Politiikassa eivät saisi kilpailla näkyvyydestä taistelevat poliitikot vaan käsitteiden ideat. Se on mahdollista vain suorassa demokratiassa, jossa kuka tahansa pääsee sanomaan mitä ajattelee. Oikeassa demokratiassa päätökset edustavat aina rationaalisesti parhaimpia ideoita, joita testataan ja on testattu jatkuvasti heikommilla ideoilla. Kaikilla pitäisi olla keinot siihen, ja sitä varten minä haluan perustaa Suoran demokratian yhdistyksen. Yhdistyksen tarkoitus on luoda kanavia kansalaisten väliseen vuorovaikutukseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Yhdistys ei ole poliittinen puolue vaan kansalaisjärjestö, joka kerää varoja lahjoituksin ja tuin ja organisoi muita suoran demokratian projekteja Suomessa, kuten journalistista politiikka-TVtä, julkisia kokoontumispaikkoja ja keskusteluun sopivaa Politeia-foorumia.
Julkiset kokoontumispaikat
Ihmiset menevät sinne, missä on muita ihmisiä ja viihtyisimmät olosuhteet.
Kodittomat ja humalaiset menevät metsään, joka on kauppakeskuksen vieressä tai bussiasemalle. Nuoret menevät skeittilautoineen Kampin keskuksen uusille kiveyksille. Amatööri keskiluokka menee kuntosalille nostelemaan kevyitä painoja. Nuoret aikuiset menevät baariin istumaan vaikka eivät kehtaa puhua ääneen. Italian eräässä kaupungissa ihmiset istuvat Piazzalla runsaslukuisina ja sosialisoivat. Teinit menevät metroasemalle seisoskelemaan. Kaikille on yhteistä seurallisuuden tarve ja olla osa yhdessä luotua todellisuutta.
Historian vanhoissa kaupungeissa paikat koristeltiin taitavien kivenveistäjien veistoksilla ja tiloilla, joihin ihmiset kokoontuivat. Jopa suomalaiset pikkukylätkin omasivat ennen teollistumista kesäniityn, jonne mentiin sosialisoimaan. Tilanne on muuttunut teollistumisen ja kaupungillistumisen myötä, kun ihmiset asuvat omissa lokeroissaan, eivätkä tunne naapureitaan. Ei ole mitään julkisia tiloja, vaikka taloissa onkin tila, jonka nimi on "kerhohuone", eikä ole mitään tarvetta toimia yhdessä. Ei ole mitään yhteisöä, jonka ylläpito vaatisi äänestämistä vaaleissa tai omaa aktiivisuutta. Kansalaisvaikuttamista on vaikea saada aikaan, jos todellisuus tulee saneltuna ylhäältä päin. Toimeentulo tulee työyhteisöstä, ja sosiaalinen elämä yhden tarkoituksen yhteisöistä kuten seuroista, harrastuksista tai perheestä.
Valtio ja markkinat hoitavat asiat ihmisten puolesta, nauttivat auktoriteetin asemasta ja antavat ihmisille joko normeja tai muoteja. Koululaitos opettaa yhteiskunnan arvot, joista ei saa keskustella ja työelämä opettaa mitä sikäläinen eliitti odottaa työläiseltä.
Ihmiset eivät enää yritä ymmärtää toisiaan, tulla toimeen toistensa kanssa tai muodosta yhteisöä. Yhteiskunnastamme on erittäin vaikea löytää yksilöllistä itseilmaisua, jolla olisi vaikutusta muihin ihmisiin. Ainoa hyväksytty lähde normeille ovat eliitin hallitsemat instituutiot. Yhteisöt muodostuvat tietyissä aktiviteeteissa, mutta eivät statuksesta riippumatta. Teollistumisessa muodostunut porvarillinen pääoma määrää missä sosiaalista elämää esiintyy.
Voisi ehkä sanoa, että ennen huolella tehdyt ja koristellut julkiset tilat olivat täynnä kaikille arvokkaita ja yhteisiä sosiaalisia symboleita, jotka olivat merkkejä kaikkien tuntemista ja hyväksymistä elämänmuodoista. Esteettisessä ja sosiaalisessa paikassa on symbolista pääomaa, johon jokaisella on oikeus, ja jota jokainen voi käyttää oman asemansa parantamiseen. Nyt julkisissa tiloissa ei ole enää yhteisön itsensä luomia symboleja, koska ne suunnittelevat byrokraattisen koneiston virkamiehet ja harvainvaltaisen poliittisen järjestelmän eliitti. Esimerkiksi puistot, torit, julkiset penkit, kadut jne. ovat vain minimaalisessa mielessä esteettisiä, mutta niissä ei liiku ketään. Ne on suunniteltu yhden ihmisen tarpeita varten, aivan kuten markkinatkin. Yhdestä ihmisestä saattaa tuntua siltä, että istunpa tähän kauniiseen paikkaan ihan rauhassa, joten siten järjestelmä penkit asettaa. Nuorisotilat ovat porvarieliitin luomia paikkoja, joihin nuorten pitäisi vapaaehtoisesti mennä sosialisoimaan ja turvaan katujen moraalittomuudelta. Niissä ei kuitenkaan saavuteta nuorille ominaisia kulttuurin muotoja vaan ne ovat jäykän byrokratian luomia, rumia ja porvarillisia pikkulaitoksia, joissa yksilölliselle luovuudelle ei ole tilaa. Kaikki julkiset tilat loistavat vallitsevan kulttuurin symboleiden ja yhdessäolomahdollisuuksien poissaololla.
