Olin 8-vuotias ja sisareni 10-vuotias, kun isämme kuoli räjähdysonnettomuudessa.
Muistan sen päivän vieläkin kuin eilisen, vaikka olen jo 29-vuotias. Tuska oli suunnaton, ja jo sen ikäisenä tiesin, etten kuollutta enää koskaan näkisi. Isäni "loppuminen" repäisi maailmani halki.
Äitimme oli opettanut meidät rukoilemaan iltaisin: "Minä lapsi pienoinen, aamuin illoin rukoilen, pienet kädet yhteen liitän, taivaan Isää aina kiitän." Tämän enempää uskonnollisuutta ei perheessämme ollut. Paljon rakkautta kuitenkin.
Isämme ei ollut ollut isistä parhain, hän oli piinattu ihminen. Mutta hänelläkin oli yksi ominaisuus ylitse muiden: rakkaus tyttäriään kohtaan.
Isin kuoleman jälkeen rupesin rukoilemaan iltaisin hänelle - hän oli nyt minun taivaan isäni. Lähettelin hänelle pusuja, kuvittelin, että pusuni tekevät hänen ruumiinsa takaisin ehjäksi ja hänen tuskansa loppuvat. Lopulta, yksi ilta, noin 2 vuotta isin kuolemasta otin "suuren askeleen" ja lähetin isille palan "sielustani" - oli tuntunut, etteivät pusuni millään voi korjata häntä täysin ja ajattelin, että pieni pala sieluani olisi varmasti tarpeeksi, jotta isi tervehtyisi.
Silloin taisin ensimmäistä kertaa aistia isin. Minulle tuli tunne hymystä, ja ajatuksissani tuntui lause "voi rakas lapsi". Takaraivossani välkkyi kuva isistä lempeä hymy huulillaan, silittämässä päätäni, hän oli niin iloinen siitä mitä olin, hän oli onnellinen rakkaudestani. Se tunne minulle tuli, vaikka vasta lapsi olinkin.
Usein näin isistä unta, mutta aamuisin, en enää muistanut mitä. Jos muistin, oli hän aina jonkinlaisessa "kultaisessa kaupungissa", muutoin en sitä paikkaa osaa kuvata: valo siellä on lämpimän kultainen, hyväilevä, kaupunki on vanhanaikainen, hyvin harmoninen ja rauhallinen. Isi oli kuin kaikesta maallisesta puhtaaksi pesty, rakkautta säteilevä, onnellinen ja hänellä oli niissä unissa aina jonkinlainen valkoinen kaapu yllään (kovin klassista, eh? :D).
Nykyään, toisinaan tunnen isin lähelläni. Toisinaan tunne on niin vahva, että tuntuu, kuin minut kirjaimellisesti kiedottaisiin rakkauden huopaan, jossa on nimikirjoituksena hänen olemuksensa, ja silloin kaikki sen hetkiset toimintoni vain pysähtyvät ja jään nauttimaan tunteesta. Toisinaan tunne on heikompi: se on vain välkähtävä kuva takaraivossa isin hymystä, kiitävä ajatuksentynkä, joka välkähtää päässäni isiltä tuntuen. Monia tuntemuksia.
Noin viisi vuotta sitten, ollessani suuressa tienristeyksessä elämässäni, minulle kävi jotakin kummallista. Olin yliopistolla, lukemassa kurssikirjaa kun luokseni tuli nainen, jota en ennestään tuntenut, minulle täysi muukalainen. Hän ei selitellyt mitään, kävi suoraan asiaan. Hän kysyi minulta: "Onko sinulta kuollut miespuolinen sukulainen jossakin räjähdysonnettomuudessa?" Olin hetken hiljaa, sanoin sitten "Isäni.", hän jatkoi "oliko hänellä moottoripyörä?". Olin hyvin ihmeissäni, kuitenkin tajusin mistä on kyse, sillä olen hyvin avomielinen "henkisten asioiden" suhteen. Vastasin myöntävästi, mutta hän kysyi vielä "oliko isäsi nimi Jor.. Jori?" Sanoin: "Jore". Nainen istui alas ja sanoi, että isäni tahtoo minun tietävän, että hän on aina lähellämme ja että hän on minusta hyvin ylpeä ja rakastaa minua ja sisartani ja äitiäni hyvin paljon. Nainen sanoi monta muutakin asiaa (mutta niitä en tähän kirjoita, ne olivat hyvin henkilökohtaisia), ja sitten hän vain lähti. Ja minä olin täysin varma siitä, että isäni oli todellakin pyytänyt tätä naista välittämään viestinsä - hän tiesi aivan uskomattomia yksityiskohtia ja oli minulle todellakin täysin vieras.
