaessa (muistaakseni ymmärsin tämän aika hyvin jo pienenä, eikä siitä ole jäänyt mitään traumoja) Eikä mua ole kuljeteltu missään harrastuksissa, itse on saanut mennä jos haluja on piisannut. Ei sen puoleen, eipä aluksi olisi ollut kuin mopo millä kuljetella. Mopolla isä kulki myös töissä rakennuksilla, mistä sai ilmeisesti riittävän määrän asbestia keuhkoihinsa mesotelioomaa varten. Isä jäi sairaseläkkeelle n. 45 vuotiaana selän lopullisesti pettäessä. Selkä oli mennyt lapsena tukkimetsässä, jossa hän vanhemman veljensä ja isänsä kanssa lähes ruokapalkalla yritti hankkia leivän 10 lapsiselle perheelle. Kovin kadehdittava ei näin ajatellen hänen elämänsä ole ollut kolmen uppiniskaisen kollin kanssa. Myös tytön vanhempani saivat, mutta eivät saaneet nauttia hänestä hänen kuoltua muutaman kuukauden ikäisenä johonkin synnytyksen aikaisiin ongelmiin. Kaikesta huolimatta uskon vanhempieni ajattelevan eläneensä hyvän elämän.
Haluaisin nyt siis jotenkin osoittaa suunnatoman arvostukseni isääni kohtaan enkä oikein tiedä miten sen tekisin. Luulen kuitenkin että isäni ymmärtää minua eikä mitään sen dramaattisempaa tarvita, mutta jotenkin haluaisin halata isääni kuten lapsi voi vanhempiansa halata. Ikävä on jo nyt aivan suunnaton kun tietää kuinka armottomasti ja varmasti loppu lähenee. Haluaisin vielä jutella kaikesta menneestä sekä yksin että omien lasteni läsnä ollessa, että heillekin, ainakin vanhimmille, jäisi jotain muistikuvia paapastaan, joka näytti suunnattomasti nauttineen pojanpoikiensa ja tyttöjensä olemassa- ja läsnäolosta. Haluaisin jotenkin toivottaa mielenkiintoista matkaa sinne toiselle puolelle ja että sanoisi sitten terveisiä kaikille sukulaisille ja muille tutuille. Mutta kun en tiedä mihinkä sitä täältä lähdetään.
Ainut mikä on ehkä jäänyt puuttumaan on juuri tuo tunteiden osoittaminen. Toisaalta sitä ei sillä lailla ei ole osannut kaivata, kun nämä asiat on voinut kuitenkin vaistota. No nyt on kova paikka edessä, eikä tiedä mitä sanoa tai tehdä, vaikka halu olisi kova.
Onko mitään tehtävissä? Toisaalta ei haluaisi mitään erikoista joka viimeistään saa kuolevankin tuntemaan että kaikki toivo on menetetty.
ps.
Tämä on ensimmäinen kerta kun isä ei ole mua ohjaamassa tarpeen niin vaatiessa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tässä sinun kirjeessäsi on jo paljon asioita, jotka voit sanoa tai näyttää hänelle kirjoitettuna. Siitä näkyy niin selkeästi kaikki se arvostus ja rakkaus, jota tunnet isääsi kohtaan. Vain tällä tavalla, suoraan ja rehellisesti näytät isällesi juuri sen mitä haluatkin, arvostuksesi ja rakkautesi. En näe mitään pahaa tai loukkaavaa tuossa kirjoituksessasikaan, jos vaikka sen hänelle veisit..Sinulla on ollut tosi hyvä isä ja näkee kirjoituksestasi, että seuraat isäsi arvokkaita jälkiä. Voimia eron ikävääsi. Isäsi jättää jälkeensä tosi mahtavan kuuloisen miehen, poikansa, kuin oman kuvansa. Ole rohkea ja mene hänen luokseen noilla sanoilla, jotka kirjoitit. Et tule katumaan sitä ikinä.
