Naispappeuden kumoaminen meillä ei ole mahdoton ajatus

Naispappeuden kumoaminen
ei ole mahdoton ajatus

Latviassa naispappeus on jo kumottu
Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen edustaja, Paavalin synodin hallituksen puheenjohtaja Sakari Korpinen ei pidä mahdottomana ajatuksena, että naispappeus kumottaisiin Suomessa, kuten tehtiin Latvian luterilaisessa kirkossa kommunismin kaatumisen jälkeen.
"Kirkon historiassa on ennenkin ollut järkyttäviä alennustiloja, joista on noustu välillä. Jokaiseen kirkkokuntaan, johon on tullut naispappeus, on tullut laaja oppositio. Jos se tukahdutetaan määrätietoisesti, käy kehnosti", Korpinen ennustaa.
Naispappeutta jyrkästi vastustava Paavalin synodi edustaa ns. kirkon vanhauskoisia. Se vetoaa kannassaan Raamattuun.
"Nimenomaan Raamatussa kielletään naispappeus selvin sanoin. Luterilaisessa kirkossa on papistoa ja kirkkokansaa, joka luottaa, että Raamattu on Jumalan sanaa. Siksi vastustamme naisten pappeutta. Voimme jossain määrin olla lainsuojattomia, mutta kaksituhatvuotista käytäntöä ei pitäisi mennä muuttamaan yhtäkkiä", Korpinen sanoo.
Hänen mielestään Raamattua ei voi naispappeuskysymyksessä tulkita ajan ja nyky-yhteiskunnan mukaisesti



______________________________________________________________________

Kiukainen 22.3.1997 Paastonajan Kirkkopäivät
Paavalin Synodin Tuki ry:n puheenjohtaja pastori, teol.lis Sakari Korpinen:
VALMISTAUDUMMEKO VIIMEISEEN TAISTOON?
Naispappeus tuli, vanhurskauttamisoppia viedään
"Alkää siis heittakö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on. Sillä "vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele; mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen". Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi", Hebr. 10:35-39
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoirnittaja Pentti Sadeniemi kirjoitti lehtensä alakerrassa 27.1. 97 aiheesta Kirkko ja muutos: "Kirkot instituutioina ovat kuitenkin hyvin pysyviä. Niiden opetus siis seisoo vahvana, se vain venyy kuin kumi ja muuntuu kuin kameleontti."
Sadeniemi on väärässä siinä, että kirkot instituutioina olisivat tänään edelleen pysyviä ja vahvoja. Vanhan kristikunnan perinteiset kirkot ja erityisesti protestanttiset valtiokirkot natisevat liitoksissaan. On tunnettu tosiasia, etta Englannin kaupungeissa vain puolet ihmisistä kuuluu johonkin kristilliseen kirkkoon. Seurakunnat ovat suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Ranskassa on niin voimakas muslimien invaasio, etta ennusteiden mukaan vuoteen 2000 mennessä joka toisen ranskalaisen äiti tai isä on muslimi. Saksan yleisprotestanttisen kirkon (EKD) verotulot pienenevät jatkuvasti, koska erityisesti veroja maksavat isät jättävät kirkon. Entisessä Itä-Saksassa vain noin 10% väestöstä kuuluu johonkin kristilliseen kirkkokuntaan, vaikka DDR:n kaatumiseen vaikutti keskeisesti kirkko. Viron ev.lut. kirkko on jäänyt vaatimattomaksi, eikä tunnu enää saavuttavan sitä asemaa, joka sillä oli ennen miehitystä. Sama tilanne on Latvian ev.lut. kirkolla. Rooman kirkolla on siellä täällä Euroopassa erittäin vahvoja linnakkeita (esim. Puola), mutta sekin on joutunut suureen kriisiin vastoin Vatikaanin II kirkolliskokouksen toiveita.
Voimme myös perustellusti osoittaa, että oma kirkkomme on syvässä kriisissä. Kun jo takavuosina, erityisesti arkkipiispa Mikko Juvan kaudella, valtaan pääsi kirkkopoliittinen liberalismi, joka ei ole koskaan pitänyt kirkkomme tunnustuspykälästä, luvattiin kaikkea kaunista. Tänä talvena julkaistu tuore nelivuotiskertomus (1992-1995) kertoo selvää kieltään epäonnistumisesta.