Vuosien mittaan isäni on jatkanut merkkien antamista olemassaolostaan, ja usein hänelle päässäni puhelenkin, kerron kuinka paljon häntä rakastan ja kuinka paljon häntä arvostan. Nytkin, tällä hetkellä, tätä kirjoittaessani, tunnen hänen hymynsä takaraivossani.
Muutama viikko sitten sisareni heräsi kotonaan kummalliseen tunteeseen siitä, että häntä tarkkailtiin. Hän avasi silmänsä ja näki n. 3 metrin päässä sängystään ilmassa leijailevan valkoisen hahmon. Hän räpytteli silmiään muutaman kerran ja heiroi niitä, ajatellen ensin kyseessä olevan jonkinlainen "uni-harhakuva", mutta hahmo ei kadonnut ja samalla siskon valtasi voimakas tunne siitä, että kyseessä on isi. Hän katseli hahmoa ja tunsi tyyneyttä. Kohta hahmo haipui hitaasti ilmaan, siskoni laski päänsä takaisin tyynylle ja nukahti hyvin levolliseen uneen. Hän kertoi minulle, että hänestä oli tuntunut, kuin isi olisi vain tullut tarkistamaan, että kaikki on kunnossa.
Nyt, kerrottuani palasia sieltä täältä isäni kuolemaan liittyen, haluan sanoa teille kaikille, jotka luitte tähän asti: luottakaa. Ruumiin kuolema ei ole hengen kuolema - se jatkaa. Ja rakkaus, joka on ollut täällä maan päällä, on sitä potenssiin 1000 kuoleman jälkeen. He ovat aina lähellämme kun heitä tarvitsemme ja he rakastavat ehdoitta.
Muistan sen päivän vieläkin kuin eilisen, vaikka olen jo 29-vuotias. Tuska oli suunnaton, ja jo sen ikäisenä tiesin, etten kuollutta enää koskaan näkisi. Isäni "loppuminen" repäisi maailmani halki.
Äitimme oli opettanut meidät rukoilemaan iltaisin: "Minä lapsi pienoinen, aamuin illoin rukoilen, pienet kädet yhteen liitän, taivaan Isää aina kiitän." Tämän enempää uskonnollisuutta ei perheessämme ollut. Paljon rakkautta kuitenkin.
Isämme ei ollut ollut isistä parhain, hän oli piinattu ihminen. Mutta hänelläkin oli yksi ominaisuus ylitse muiden: rakkaus tyttäriään kohtaan.
Isin kuoleman jälkeen rupesin rukoilemaan iltaisin hänelle - hän oli nyt minun taivaan isäni. Lähettelin hänelle pusuja, kuvittelin, että pusuni tekevät hänen ruumiinsa takaisin ehjäksi ja hänen tuskansa loppuvat. Lopulta, yksi ilta, noin 2 vuotta isin kuolemasta otin "suuren askeleen" ja lähetin isille palan "sielustani" - oli tuntunut, etteivät pusuni millään voi korjata häntä täysin ja ajattelin, että pieni pala sieluani olisi varmasti tarpeeksi, jotta isi tervehtyisi.
Silloin taisin ensimmäistä kertaa aistia isin. Minulle tuli tunne hymystä, ja ajatuksissani tuntui lause "voi rakas lapsi". Takaraivossani välkkyi kuva isistä lempeä hymy huulillaan, silittämässä päätäni, hän oli niin iloinen siitä mitä olin, hän oli onnellinen rakkaudestani. Se tunne minulle tuli, vaikka vasta lapsi olinkin.