...mielestäni erittäin hyvä ohje :)
Menetin itse isäni aatonaattona.Toivoa ei ollut mutta ihminen toivoo kuitenkin,että ihme tapahtuisi ja kyllähän niitä tapahtuukin mutta valitettavasti isäni aika oli täynnä.Isä itse uskoi viimeiseen hengenvetoon asti selviytyvänsä.Siskoni halasi häntä
sairasvuoteella ja sanoi: "Olet maailman paras isä ja pappa", ei siis sanonut, että "olit", minusta se on ratkaiseva ero.Veljeni muisteli mitä kaikkea olikaan tullut koettua yhdessä ja minä sanoin yksinkertaisesti "Minä rakastan sinua", en ollut sanonut sitä kuin lapsena.Sano nyt kaikki mitä ajattelet hänelle, muuten kadut kamalasti.Kuoleman edessä ei enää ole merkitystä millään "noloudella" tunteiden suhteen, vaan ne on rohkeasti sanottava ja varmasti isäsikin osaa sitä arvostaa, vaikka ei näyttäisi tunteitaan.Ole joka ainoasta päivästä kiitollinen, minkä isäsi on vielä täällä.Vanhemman menettäminen on niin raskasta, ettei sitä voi edes kuvitella etukäteen.En itsekään aluksi ollut ihan varma mihin isäni kuolemansa jälkeen meni, mutta kuukauden päästä hän tuli uneeni.Hän oli ihanassa taivaassa "uusien tulokkaiden ryhmässä" tutkimassa paikkoja valtavan innostuneena.Minä en nähnyt mitä he näkivät mutta mahtavaa oli.Myöhemmin näin vielä unen, jossa juttelin isäni kanssa ja kesken juttelun tajusin hänen olevan kuollut ja sanoin hänelle,"että miten voit olla siinä, kun sinähän olet kuollut?" Ja hän vastasi "Voi, kuule, pystyn menemään vaikka seinien läpikin." Sain muitakin merkkejä ja tuntemuksia, joten todella uskon isäni olevan nyt taivaassa.Uskon silti myös ylösnousemukseen,tapahtumaan, jossa sielu ja kuolematon ruumis yhdistyvät jälleen,niinhän raamatussa kerrotaan.
Isäni kirjoitti meille lapsille ja lastenlapsille elämänkertansa lapsuudestaan asti ja se on nyt meille arvokkain aarre.Voisitko pyytää isääsi kirjoittamaan elämänkertaansa tms.jotakin itsestään? Minulla on suurin piirtein samanikäisiä lapsia kuin sinulla.Vanhin itki yhden päivän aivan hirvittävästi ja kun tajusi pappansa kuitenkin yhä elävän (sai siitä merkin), ei sure enää.10 vuotta juuri täyttänyt sen sijaan suree hiljaisesti yhä ja käsittelee asiaa omalla tavallaan.Huonoimmin on selvinnyt 2-vuotias, joka yhä odottaa pappaa takaisin ja on pyytänyt jo monesti, että pappa haettaisiin taivaasta lentokoneella tai autolla jo omaan kotiinsa ja arveli papan menneen sinne junalla.Sitä on ollut hyvin vaikeaa kestää.Olen puhunut hänen kanssaan, että pappa ei enää voi palata mutta mekin menemme sinne sitten, luultavasti vanhoina.Isäni ei tosin ollut edes vanhus vielä.En todellakaan olisi uskonut, että isäni ei näe nuorimman lapseni 2-vuotispäivää, täytti vasta tänä vuonna.