Tässä tilanteessa on nähtävissä vanhassa kristikunnassa kaksi ilmiötä. Ensimmäiseksi on todettava, että hurmahenkiset ilmiöt ovat saaneet viime vuosina suuria kannattajajoukkoja, vaikkakaan tämä ei ole tullut esiin suomalaisissa tilastoissa.
Toiseksi kirkkojen viralliset elimet, jotka ovat usein koottu pelkästään puoluepoliittisin ja (näennäis)demokraattisin keinoin, pyrkivät palauttamaan kahdella eri tavalla menetetyn institutionaalisen vahvuuden: suostumalla muuttamaan uskon sisältöä ajan uskonnollisten käsitysten mukaiseksi sekä etsimään ekumeenisuuden nimellä kirkkoliittoja ja tekemällä yhteistyösopimuksia.
Yleisesti on todettava, että monien ekumenian nimellä kulkevien pyrkimysten ja hurmahenkisyyden välillä on tietty yhteys, sillä molemmat ovat välinpitämättömiä tai mielivaltaisia pyhään Raamattuun ja tunnustukseen nähden.
1. KIRKKOJEN MUKAUTUMINEN YLEISPROTESTANTISMIN VAATIMUKSIIN
Ehkä sukellan nyt liiaksi historiaan, mutta mielestäni katsaus Saksan luterilaisuuden luhistumiseen auttaa meitä näkemään oman kirkkomme nykyistä syöksykierrettä luterilaisuudesta kohti yleisprotestantismia - ja yleisuskonnollisuutta:
On tunnettu tosiasia, että luterilaisten tunnustuskirjojen kruunu, Yksimielisyyden ohje eli Sovinnon kaava (1577) liitti yhteen suurimman osan Saksan kansasta. Messua vietettiin kaikkialla olennaisilta osiltaan samanlaisena eri maakirkoissa rikkain liturgisin muodoin Jumalan sanaan tarkasti pitäytyen, kaste toimitettiin Lutherin "Pienen kastekirjan" mukaisesti eksorkismeineen. Yksityisrippi ei myöskään ollut samanlainen harvinaisuus kuin tänään. Ihania luterilaisia virsiä syntyi ja virret opeteltiin ulkoa sekä niitä veisattiin myös kotihartauksien yhteydessä. Brandenburgin vaaliruhtinas Iyötti rahan reunukseen: Gottes Wort und Luthers Lehr wird vergehen nimmermehr! Mutta pian tilanne alkoi muuttua lähinnä reformoitujen ruhtinassukujen voimasta hiukan eri tavoin ja aikatauluin eri maakirkoissa. Malliesimerkkinä voidaan pitää Brandenburg-Preussin kohtaloa:
1613 Johann Sigismund siirtyi reformoituun kirkkoon
1617 Frakfurtin (a.d. Oder) yliopiston teologinen tiedekunta reformoitujen haltuun
1662 opiskelu kiellettiin Wittenbergissä
1664 kiellettiin vaaliruhtinaan kirkkopolitiikan arvostelu
1707 syntyi ensimmäinen luterilaisten ja reformoitujen yhdistynyt kirkko
1736 kiellettiin luterilainen liturgia ja sen mukainen opetus
1808 valtio otti kirkon johdon käsiinsä
1815 Wittenberg siirtyi Preussin puolelle ja Wittenbergin yliopisto suljettiin
1922 perustettiin Preussin alaisena Saksan evankelinen kirkkoliitto
1933 kirkkoliitto muutettiin Evankeliseksi kirkoksi Saksassa
1948 Saksan evankelinen kirkko, jonka yhtenäiskirkollinen luonne on yhä selvempi. Selkeän opin puuttuessa pluralistinen linja
1957 ns. Arnoldsheimin ehtoollisteesit, jotka valmistelivat tietä laajaan sekaoppiseen ehtoolliskäytäntöön
1971-73 Leuenbergin konkordia, jossa solmittiin lopullisesti Saksan evankelisen kirkon maakirkkojen valille saarna- ja ehtoollisyhteys. Geneven ekumeenisten instanssien ajamana luterilaiset ja reformoidut yhteen "evankeliseksi kansan kirkoksi".