Suomessa eniten kasvokkaista vuorovaikutusta omaavat teini-ikäiset nuoret, jotka muodostavat sosiaalisia verkostoita koulussa, mutta eivät ole vielä täysin unohtaneet niitä instituutiovallan vaikutuksesta. He osaavat myös arvostella instituutioita tekemällä graffiteja, oman sosiaalisen kulttuurinsa symboleita. Muuten vaikuttaa siltä, että etenkin viime vuosina yhteisöllisyys on vähentynyt voimakkaasti, eikä esimerkiksi viihdeteollisuuskaan enää tavoita millään tuotteella valtaosaa väestöstä.
Tekemällä ihmisten keskelle oleskeluun tarkoitettuja tiloja, joihin ihmiset voisivat itse luoda elämänmuotonsa symbolit, taiteen ja tieteen, eli joissa ihmiset saisivat ilmaista itseään korkeakulttuurisesti, tuottamalla symboleita omasta roolistaan kaikkien todellisuudessa, voisimme tehdä ihmisille paikkoja, joihin he tulisivat läsnä, ilman mitään tiettyä yhden tarkoituksen toimintaa. Kulttuurisesti arvokas estetiikka antaa sosiaalisen arvon jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle. Jos saamme hyvälle paikalle erinomaisia veistoksia, esteettisiä arvoja, kauneutta, rauhaa ja viihtyisyyttä, sekä suojaa säältä, saamme ihmisiä kokoontumaan yhteen pelkästä mielihyvästä ja kokemuksen jakamisesta.
Paikat pitäisi siis suunnitella pyytämällä taiteilijoita kansalaisina luomaan omia kokemuksiaan nykytodellisuudesta, johon kaikki kuuluvat. Niistä rakentuisi yhdessäolon tiloja, joihin ihmiset tulisivat oleskelemaan. Paikat olisivat kokonaisuuksia, ei taidenäyttelyitä. Ne olisivat paitsi funktionaalisia, istumapaikkoineen, myös esteettisiä taiteineen. Ota esimerkiksi antiikki.
Siellä ei olisi mitään nykyisin yleisiä vaatimuksiakaan olla subjektiivisesti normaali.
Nykyisin pitää olla sitä, jotta on oikeutettu seurustelemaan kaupallisesti kasvatetun ihmisen kanssa. Jos ei tykkää ei tarvitse olla yhdessä ja voi mennä kaupalliseen palveluun, jossa saa juuri sitä mistä itse tykkää. Sen sijaan voisi Georg Simmelin seurallisuuden ala- ja yläkynnyksen rajoissa näyttää muille mitä ajattelee maailmasta. Jokainen voisi kuunnella toistensa asiallisesti esitettyjä vaikkakin erilaisia mielipiteitä, tuomitsematta niitä egon tunteiden perusteella. Se olisi modernille yhteiskunnalle myös ensimmäinen sovellus kritiikistä, neutraalista arvostelusta, joka ei edusta subjektiivisia tunteita vaan älyllistä rehellisyyttä.
Esimerkiksi Kiasman torille rakennettuun katokseen, jossa olisi pelkästä kivestä tehtyjä portaikkoja, korkeita näköalapaikkoja, katseilta suojassa olevia syvänteitä ja kasvotusten sijoitettuja ryhmäpaikkoja, jossa olisi suoja säältä, mutta silti avoimuutta kaikkien katseille, tulisi todennäköisesti aina ihmisiä pelkästään istumaan, näyttämään naamaa, olemaan paikkakuntalainen ja keskustelemaan ilman pakkoa olla kaveri tai ymmärrettävä.
Tällaisia paikkoja tekemällä kaikkiin lähiöihin, esteettisistä mutta halvoista luonnonmateriaaleista, taiteellisella erinomaisuudella, voisimme antaa modernille ihmisille tavan olla yhdessä ilman porvarikulttuurin luomaa ja statukseen perustuvaa erityisharrastetta. Sillä olisi yhteiskunnallisen integraation kannalta suotuisia vaikutuksia ja se lisäisi kansalaisvaikuttamista.
