Miksi avioliitto on yksi kirkkomme sakramenteista? Voidaanko kaikki sakramentit nähdä saman arvoisina, eli onko avioliitto ja esim. kaste tai mirhalla voitelu teologisesti yhtä tärkeitä asioita? Jos näin on, miksi kirkko ei puutu avoliittoihin, jotka rikkovat tuota sakramenttia vastaan? Entäpä avioero? Jos avioero tai avoliitot hyväksytään yleisesti kirkon piirissä, eikö kirkko silloin itse aliarvioi tuota sakramenttia?
Miten minun, jatkuvista avio-ongelmista kärsivän kristityn tulisi suhtautua harkitsemaani avioeroon? Toki tunnen Kirjoituksia sen verran että tiedän UT:n kannan asiaan ja mihin avioliiton arvo perustuu kristinuskossa, mutta tilanne on muuttunut hyvin toisenlaiseksi kirkkommekin piirissä tradition arvostuksesta huolimatta.
Miten minun, jatkuvista avio-ongelmista kärsivän kristityn tulisi suhtautua harkitsemaani avioeroon? Toki tunnen Kirjoituksia sen verran että tiedän UT:n kannan asiaan ja mihin avioliiton arvo perustuu kristinuskossa, mutta tilanne on muuttunut hyvin toisenlaiseksi kirkkommekin piirissä tradition arvostuksesta huolimatta.
Vastaukset 13
Vanhimmat
samanarvoisia, sillä esim ilman avioliiton sakramenttia voi aivan hyvin elää kristittynä. Tämä on kuitenkin vain minun mielipiteeni.
Kirkko ei hyväksy avoliitossa elämistä eikä pidä avioeroja suotavina. Maallikot kirkko kuitenkin vihkii toiseenkin avioliittoon, mikäli heille on myönnetty kirkollinen avioero.
Mitä tulee yksittäisen avioparin tapaukseen, pitäisi ensin tehdä kaikki voitavansa avioliiton korjaamiseksi ja vasta sitten, jos mitään ei voida enää tehdä, suostua avioeroon.
laita. Onko sakramentti yhtä pitävä kaikkien kohdalla? Muuten eronneet siunataan uuteen avioliittoon ja toimituksessa on katumus mukana!
kun pappien kohdalla käsittääkseni eron myötä menee pappeus, mutta eikös kirkossamme ole pappeja, jotka ovat eronneet ja menneet uusiin naimisiin ja säilyttäneet pappeutensa. Mutta ovatko he toimituskiellossa? Ilmeisesti tämä on piispan päätöksestä aina kiinni vai kuinka?
Mielenkiintoinen kysymys koskien sakramentteja on se, että jos sakramentit määriteltäisiin tänä päivänä, en usko että avioliitto enää mahtuisi niiden joukkoon. UT:n ajan yhteiskunta ja kulttuuri oli hyvin erilainen tähän päivään verrattuna. Avioliitto on niin arkinen ja profaani asia, että tuntuu suorastaan oudolta että se on sakramentti. Tämä on hyvin surullista.
uuteen avioliittoon eli toimii siis vihkijäviranomaisena vaikka kysymyksessä olisikin maallikon toinen tai kolmas avioliitto.
Jos leskeksi jäänyt pappi avioituu uudestaan, hän menettää automaattisesti pappeutensa. Avioeroon joutunut taas menettää pappeutensa välittömästi eron astuessa voimaan, vaikka hänellä ei olisi tarkoitusta avioitua uudelleen. Vaimo voi ehkä jossain tapauksissa pelastaa ex-miehensä pappeuden vannomalla, että kaikki syy avioeroon on ollut hänessä itsessään. Tämä ei kuitenkaan ole minusta reilua, koska kaikki tietävät, että avioeroon on yleensä tasan kaksi syyllistä.
Jotkut kirkot kuten esim anglikaaninen kirkko eivät vihi uuteen avioliitoon, vaan uudestaan avioituvien pitää ottaa siviilivihkimys. Ilmeisesti sellainen voidaan kuitenkin siunata myöhemmin kirkossa. Näinhän oli esim Britannian kruununprinssin ja hänen nykyisen puolisonsa kohdalla.