Ajan vaatimukset sanelivat siis aiemmin ruhtinaat ja heidän ohjaamansa kirkollinen esikunta. Valitettavasti juuri ruhtinassuvut siirtyivät varsin pian reformoituun uskoon, - usein poliittisista syistä. Vasta tällä vuosisadalla on vaikuttanut toinen, suorastaan lyömätön mahti, media. Se on etsimällä etsinyt myös teologisista tiedekunnista kaikkein liberaaleimmat edustajat vastaamaan ajan uskonnollisten virtausten mukaisesti median kysymyksiin. Mutta tätä Saksan kirkkohistorian siivua tutkistellessa nousee vaistämättä ajatus, miksi luterilaiset eivät ryhtyneet sen laajempiin kamppailuihin.? Joitakin marttyyreja on tullut, muka loppujen lopuksi luterilaiset ovat juuri olleet sellaisia, jotka ovat suostuneet yllättävän helposti kaikkeen. Vahva opetus "hengellisestä esivallasta" (esim. keisari oli samalla vanhapreussilaisen unionin summus episcopus) on säädellyt toimintoja yleisprotestatismin voitoksi. Kirkko-oppia on sävyttänyt koko ajan myös institutionaalisen ja parokiaalisen yhteyden ylikorostus.
Tottahan koko ajan tapahtui taistelua. Esimerkiksi Klaus Harms julkaisi 31.10.1817 kuuluisat taisteluteesit vanhaluterilaisten katsomusten puolesta unionihankkeita vastaan. Herätyshuutona ne kaikuivat yli Saksan.
Ehkä kuuluisimpia tunnustukselle uskollisten taisteluja tapahtui Schleesiassa 1830-1840 (Breslau-liike). Vainottuja luterilaisia auttoi mm. F.G. Hedberg. Rovasti Johan Gottfrid Scheibel, prof. Henrik Steffens ja juristi Edvard Huschke johtivat tuskallista taistelua. Kun mikään muu ei auttanut, he perustivat itsenäisen luterilaisen kirkon. Tästä kamppailusta on ollut seurauksena myös muuttoliikkeet Australiaan ja Amerikkaan sekä itsenäisten luterilaisten kirkkojen perustamiset uusilla alueilla.
Adolf von Harless (1806-1879) oli Saksan luterilaisen tunnustuksellisuuden kärkihahmoja. Hän yritti aikaansaada vielä 1870 entisille vanhoille luterilaisille maakirkoille oikeudellista asemaa itsenäisinä kirkkoina, koska mukautuminen yleisprotestantismiin alkoi näkyä kaikkialla. Nimittäin pakkoyhdistamisen aikoina esimerkiksi Preussin luterilaisessa kirkossa oli ollut yli 7000 seurakuntaa. Niiden rinnalla oli vain 125 saksalais-reformoitua seurakuntaa (Reininmaa) ja 34 ranskalais-reformoitua seurakuntaa. Mutta von Harlessin yrityksistä huolimatta luterilaisesta kodista lähtöisin oleva Otto von Bismarck (1815-1898) ei suostunut edes keskustelemaan asiasta, vaan jatkoi unionipolitiikkaa häikäilemättömästi.
Suuri luterilainen taistelija, Australiaan muuttanut professori Hermann Sasse (1895-1976) on täysin oikeassa: Pieniä luterilaisia tunnustuksellisia ryhmiä ja luterilaisia pieniä vapaakirkkoja lukuunottamatta Harlessin peIko on järkyttävällä tavalla jo toteutunut: reformoitu kristillisyys ja unionipolitiikka sysäsi syrjään varsin pian luterilaisuuden. Harless oli sanonut Bismarckille: "Saatamme vain hyvin haikein mielin ajatella loppuun sen ajatuksen, että luterilaisen kirkon kynttilänjalka on kaadettu Saksassa, jossa tämä kirkko oli hengenelämän parhain hedelmä ja jaloin kaunistus."