Julkiset kokoontumispaikat
Ihmiset menevät sinne, missä on muita ihmisiä ja viihtyisimmät olosuhteet.
Kodittomat ja humalaiset menevät metsään, joka on kauppakeskuksen vieressä tai bussiasemalle. Nuoret menevät skeittilautoineen Kampin keskuksen uusille kiveyksille. Amatööri keskiluokka menee kuntosalille nostelemaan kevyitä painoja. Nuoret aikuiset menevät baariin istumaan vaikka eivät kehtaa puhua ääneen. Italian eräässä kaupungissa ihmiset istuvat Piazzalla runsaslukuisina ja sosialisoivat. Teinit menevät metroasemalle seisoskelemaan. Kaikille on yhteistä seurallisuuden tarve ja olla osa yhdessä luotua todellisuutta.
Historian vanhoissa kaupungeissa paikat koristeltiin taitavien kivenveistäjien veistoksilla ja tiloilla, joihin ihmiset kokoontuivat. Jopa suomalaiset pikkukylätkin omasivat ennen teollistumista kesäniityn, jonne mentiin sosialisoimaan. Tilanne on muuttunut teollistumisen ja kaupungillistumisen myötä, kun ihmiset asuvat omissa lokeroissaan, eivätkä tunne naapureitaan. Ei ole mitään julkisia tiloja, vaikka taloissa onkin tila, jonka nimi on "kerhohuone", eikä ole mitään tarvetta toimia yhdessä. Ei ole mitään yhteisöä, jonka ylläpito vaatisi äänestämistä vaaleissa tai omaa aktiivisuutta. Kansalaisvaikuttamista on vaikea saada aikaan, jos todellisuus tulee saneltuna ylhäältä päin. Toimeentulo tulee työyhteisöstä, ja sosiaalinen elämä yhden tarkoituksen yhteisöistä kuten seuroista, harrastuksista tai perheestä.
Valtio ja markkinat hoitavat asiat ihmisten puolesta, nauttivat auktoriteetin asemasta ja antavat ihmisille joko normeja tai muoteja. Koululaitos opettaa yhteiskunnan arvot, joista ei saa keskustella ja työelämä opettaa mitä sikäläinen eliitti odottaa työläiseltä.
Ihmiset eivät enää yritä ymmärtää toisiaan, tulla toimeen toistensa kanssa tai muodosta yhteisöä. Yhteiskunnastamme on erittäin vaikea löytää yksilöllistä itseilmaisua, jolla olisi vaikutusta muihin ihmisiin. Ainoa hyväksytty lähde normeille ovat eliitin hallitsemat instituutiot. Yhteisöt muodostuvat tietyissä aktiviteeteissa, mutta eivät statuksesta riippumatta. Teollistumisessa muodostunut porvarillinen pääoma määrää missä sosiaalista elämää esiintyy.
Voisi ehkä sanoa, että ennen huolella tehdyt ja koristellut julkiset tilat olivat täynnä kaikille arvokkaita ja yhteisiä sosiaalisia symboleita, jotka olivat merkkejä kaikkien tuntemista ja hyväksymistä elämänmuodoista. Esteettisessä ja sosiaalisessa paikassa on symbolista pääomaa, johon jokaisella on oikeus, ja jota jokainen voi käyttää oman asemansa parantamiseen. Nyt julkisissa tiloissa ei ole enää yhteisön itsensä luomia symboleja, koska ne suunnittelevat byrokraattisen koneiston virkamiehet ja harvainvaltaisen poliittisen järjestelmän eliitti. Esimerkiksi puistot, torit, julkiset penkit, kadut jne. ovat vain minimaalisessa mielessä esteettisiä, mutta niissä ei liiku ketään. Ne on suunniteltu yhden ihmisen tarpeita varten, aivan kuten markkinatkin. Yhdestä ihmisestä saattaa tuntua siltä, että istunpa tähän kauniiseen paikkaan ihan rauhassa, joten siten järjestelmä penkit asettaa. Nuorisotilat ovat porvarieliitin luomia paikkoja, joihin nuorten pitäisi vapaaehtoisesti mennä sosialisoimaan ja turvaan katujen moraalittomuudelta. Niissä ei kuitenkaan saavuteta nuorille ominaisia kulttuurin muotoja vaan ne ovat jäykän byrokratian luomia, rumia ja porvarillisia pikkulaitoksia, joissa yksilölliselle luovuudelle ei ole tilaa. Kaikki julkiset tilat loistavat vallitsevan kulttuurin symboleiden ja yhdessäolomahdollisuuksien poissaololla.