Usein näin isistä unta, mutta aamuisin, en enää muistanut mitä. Jos muistin, oli hän aina jonkinlaisessa "kultaisessa kaupungissa", muutoin en sitä paikkaa osaa kuvata: valo siellä on lämpimän kultainen, hyväilevä, kaupunki on vanhanaikainen, hyvin harmoninen ja rauhallinen. Isi oli kuin kaikesta maallisesta puhtaaksi pesty, rakkautta säteilevä, onnellinen ja hänellä oli niissä unissa aina jonkinlainen valkoinen kaapu yllään (kovin klassista, eh? :D).
Nykyään, toisinaan tunnen isin lähelläni. Toisinaan tunne on niin vahva, että tuntuu, kuin minut kirjaimellisesti kiedottaisiin rakkauden huopaan, jossa on nimikirjoituksena hänen olemuksensa, ja silloin kaikki sen hetkiset toimintoni vain pysähtyvät ja jään nauttimaan tunteesta. Toisinaan tunne on heikompi: se on vain välkähtävä kuva takaraivossa isin hymystä, kiitävä ajatuksentynkä, joka välkähtää päässäni isiltä tuntuen. Monia tuntemuksia.
Noin viisi vuotta sitten, ollessani suuressa tienristeyksessä elämässäni, minulle kävi jotakin kummallista. Olin yliopistolla, lukemassa kurssikirjaa kun luokseni tuli nainen, jota en ennestään tuntenut, minulle täysi muukalainen. Hän ei selitellyt mitään, kävi suoraan asiaan. Hän kysyi minulta: "Onko sinulta kuollut miespuolinen sukulainen jossakin räjähdysonnettomuudessa?" Olin hetken hiljaa, sanoin sitten "Isäni.", hän jatkoi "oliko hänellä moottoripyörä?". Olin hyvin ihmeissäni, kuitenkin tajusin mistä on kyse, sillä olen hyvin avomielinen "henkisten asioiden" suhteen. Vastasin myöntävästi, mutta hän kysyi vielä "oliko isäsi nimi Jor.. Jori?" Sanoin: "Jore". Nainen istui alas ja sanoi, että isäni tahtoo minun tietävän, että hän on aina lähellämme ja että hän on minusta hyvin ylpeä ja rakastaa minua ja sisartani ja äitiäni hyvin paljon. Nainen sanoi monta muutakin asiaa (mutta niitä en tähän kirjoita, ne olivat hyvin henkilökohtaisia), ja sitten hän vain lähti. Ja minä olin täysin varma siitä, että isäni oli todellakin pyytänyt tätä naista välittämään viestinsä - hän tiesi aivan uskomattomia yksityiskohtia ja oli minulle todellakin täysin vieras.
Vuosien mittaan isäni on jatkanut merkkien antamista olemassaolostaan, ja usein hänelle päässäni puhelenkin, kerron kuinka paljon häntä rakastan ja kuinka paljon häntä arvostan. Nytkin, tällä hetkellä, tätä kirjoittaessani, tunnen hänen hymynsä takaraivossani.
Muutama viikko sitten sisareni heräsi kotonaan kummalliseen tunteeseen siitä, että häntä tarkkailtiin. Hän avasi silmänsä ja näki n. 3 metrin päässä sängystään ilmassa leijailevan valkoisen hahmon. Hän räpytteli silmiään muutaman kerran ja heiroi niitä, ajatellen ensin kyseessä olevan jonkinlainen "uni-harhakuva", mutta hahmo ei kadonnut ja samalla siskon valtasi voimakas tunne siitä, että kyseessä on isi. Hän katseli hahmoa ja tunsi tyyneyttä. Kohta hahmo haipui hitaasti ilmaan, siskoni laski päänsä takaisin tyynylle ja nukahti hyvin levolliseen uneen. Hän kertoi minulle, että hänestä oli tuntunut, kuin isi olisi vain tullut tarkistamaan, että kaikki on kunnossa.
Nyt, kerrottuani palasia sieltä täältä isäni kuolemaan liittyen, haluan sanoa teille kaikille, jotka luitte tähän asti: luottakaa. Ruumiin kuolema ei ole hengen kuolema - se jatkaa. Ja rakkaus, joka on ollut täällä maan päällä, on sitä potenssiin 1000 kuoleman jälkeen. He ovat aina lähellämme kun heitä tarvitsemme ja he rakastavat ehdoitta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sinun juttusi on hieno. Kiitos siitä.