2. KIRKKOJEN MUKAUTUMINEN YLEISUSKONNOLLISUUDEN VAATIMUKSIIN
Modernit liberaaliteologiset näkemykset ja poliittinen, yleisuskonnollinen ajattelu ovat aika päiviä sitten tunkeutuneet yhdessä yleisprotestantismin kanssa vanhan kristikunnan kirkkoihin. Monessa elintärkeässä kysymyksessä kirkot ovat antautuneet ja mukautuneet usein lehdistön ja yleisen mielipiteen painostuksesta modernin maailman arvoihin, sen sijaan että olisivat pitäneet kiinni apostolisesta opetuksesta.
Jo vuonna 1958 Ruotsin kirkko avasi paimenen viran naisille. Tästä olikin jo seuraavana askeleena se, että 1992 piispainkokous päätti, ettei vanhalla kannalla olevia miehiä voida vihkiä enää lainkaan papeiksi. Ruotsissa on erityisesti nähtävissä liberaalin yhteiskunnan ja sen median painostus kirkon muuttamiseksi yleisuskonnollisuuden kirkoksi.
Pitkin 1970-lukua tunnustuskirkollinen yhteys heräsi Suomessa, kun raamattukysymys erityisesti kirkollisen viran alueella alkoi jakaa papistoa ja kirkkokansaa. Naispappeutta ei olisi saatu varmastikaan vielä tällä vuosisadalla läpi, mutta nerokkaasti keksitty vaalilain muutos takasi sen, että suuret seurakunnat saivat enemmän valtaa kirkolliskokousedustajia valittaessa. Lehdistö oli koko ajan viemässä feminististä linjaa läpi ja tilanne muuttui pian.
Maarian avokummikiista 1980 ja koko vuosikymmenen tapahtunut naispappeuden ajaminen, mikä toteutui 1986 vastoin luterilaisia raamattuperusteita enemmistömielipiteen ja tiedotusvälineiden tuella osoittivat, että kovan paikan tullen kirkkomme on valmis myymään pala palalta uskonsa ja oppinsa.
Tilanne on jatkunut kiihtyvällä vauhdilla pois Jumalan sanasta yleisuskonnollisuutta kohti. Muutama vuosi sitten kohdattiin homoseksualismin hyöky kirkon sisällä. Ja nyt eduskuntamme lakivaliokunta valmistelee Jumalan luomisjärjestyksen vastaisia lakeja. Äänestykseen nämä säädökset olisivat tulleet jo ajat sitten, mutta sitä on viivyttänyt eri puolilla esiin tulleet pedofiilien järkyttävät teot.
3. KIRKKOJEN SOPIMUKSIA INSTITUTIONAALISEN VAHVUUDEN PALAUTTAMISEKSI
Yksi merkittävimmistä viime vuosina syntyneistä ekumeenisista sopimuksista on Englannin ja Irlannin anglikaanisten kirkkojen, Skandinavian perinteisten valtiokirkkojen sekä Viron ev.lut. kirkon viime syksynä juhlajumalanpalveluksissa allekirjoittama Porvoon julkilausuma. Koska julkilausuman allekirjoittajakirkot tunnustavat toistensa sakramentit ja viran sekä sitoutuvat varsin käytännölliseen yhteistoimintaan, julkilausumalla on välttämättä myös kirkko-oikeudellinen luonne. Toinen suuri ekumeeninen asiakirja odottaa jo hyväksymistään: Room.kat. kirkon kanssa työstetty asiakirja vanhurskauttamisopista (JD eli Joint Declaration on the Doctrine of Justification), joka tähtää laaja-alaiseen muutokseen luterilaisten kirkkojen ja roomalaiskatolisen kirkon välillä. On siis huomattava, että yleisprotestantismin lisäksi on syntynyt tarvetta yrittää päästä jonkinlaiseen muodolliseen yhteyteen Rooman kanssa, jossa on modernismia ajava vahva siipi. En pääse siitä vaikutelmasta, että hyväksyessään tämän asiakirjan kirkolliskokouksemme ei varsinaisesti sittenkään johda meitä Roomaan, mutta Suomen ev.lut kirkon opillinen rappeutuminen vain jatkuu yleisprotestantismia ja yleisuskonnollisutta kohti. Uuden Luther-tutkimuksen vääristymät legimitoidaan tällä tavalla kirkolliskokouksessamme. Arkkipiispa John Vikstrom on pannut suorastaan henkilökohtaisen arvovaltansa peliin näiden ja eräiden muidenkin kirkkojen välisten asiakirjojen hyväksymiseksi. Hän ajaa yhteyksiä milloin mihinkin-, niin Roomaan kuin Geneveen jne. Mutta ainoa taho, josta hän varoittaa mitä voimakkaimmilla sanoilla, on hänen mielestään se, joka ei voi hyväksyä naispappien viranhoidon pätevyyttä.