Jotkut kirkot eivät edes siunaa toista avioliittoa, joka on solmittu edellisen puolison eläessä. Näin menettelee mm katolinen kirkko. Katolinen kirkko myös ekskommunikoi eli erottaa ehtoollisyhteydestä eronneet, jotka ovat solmineet uuden siviiliavioliiton.
luterilainen moraali ei tähän sovi, me ortodoksit olemme joviaaleja ja hyviä ihmisiä. Me sallimme toiselle toista, mutta toiselle ei toista. Vähän kuin pärstän ja pankkitilin mukaan. Niin että, ei tasan, vaan tarpeen mukaan! Meillä ei puhuta oikeudenmukaisuudesta!
Ortodoksinen kirkko ei myönnä avioeroa. Piispan luvalla voi avioitua uudestaan raskauttavien syiden vallitessa, ei automaattisesti, jos ensin on siviiliviranomaisten toimesta ero laillistunut. Kirkko ei myönnä eroja.
"Maallikot kirkko kuitenkin vihkii toiseenkin avioliittoon, mikäli heille on myönnetty kirkollinen avioero. "
Koskeeko tämä vain papistoa vai maallikoita myös? Eli ei kai maallikko joudu pyytämään piispalta lupaa avioituessaan uudelleen?
Mitenkäs jos on vihitty ns. siviiliavioliittoon tai on mennyt naimisiin luterilaisessa kirkossa ja liittynyt myöhemmin ort.kirkkoon? Onko luterilainen tai siviiliavioliitto täysin yhdenvertainen ort. vihkimyksen kanssa?
joka on vihitty sakramentaaliseen avioliittoon eli siis saanut ortodoksisen vihkimyksen avioliitolleen, on juridisen avioeron saatuaan haettava kirkollista avioeroa hiippakuntansa piispalta. Kirkollisen avioeron saanut saa sitten halutessaan solmia toisen avioliiton ortodoksisin menoin.
Monen ortodoksimiehen avioliittoa ei ole vihitty ortodoksisesti, jos vaimo on esim luterilainen ja vihkiminen on toimitettu morsiamen kirkossa, ja mies itse on uskonnollisesti välinpitämätön tai tietämätön. Silloin ei tietysti tarvitse hakea kirkollista avioeroa, sillä tällainen avioliitto ei ole kirkon silmissä avioliitto.
Kirkollisen avioeron saa meillä Suomessa helposti. Entinen arkkipiispamme Johannes kertoi minulle, että hän oli vain yhden kerran koko piispallisen uransa aikana kieltäytynyt myöntämästä kirkollista avioeroa. Tämä tapaus oli sellainen, jossa mies ja vaimo erosivat ja avioituivat taas uudestaan ja taas erosivat aivan niin kuin Matti ja Mervi. Lopulta silloinen Helsingin metropoliitta kyllästyi eikä myöntänyt riitapukareille enää kirkollista avioeroa. Kun kyseinen pari avioitui vielä kolmannenkin kerran, heitä ei enää vihitty kirkollisesti, sillä kirkon kannalta heidän avioliittonsa oli ollut koko ajan voimassa!
tässä kai tulee esiin se avioliiton kirkollinen ja myös sakramentaalinen luonne (siis toki vain yksi osa sakramentaalista luonnetta)? Minusta on kyllä sinänsä hienoa, että kirkkomme suhtautuu vakavasti avioliittoon, vaikka kirkollisen eron saaminen olisiin helppoa.
Mutta silti en ymmärrä miksi ortodoksit elävät avoliitoissa jos kerran avioliitto on sakramentti???
minuakin rassaa. Eli itse en uskalla edes ajatella naimisiin menoa enkä edes seurustella, koska kirkon opin mukaan avoliitto ei ole hyväksyttävä asia, vain avioliitto on, koska se on sakramentti. Ja koska se on sakramentti, se on hyvin vakava asia, johon tulee suhtautua vakavasti ja vakaalla mielellä. Ja nykyään tämä seurustelu ja pariutumiskulttuuri ei juuri kannusta pitkään ja rankkaan avioliittoon, jossa tulisi olla valmis kohtaamaan sekä ne hyvät että huonot päivät. "Joka voi sen itseensä sovittaa, se sovittakoon", enkä ainakaan itse koe olevani avioon kelpaavaa sorttia. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa, sakramentin armoilla...