Tämä kaikki on sinullekin äärettömän kovaa, eikä muuta voi kuin vain kestää mitä tuleman pitää.Paljon myötätuntoa sinulle ja isällesi,olen tosi pahoillani puolestasi ja lastesi puolesta nyt ja vastakin.
isälles sannoin taikka teon se koskettava rakkaus,mikä siusta häntä kohttaan huokkuu!Kun kuolema on silimmiin eessä,sillon pittää unohttoo ne ajatukset,miltä itestä tunttuu,tai mitä isäs siusta aattelloo-mäne isäs lähelle,niikun oisit pikkupoika ja sano,mitte hyvvee hiän on siun elämmääs tuona,mitkä evväät antana elämmee varten!Siulla on raskasta aikkoo nyt,mut jos mie saisin vielä viisminnuuttii isän aikkoo,mie kerkkiisin kiittee paljosta!!!
No heipähei "Isin poika"...ihme etten oksentanut tekstiäsi lukiessa, sillä itsellä on hieman eri fiilikset omasta isästäni. (hän on hengissä)
Minun isäni on ollut avioeron jälkeen kohtuuttoman välinpitämätön itseäni kohtaan...oikein ällöttää lukea tuollaista, "isä oli minulle KAIKKI kaikessa" -tekstiä!
... alkuperäisellä oli ja on omansa. Jokainen elää omaa ainutkertaista elämäänsä ja suhdettaan läheisiinsä, ei siinä tartte oksennella ollenkaa toisten asioista kun ne oksentelut kumpuaa omista kokemuksista.
Alkuperäiseltä todella hienoa tekstiä. Mulla tuli mieleen semmonen juttu, että kirjoittakaapa kaikki te lapset ja lapsenlapset jotka kynnelle kykenee jokainen oma tervehdys isällenne, kukin saa omalla tavallaan kertoa ajatuksiaan ja tuntemukasiaan isälle/papalle. Lapset voi vaikka piirtää.Jos isäsi on siinä kunnossa, ettei itse jaksa lukea, voitte lukea hänelle ääneen ja katsella niitä yhdessä. Muutoinkin viettäkää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä.
Toisen onni ei ole sinun onnestasi pois, joten turhaan yrität painaa muita alas. Sama kuin sanoisin sinulle, että ällöttävää kun sulla on kaikki perheenjäsenet hengissä.
Mutta kun en sano. Jokaisen on pärjättävä niillä korteilla jotka jaetaan. Ja sen oman sisäisen onnen ja mielenrauhan voi löytää niin monin eri tavoin. Älä anna tuollaisen isähahmon hallita elämääsi tuolla tavoin. Päästä ihmeessä irti.
Anna itkun tulla ja päästä irti.
Pärjäät kyllä :) Aurinkoista kevään odotusta sinulle.
Ehkä sinusta kaikki negatiiviset tunteet ovat 'oksettavia' ja miellyttävät tunteet 'cool' (tai miksi nyt sitten haluatkin niitä kutsua)?
Tuntenet paremminkin kateutta, tai surua siitä, ettei oma isa-suhteesi tällä hetkellä ole yhtä rakastava kuin aloittajalla. Ei ole mitään syytä, miksi inhoaisit toisten rakkautta. Katso sydämeesi, ja puhu asioista niiden oikeilla nimillä. Toivon, että surusi vielä kääntyy iloksi, ja löydät rakastavan suhteen isääsi.
olet tehnyt saadaksesi hänet ymmärtämään, että rakastat häntä, ja haluaisit olla enemmän tekemisissä? Jos et ole ihan pieni lapsi enää, teillä on molemmilla vastuu suhteenne ylläpitämisessä. Ehkä se ei ole helppoa hänellekään, varsinkin, jos suhde vanhempiesi kesken on kovin ärtynyt.
Jaksele.
mikä luulet olevasi. senkin homo.
luuletko että joku kaipaa tällaista . poistu ja nopeasti tältä palstalta. taidat katua vielä joku päivä. taidat olla täysin paska.
Jos hän kerran tänne tuli...