Tiedämme hyvin, että Jeesus Kristus, iankaikkinen ylimmainen pappi, rukoilee meidän kaikkien puolesta, "että he olisivat yhtä", Joh. 17:21. Mutta tähän rukoukseen liittyy erottamattomasti toinen rukous: "Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus" Joh. 17:17.
4. VAIN JÄLKIJOUKON VASTARINTAA?
Sadeniemi jatkaa alussa mainitsemassani Helsingin Sanomien alakerrassa: "Ne ihmiset, joiden mielestä moraali vailla järkkymätöntä kivijalkaa ei ole moraalia ollenkaan, joko kieltäytyvät näkemästä kirkkonsa kameleontin piirteitä tai kääntyvät niiden vuoksi sitä vastaan. Eronneiden vihkiminen, naispappeus, seksuaalisten vähemmistöjen hyväksyminen ja teologien avoliitot ovat kaikki törmänneet katkeran jälkijoukon vastarintaan" (vahvennus minun).
Kaikissa skandinaavisissa luterilaisissa kirkoissa, mutta myös Englannin anglikaanikirkossa on pieniä uudistusryhmiä, jotka eivät pidä itseaan Sadeniemen mainitsemana "jälkijoukkona" -ei varsinaisesti konservatiivisina vaan konfessionaalisina ryhminä. Totta on, että parinkymmenen vuoden ajan kirkolliskokouksemme ajamiin uudistuksiin (uutuuksiin) torjuvasti suhtautuneet, ovat lähes poikkeuksetta joutuneet jonkun vuoden viiveellä tappiolle. Skandinaaviset uudistusliikkeet puhuvat oppijatkumosta, kirkon uudistumisesta sen omista lähtökohdista käsin. Suomessa tällaista tunnustuksellista rintamaa on edustanut Oulun piispan johtama Paavalin synodi, jonka työyhteyteen kuuluu erityisesti kirkkomme herätysliikkeissä toimivia pappeja, saarnaajia ja kirkkokansaa. Evankelisesta herätysliikkeesta (SLEY), rukoilevaisuudesta ja viidennen herätysliikkeen piiristä (Kansanlähetys) on ensisijaisesti papistoa mukana, mutta myös seurakuntapappeja, jotka eivät kuulu mihinkään herätysliikkeeseen. Norjassa on laajempi, yli 400 pappia käsittävä, hyvin sitoutunut uudistusrintama Forening for Bibel og Bekjennelse (FBB), Ruotsissa emerituspiispa Bo Giertzin perustama Kyrklig Samling. Kaikissa näissä skandinaavisissa uudistusliikkeissä on torjuttu uskonopillisista syistä mm. naispappeus.
Myös useimmat raamatullis-tunnustukselliset liikkeet ovat torjuneet viime aikojen ekumeeniset asiakirjat, vaikka tässä onkin ilmennyt myös toisenlaista linjaa. Laajaa julkisuutta sai Porvoon sopimusta vastaan tehty skandinaavis-baltialainen asiakirja TÄMÄ EI OLE TIE. Luterikunnan suurimmassa viikottain ilmestyvässä lehdessä Christian Newsissä julkaistiin asiakirjamme kokonaisuudessaan etusivulta alkaen. Kirkollisten lehtien lisäksi mm. Helsingin Sanomat ja useimmat ruotsinkieliset päivälehdet kommentoivat tätä.