pakko sopeutua tähän mainitsemaasi "pariutumiskulttuuriin"? Ymmärtääkseni ihminen itse voi valita, miten elämäänsä elää. Tiedän lukemattomia onnellisia pitkässä avioliitossa eläviä aviopareja, jotka ovat rakentaneet elämäänsä sen itsestään selvän perustan mukaan; tutustuminen-seurustelu-kiintymys/rakkaus-kihlautuminen-avioliitto, eli ns. "pitkän kaavan" mukaan, kuten itsekin. Kohta 40 v on oltu avioliitossa, ei se helppoa ole ollut mutta en olisi siitä luopunutkaan. Ei sitä heti pidä ruveta pariutumaan pelkän kiiman vuoksi. Sehän tässä maailmassa juuri on nykyään vikana, että eletään sen mukaan, minkä luullaan olevan "trendikästä" ja kivaa. Kertakäyttökulttuuria, johon ihmisen ei pidä suostua. Rohkeutta ja halua sitoutua se tietysti vaatii mutta jos ei ihminen kunnioita toista ja siinä samalla myös itseään, ei pidä ihmetellä jos liitot eivät onnistu.
sitä juuri tarkoitin, että ei pidäkään älykkään ihmisen suostua mihinkään kertakäyttöiseen, vaan suosia pitkäkestoisia ratkaisuja, niin myös parisuhteissa. Mutta haluan tuoda myös esiin sen, että koska avioliitto ortodoksisessa kirkossa on sakramentti, siis pyhä toimitus ja salaisuus, niin se ei suinkaan ole kaikkia varten, vaan vain niille, jotka katsovat olevansa sopivia siihen sitoutumaan. Kaikki tapaileminen ja seurustelu tai kiima ei todellakaan johda avioliittoon, sen tiedän, mutta kirkon opetuksen mukaan mitään muuta kuin avioliittoa ei edes saisi kokeilla. Siis tulemme outoon tilanteeseen. Kaikki muu pariutumisen saralla, paitsi kirkon hyväksymä avioliitto, on syntiä ja siis ihmselle pahasta. Mutta ihminen on heikko tms ja vallitseva kulttuuri, joka on siis ei ortodoksinen, suosii jotain aivan muuta. Mitä siis tekee se, joka haluaa elää jumalisesti ja myös noudattaa kirkon opetusta? Kerron: hän, koska on älykäs ja viisas, ei edes harkitse avioliittoa eikä parisuhdetta, vaan keskittyy muuhun ja tärkeämpään. Avioliitto on erityinen taakka ja taival, jota ei ole suotu kaikille. Eikö Paavalikin kirjoittanut, että "on parempi naida kuin palaa, mutta jotka niin tekevät joutuvat kärsimään ruummillista vaivaa ja siitä minä haluaisin teidät säästää".
Olen itsekin katsellut ympäristössäni monia monia avioliittoja, toiset lyhempiä, toiset pidempiä, ja todennut ortodoksina, että avioliitto kaipaisi uudelleen määrittelyä monella tasolla ja on alkanut muodostua vankilaksi. Miksi kärsiä turhaan?
Itse ortodoksina olen aina ollut sitä mieltä, että avioliitto on avioliitto eikä ero tule kyseeseen. Nyt olen kuitenkin eroamassa. Hengellinen isäni (vanha ja viisas) joka on hyvin vanhoillinen ja kanoninen ortodoksi, ei ainakaan tuominnut nykyistä tilannettani. Oikeastaan hän oli sen jo arvannut etukäteen, miten tässä käy.
Avioero on sallittua inhimillisen heikkouden vuoksi. Jos olisimme täydellisiä, kukaan meistä ei eroasi. Mielestäni ortodokisen kirkon asenne on kuitenkin inhimillisempi kuin esim. katolisen tässä asiassa. Kuinka kukaan voisi edes kilvoitella uskon tiellä, jos avioliitto kahlitsee "pahan mielen vankilaan" ja toivottomuuteen...