Suomessa eniten kasvokkaista vuorovaikutusta omaavat teini-ikäiset nuoret, jotka muodostavat sosiaalisia verkostoita koulussa, mutta eivät ole vielä täysin unohtaneet niitä instituutiovallan vaikutuksesta. He osaavat myös arvostella instituutioita tekemällä graffiteja, oman sosiaalisen kulttuurinsa symboleita. Muuten vaikuttaa siltä, että etenkin viime vuosina yhteisöllisyys on vähentynyt voimakkaasti, eikä esimerkiksi viihdeteollisuuskaan enää tavoita millään tuotteella valtaosaa väestöstä.
Tekemällä ihmisten keskelle oleskeluun tarkoitettuja tiloja, joihin ihmiset voisivat itse luoda elämänmuotonsa symbolit, taiteen ja tieteen, eli joissa ihmiset saisivat ilmaista itseään korkeakulttuurisesti, tuottamalla symboleita omasta roolistaan kaikkien todellisuudessa, voisimme tehdä ihmisille paikkoja, joihin he tulisivat läsnä, ilman mitään tiettyä yhden tarkoituksen toimintaa. Kulttuurisesti arvokas estetiikka antaa sosiaalisen arvon jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle. Jos saamme hyvälle paikalle erinomaisia veistoksia, esteettisiä arvoja, kauneutta, rauhaa ja viihtyisyyttä, sekä suojaa säältä, saamme ihmisiä kokoontumaan yhteen pelkästä mielihyvästä ja kokemuksen jakamisesta.
Paikat pitäisi siis suunnitella pyytämällä taiteilijoita kansalaisina luomaan omia kokemuksiaan nykytodellisuudesta, johon kaikki kuuluvat. Niistä rakentuisi yhdessäolon tiloja, joihin ihmiset tulisivat oleskelemaan. Paikat olisivat kokonaisuuksia, ei taidenäyttelyitä. Ne olisivat paitsi funktionaalisia, istumapaikkoineen, myös esteettisiä taiteineen. Ota esimerkiksi antiikki.
Siellä ei olisi mitään nykyisin yleisiä vaatimuksiakaan olla subjektiivisesti normaali.
Nykyisin pitää olla sitä, jotta on oikeutettu seurustelemaan kaupallisesti kasvatetun ihmisen kanssa. Jos ei tykkää ei tarvitse olla yhdessä ja voi mennä kaupalliseen palveluun, jossa saa juuri sitä mistä itse tykkää. Sen sijaan voisi Georg Simmelin seurallisuuden ala- ja yläkynnyksen rajoissa näyttää muille mitä ajattelee maailmasta. Jokainen voisi kuunnella toistensa asiallisesti esitettyjä vaikkakin erilaisia mielipiteitä, tuomitsematta niitä egon tunteiden perusteella. Se olisi modernille yhteiskunnalle myös ensimmäinen sovellus kritiikistä, neutraalista arvostelusta, joka ei edusta subjektiivisia tunteita vaan älyllistä rehellisyyttä.
Esimerkiksi Kiasman torille rakennettuun katokseen, jossa olisi pelkästä kivestä tehtyjä portaikkoja, korkeita näköalapaikkoja, katseilta suojassa olevia syvänteitä ja kasvotusten sijoitettuja ryhmäpaikkoja, jossa olisi suoja säältä, mutta silti avoimuutta kaikkien katseille, tulisi todennäköisesti aina ihmisiä pelkästään istumaan, näyttämään naamaa, olemaan paikkakuntalainen ja keskustelemaan ilman pakkoa olla kaveri tai ymmärrettävä.
Tällaisia paikkoja tekemällä kaikkiin lähiöihin, esteettisistä mutta halvoista luonnonmateriaaleista, taiteellisella erinomaisuudella, voisimme antaa modernille ihmisille tavan olla yhdessä ilman porvarikulttuurin luomaa ja statukseen perustuvaa erityisharrastetta. Sillä olisi yhteiskunnallisen integraation kannalta suotuisia vaikutuksia ja se lisäisi kansalaisvaikuttamista.
Vastaukset 4
Vanhimmat
energiasi johon tuottavampaan.
Kun täällä puhuu, on samaa kuin puhuisi seinille.
tuottavaa? Hiki säästää verta sanoivat Preussilaiset upseerit aikoinaan.
Tuottavuutta vai kulttuuria? Yhteiskunnassa käydään aina määrittelykamppailua asioista, joissa se ratkaisee, että kuka saa päättää. Lopputulos on aina päättänsä näköinen, eikä se tarkoita sitä, että se olisi oikein.
ajatus kannattaa kehittää tuota.
Minä tekisin protestin rumien koulujen ja asumalähiöiden tekemistä vastaan.Niitten suunnittelijat vievät omat lapsensa vanhaan idylliseen kouluun ja itse asuvat vanhasa idyllisessä talossa.
On tosi että ihmiset ei kokonnu juttelemaan kun ei ole luotu sopivaa paikkaa.Kyllä minä voin tulla mukaan jos politiikka jää pois.