Pohjoismaiset kirkkojen sisäpuolella olevat raamatullis-tunnustukselliset uudistusliikkeet eivät usko laajaan kirkolliseen uudistukseen "ylhäältä käsin", kirkon virallisista valtarakenteista käsin tapahtuvana ilmiönä. Mutta onko suuri kirkollinen uudistus enää mahdollista "alhaaltakaan käsin"? Onko mahdollista, että lapsemme saavat oikean rippikoulun ja konfirmaation? Kun maassamme on jo n. 700 naispappia, kuinka vaikeaa onkaan löytää apostolisen järjestyksen mukaisia jumalanpalveluksia. Sairaaloissa ja vanhainkodeissa kuolemaa tekevät kristityt ovat joutuneet suorastaan uskonnollisen terrorin kohteeksi, koska pyynnöistään huolimatta eivät ole saaneet ripittäytyä ja nauttia Herran Ehtoollista Jumalan sanan mukaisesti. Yhä vaikeampia ovat sukulaisten kastejuhlat, hautajaiset ja häät, joissa saattaa olla milloin tahansa Iisebel.
5. EMME ALISTU SIIHEN, ETTÄ DOGMIT OVAT NYKYÄÄN VAIN KÄSITYKSIÄ JA MIELIPIDEASIOITA
Kun Peter Brunner Heidelbergin yliopistosta sanoi, että Euroopan kansalliset kirkot ovat olleet jo täysin alttiita harhaoppisille vaikutteille kahden vuosisadan ajan, hän ilmaisi asian, jonka jokainen "e-ikirkkohistorioitsija" hyväksyy. Kansallisten kirkkojen piispoilla ja papeilla sekä erityisesti teologisten tiedekuntien opettajilla on ollut laaja vapaus kieltää lähes kaikki klassisen kristinuskon opit. Tästä vapaudesta on tullut suoranainen välttämättömyys, koska uralla etenemisessa on tärkeää, ettei kukaan vain nimitä "taantumukselliseksi" tai "tuomitsevaksi". Näitä termejä osaa käyttää erityisesti media, joka yltää suoranaiseen journalistiseen falsettiin ottaessaan käsittelyynsä klassista kristinuskoa puolustavia pappeja. Se mikä hallitsee tosiasiallisesti kaikissa suurimmissa kirkoissa, voidaan osuvasti nimittää teologiseksi moniarvoisuudeksi (pluralismi). Sen ainoat rajat näyttävät nykyään suuntautuvan kohti harvoja jäljelläolevia luterilaisuuden uskollisia -uhaten jopa koko heidän olemassoloaan.
Tämän teologisen moniarvoisuuden vallitessa kirkolliskokouksissa ja ekumeenisissa neuvotteluissa uskonopilliset kysymykset (dogmit) ovat vain mielipiteitä tai käsityksiä. Olennaista ei enää olekaan, mitä me uskomme, opetamme ja tunnustamme ja minkä hylkäämme. Kysymys raamatullisesta totuudesta ei näytä hallitsevan. Valta ja institutionaalinen vahvuus ratkaisevat. Mutta emme saa alistua tähän lainkaan. Nyt on Jumalan sanaan pitäytyvän kirkkokansan tuotava esiin, että dogmit ovat meille elämän ja kuoleman kysymyksiä. Nyt punnitaan erityisesti, mitä uskomme ja opetamme vanhurskauttamisesta.
Emme syyllisty rakkaudettomaan partikularismiin puolustaessamme syntisen vanhurskauttamista sola gratia, sola fide. Hermann Sasse sanoo oikein: "Me emme voi tehdä suurempaa palvelusta maan päällä elävälle kristikunnalle emmekä toisten tunnustuskuntien kristityille, jotka eivät tänään vielä ymmärrä meitä, kuin sen, että opetamme tätä uskonkohtaa puhtaasti ja selkeästi. Se on nimittäin arvokkain panos, minkä voimme antaa hajanaisen kristikunnan tosi ykseydeksi, niin kuin Yksimielisyyden ohje sanoo Lutherin kanssa: Mikäli tämä ainoa opinkohta varjellaan puhtaana, varjeltuu koko kristikunta puhtaana ja aivan yksimielisenä, ilman lahkoja. Jos taas tämä ei ole puhtaana, ei pystytä torjumaan mitään harhaa, ei yhtään lahkolaista."