Minun isäni kuoli kun olin 10v ja olen samaa ikäluokkaa lähelle kuin sinä. Minun tunteeni taas kuolivat. Siihen on olemassa syynsä. Tilalla on muuta ja tulossa muuta ehkä...
Tekihän se aukon elämään jonkinlaisen ja joku henkilö puuttui/puuttuu -tai no ei nyt puutu toisaalta ehkä. Mutta kohtalo meni näin, ja ehkäpä siksi muokkaanun tietynlaiseksi.
äitinä uskon näin kuin sinä kirjoitit..
Sitä vaan toivoo ihmeitä tapahtuvan, jotain joka vahvistaa miksi..Miksei se ollut minä, miksi miksi ja miksi ...?
Ajatus paikasta joka on parempi paikka lohduttaa.
Tuli näin heti aamusta levollinen olo luettuani kertomuksesi.Kiitos
Hej!
Tarinasi oli erittäin koskettava.Itse olen sillä rajalla jossa me kaikki joskus olemme ihoväriin,uskontoon tai saavutuksiamme katsomatta saman arvoisia.Kuolen siis mutta suren syvästi niitä joiden vuoksi elin ja rakastan heitä todella syvästi.Olen vasta 40 vuotias mutta loppuni on lähellä.Tarinasi antoi lohtua siihen ajatukseen että vaikka kuolen tästä sairaasta ruumistani niin sieluni tai mikä lieneekin saisi vielä olla rakkainteni keskuudessa.Taistelin heidän takiaan,ikäväni on loputon.Enää en tiedä mihin uskoa kaiken sen kivun ja tuskan keskellä missä olen.Kaikki voimani ovat menneet,olen vain luuta ja nahkaa.Voimiltani en pystyisi elämäänkään.Mutta vaikka kaiken olen menettänyt niin rakkauteni läheisiäni kohtaan on loputon.Suren heitä,he tietävät että aikani on loppumassa.Heille joille merkitsen ja jotka rakastavat minua tämä sairauteni on helvetti ja tieto poismenostani vailla ymmärrystä sekä suru loputon.Tarinasi antoi toivoa sille että ehkä saisin mahdollisuuden kuolemani jälkeen olla heidän kanssa.He voisivat tuntea läheisyyteni ja ymmärtäisivät täten kuinka paljon heitä rakastin.Elämänhaluni oli joskus sairauteni vaiheessa loputon vaan nyt olen lopussa.Yritän saada jostain tukea ja toivoo sille mihin joudun täältä.Rakkaiteni kanssa en saa elää.Toivon että sieluni saisi olla heidän kanssaan. Saisin jollai tapaa olla heidän kanssaan.Ymmärrän että ihminen on kuoleva mutta sitä en osaa hyväksyä että kuoleman jälkeen ei olisi mitään.Mikään kun ei loppu mihinkään.Näin n. 16v sitten maatessani valvetilassa kultaan läpinäkyvään asuun pukeutuneen hahmon.En kyennyt liikumaan enkä puhumaan.Järkeni sanoi selvästi että olen valveilla.Hahmo viipyi n.10min sänkyni vieressä,ei puhunut katseli vain ja sitten häipyi.Olen mietinyt tuota kokemustani paljon,oliko hän ennuste tulevastani?Oliko olennolla kutsumus tai jokin tehtävä minulle?Poikani syntyi samana vuonna.Ikäväni tähän maailmaan on loputon.En koskaan elännyt itseni tähden vaan rakkaiteni tähden.He olivat elämäni tarkoitus ja suola.Haluisin niin olla heidän kanssaan ikuisesti.Mottoni on aina ollut aito sielusta kumpuva rakkaus on ikuista.Kiitos että kirjoitit tarinasi. Toivon näkeväni heidät kuolemani jälkeen taas.Pahoittelen viestini sekavuuta ja mahdollisia kirjoitusvirheitä.Näen Kirkan Juicen ja vanhempani.
Rakkaudesta rakkaisiini/läheiseni ja useat ystävät. Itt
Rakkaus, johon olet siirtymässä, tulee olemaan kauniimpi kuin suloisimmat unesi. Kuuntele sisäistä johdatustasi ja hengitä ulos pelkosi/murheesi - ruumiin kuolema on kaikkea muuta kuin elämän loppu.