Ehkä hänkin suree. Sitä isän rakkauden puutetta. Ei lyödä lisää. Hän ilmaisi pahan olon tunteensa, vaikkei tehnyt sitä kovin taitavasti. Erittelemätön suru voi olla pahinta surua.
olet. Kyllä hän varmaan sen tietääkin, ja rakastaa sinua ihan yhtä paljon kuin sinä häntä. Ehkä hänelle on todella vaikeaa luopua elämästä. Olisi ollut vielä niin paljon tehtävää.
Voisit ehkä kirjoittaa tuon aloituksesi ajatukset kirjeeseen, tai kortin sisälle, ja ojentaa sen isällesi. Joskus puhuminen tuntuu teennäiseltä, varsinkin jos tunteistaan ei ole tottunut puhumaan. Suomalaiset miehet eivät kai hyvin paljon tunteistaan puhu. Emme kyllä kai me naisetkaan.
Tulin tänne lueskelemaan, kun oma isä on vanha, ja saattaa pian kuolla. Kuulin eilen, että hänellä oli tullut pieni veritulppa päähän, samana päivänä, kun hän sai viimeisimmän kirjeeni. Kirjeessä puhuin mm kuolemasta. Isä uskoo vahvasti, että on menossa Jumalan luo, ja sen takia hän ei pelkää kuolla. Itse en ole uskonnollinen, mutta kuolemaa en pelkää. Uskoisin sen olevan siirtymistä johonkin toisenlaiseen. Uskoisin, että olennainen osa minuuttamme ei lakkaa olemasta fyysisesti kuollessamme.
Siis toisaalta tunnen syyllisyyttä kirjeeni takia, ja mietin, kiihdytinkö vanhaa isääni liikaa. Toisaalta tiedän, että hän paremminkin odottaa kuolemaa iloiten, kuin pelkää sitä. Minulla on niin hyvä isä. Ison perheen työteliäs, hiljainen isä, joka aina rakasti minua. Emme ole koskaan sanoneet sitä, että rakastamme toisiamme. Se ei tunnu sopivan suuhun, jotenkin. Mutta olen kertonut hänelle, miten hyvä isä hän on aina ollut. Ja uskoisin, että rivien välistä hän on lukenut loput.
Mun isäni kuoli 1,5 vuotta sitten, nuorena ja terveenä hoitovirheeseen. En päässyt hyvästelemään häntä (hän oli tajuton kaksi päivää kunnes nukahti kokonaan) ja se vaivaa mua edelleen päivittäin.
Yritän epätoivoisesti saada häneltä vastausta kun yritän sanoa, että rakastan niin kovasti.
Älä missään nimessä pidättele tunteita vaan anna kyynelten virrata ja osoita kuinka paljon rakastat, juttele asioista jotka haluat tietää esimerkiksi isäsi lapsuudesta.
Mun isäni tuli luokseni kolme viikkoa hänen kuolemansa jälkeen unessa, aivan todellisena mutta surullisena. Tiesin, että hän oli kuollut ja hän tuli luokseni toisesta maailmasta.
Koska en unessani osannut oikein reagoiga hän oli jo lähdössä pois kunnes tajusin huutaa " isä rakastan sinua" Silloin hän palasi ja halasimme kauan, hänen hartiansa tuntuivat aivan samalta kuin silloin kun olin häntä elävänä halannut. Se onni ja rakkaus joka tämä unen tapahtuma mussa synnytti muistuu vieläkin mieleeni todellisena.
Vuosi tämän unen jälkeen siihen paikkaan missä kohtaamisemme kaupungissamme tapahtui on noussut jonkilainen portin näköinen taideteos. Väkisinkin mietin, että viestittääkö isäni mulle tämän kautta....
Kuitenkin olisin oikeasti halunnut kohdata hänet vielä elävänä ennen kuolemaa ja kertoa rakkaudestani, sä voit sen vielä tehdä!!!
Paljon voimia, elämä jatkuu myös kuoleman jälkeen.