6. EMME ALISTU VÄÄRÄÄN KIRKKO-OPPIIN
Hebrealaiskirje puhuu pysymisestä "järkähtämättä toivon tunnustuksessa", valvomisesta ja sanoo sitten: "Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niin kuin muutamien on tapana..." 10:25. Koska Suomessakin on ollut vallalla parokiaalinen eli maantieteellinen seurakuntajako, monille on merkinnyt suuria vaikeuksia lähteä kauemmaksi jumalanpalvelukseen. "Episynagoge hemon" ei kuitenkaan puhu mistään oman alueen seurakunnan kokoontumisesta. Ratkaisevaa on juuri tunnustuksen oppi. Se ratkaisee, mihin messuun ja hengelliseen kokoukseen voimme mennä. Luterilaisen tunnustuksemme kirkkoartiklassa tähdennetään sitä, että jokaisessa paikallisseurakunnassa ja paikalliskirkossa täytyy olla oikeat armonvälineet ja oikeita uskovia (uskovien yhteisö, armonvälineiden yhteisö). Molemmat puolet kuuluvat seurakunnan/kirkon olemukseen, eivätkä ole sen idea, ihanne tms. Armonvälineisiin liittyy kiinteästi kirkon virka, josta on selvät Jumalan sanan kohdat. Tunnustusrintamamme on taisteltava edelleen virkakysymyksessä päättäväisesti eikä pelättävä letkautuksia "poliisina olemisesta", "sopeutumattomuudesta", "jyrkkyydesta" jne. Pyhä kasteemme vie päivittäiseen rajankäyntiin.
Ilmeisesti meidän tulisi päästä pois parokiaalisesta seurakuntajäsenyydestä. Eräillä seuduin se auttaisi hengellisen elämän nousuun. Mutta jo nyt tulisi rohkeammin järjestää esimerkiksi rukoushuoneissa messuja. Papin puuttuessa Sanan jumalanpalveluksia voisivat hoitaa herätysliikkeiden maallikkosaarnaajat. Vaihtoehdot on oltava selvät.
Norjan tunnustusrintamassa eletään aivan uutta vaihetta. Kautokeinossa tullaan vihkimään piispaksi 6.4.97 kirkkoherra Börre Knudsen. Tämän vihkimyksen suorittavat papit, jotka ovat ilmoittaneet, etteivät he tunnustuksellisista syistä voi seurata enää naispiispaansa tai tunnustuksen torjuvia piispojaan. Kyseinen o.t.o. piispa, papit sekä eräät seurakunnat ovat ilmoittaneet, etteivät he lähde mihinkään Norjan kirkosta, vaan tulevat jatkamaan uudessa asemassa hengellista kilvoitusta.
Päivälehdissä asiaa on käsitelty laajasti. Yllättävää on ollut se, että naispappeuden torjuva korkeakirkollinen yhdistys (SKG) on halunut estää vihkimyksen, koska varsinaista ordinaatiota ei toimita piispa tai piispat. Heille apostolinen suksessio on suoranainen välttämättömyys. Pohjoismaiden kirkolliset liikkeet ovat saaneet paljon vaikutteita Englannista ja Oxford-liikkeeltä. Siksi kirkko-opillisissa paalutuksissa painotetaan kohtuuttomasti Roomaan siirtyneiden John Henry Newmanin ja kardinaali Manningin kehittelemää apostolista suksessiota.
Norjan tunnustusrintaman suunnitelma näyttää oikealta. Meilläkin keskustelussa on ollut liian paljon anakronista "Johnin kirkon, Tiililän kirkon, Sarelän kirkon ja Paavin kirkon" punnintaa. Mutta ratkaisevaa on tutkia radikaaleja toimenpiteitä omalla paikallamme tunnustuksen voimaan saattamiseksi. Silloin saamme nähdä ehkä enemmänkin: Jumalan erehtymätön ja muuttumaton sana on edelleen voimallinen synnyttämään ja uudistamaan elämää evankeliumin voimalla.
In te, Domine, speravi: non confundar in aeternum.
Sinuun, Herra, olen pannut toivoni: en joudu häpeään iankaikkisesti. (Te Deumin loppuosa)