Ruumiin kuolema on kuin herääminen unesta: unessasi et aina muista "päiväminääsi", mutta herättyäsi kaikki onkin niin paljon selkeämpää. Herättyäsi sinä voit vartioida rakkaittesi unta ja lohduttaa heitä, silittää heidän poskeaan; he eivät sitä välttämättä tunne, mutta usko ja luota - tieto välittyy heille lopulta tavalla tai toisella; kuten isältänikin.
Sinulle tuo aika omasta poisnukkumisestasi rakkaittesi jälleennäkemiseen tulee kulumaan yhdessä silmänräpäyksessä. Rakkaillesi toki ei - he jäävät vielä tänne uneen meidän muiden kanssa, mutta sinä tulet olemaan heidän rinnallaan - rakkaus on ikuista.
Rohkeutta ja voimaa sinulle Itt :)
kun uskoa kaikkeen hyvään.
Tänään kun tulin töihin tuli tarve lukea lehti, jossa olikin tarina tavoista surra.Automatkalla tuli lauluja jotka kertoi kuolemasta.
Menetin 19 vuotiaan poikani viime kesänä ja siksi suren edelleen.Uskoni elämään kuoleman jälkeen on horjunut , mutat ehkä kuitenkin aina kallistunut enemmän sen puolesta, ehkä syy jaksaa elää.
Pitkästä aikaa näin naisen joka kyseli miten jaksan kunnei olla tavattu pitkiin aikoihin.
Hän kertoi läheisen ystävänsä pahasta onnettomuudesta josta ei kaiken järjen mukaan olisi voinnut selvitä.
Ei siinä mitään mutta tätä onnettomuutta ennen nainen oli samainen nainen oli pudonnut 5 stä kerroksesta alas ja periaatteessa jo kuollut.
Ensiavulla sydän saatiin silloin käyntiin ja nainen pelastui vaikka olikin suuret ja vakavat vammat.
Kun naisen äiti sai toisen kerran elämässään soiton tapahtuneesta hän juoksi suoraan ulos ja putosi ulkona polvilleen ja huusi miehensä sekä äitiinsä apuun(kuolleita jo).Pelastakaa tyttäreni, auttakaa.
Tytär oli koomassa sairaalassa, ja heräsi samaan aikaan ja kysyi ensimmäiseksi.Mitä isä ja mummi teki täällä?
Tytär ei voinnut tietää äitinsä reaktiosta.
Se sai minut jälleen uskomaan siihen että on pakko olla elämää tämän maallisen elämämme jälkeen.
Haluaisin jollakin tavalla lohduttaa ja auttaa, mutta ei vaan ole sanoja.En voi kun lähettää sinulle hyvän ja lämpimän ajatuksen.
Itselläni on aika outo olo, kun toisaalta kaipaan kuollutta poikaani , mutta toisaalta on pakko jaksaa elää toisen lapseni takia.
En titenkään voi sanoa miten asioihihn suhtautuu jos sairastuisi .En voi kun uskoa että asiat menee niin kuin on mennäkseen.Lapselleni joka toivon mukaan hautaa minut aikanaan tulen jättämään kirjeen, missä kerron että itse uskon elämään kuoleman jälkeen.Minun suurin suru on lapseni suru jotta näin yritän lieventää , itse pääsen kuitenkin esikoiseni luokse kun aikani on, ja toivon mukaan myös jollakin tavalla ottamaan yhteyttä heihin jotka minua jää suremaan.
Minä olen eri palstoilla lukenut ja tullut siihen tulokseen, että poikani oli vanha sielu jolla ei ollut paljon oppimista täällä enää, siksi hän siirtyi sinne jonnekkin odottamaan minua..toivon kaiken lisäksi että me ollaan oltu kauan vanhoja sielun-kumppaneita ja saadaan elää loputtomasti vielä yhdessä, eikä ikinä enää erota.
Rukoilen sinulle sisäisen rauhan ja uskon taatusti että rakkaasi jo nyt tietää kuinka suurta rakkautesi heitä kohtaan on.Rakkautta sinulle.