Kirkkohistoriaa: Helluntailaisuuden synty ja alkuvaiheet
--------------------------------------------------------------------------------
Hengen ja älyn jättiläinen: lähetyssaarnaaja Mauri Vikstén
--------------------------------------------------------------------------------
Kriittinen katsaus helluntailaisuuteen
(Huomautus: teksti siis sisältää kritiikkiä, mutta sen tarkoitus ei ole lyödä leimaa kaikkeen helluntailaisuuteen. Asianomaisten on kuitenkin syytä ottaa opikseen mainituista epäkohdista.)
Helluntailaisuuden voidaan sanoa syntyneen 1900-luvun alussa USA:ssa, kun eräissä kristillisissä piireissä alkoi ilmetä raamatullisia henkilahjoja, erityisesti kielilläpuhumista. Siten syntynyt karismaattinen kytkentä alkuseurakunnan aikoihin loi uuden maailmanlaajuisen hengellisen herätyksen aallon, joka rantautui melko varhain Suomenkin maaperälle. Armolahjaisuuden löytymistä uudestaan ja laajassa mitassa voidaan pitää evankeliumin leviämisen kannalta varsin myönteisenä seikkana. Uuden voiman löytyminen yksilöihmisen hengelliseen elämään on uudistanut lähetysintoa ja luonut uusia seurakuntia. Karismaattisuus onkin vähitellen tarttunut useimpiin kirkkokuntiin.
Suomessa luterilainen kirkko ja helluntaiherätys joutuivat heti alussa keskenään ristiriitaan, ja helluntailaiset järjestäytyivät omiksi itsenäisiksi rekisteröimättömiksi seurakunnikseen. Vastapuolen kärkevä sättiminen puolin ja toisin oli alkuajoille varsin luonteenomaista. Muodollisena syynä välirikkoon voidaan sanoa olevan erimielisyydet kasteesta. Mutta vielä tänäkään päivänä Suomen helluntailaisia ei virallisissa luetteloissa lueta (!) kristityiksi, koska suurin osa kuuluu siviilirekisteriin. Tosin viime aikoina on rekisteröitymisestäkin ollut keskustelua. Helluntaiseurakunnissa on ollut viime vuosikymmeninä kastettuja jäseniä noin 40 000. Ihmisiä virtaa sisään ja ulos. Luonteenomaista on ollut "julkkisten" kääntymiset juuri helluntailaisuuteen. Kaataja-parantaja-saarnaaja Niilo Yli-Vainion aikana helluntaiherätys tuli ensimmäisen kerran suuressa mitassa koko kansan tietoisuuteen.
Kastenäkemyksensä vuoksi (kaste tulee suorittaa uskoontulon jälkeen upottamalla, ei vauvana valelemalla) helluntailaisten on vaikea suhtautua esimerkiksi luterilaisen kirkon uskovaisiin. Vain upottamalla kastetut näet mielletään oikeiksi Jumalan lapsiksi, ja lapsikasteeseen suhtaudutaan pilkallisesti. Joskus muoto on erittäin tärkeä: jos kastettava ei uppoa kokonaan veden alle, kaste saatetaan uusia, kuten eräänkin kerran tapahtui. Toisaalta kastettavalta vaaditaan muun muassa tupakoimattomuutta. Tupakoitsija ei siis pääse kasteelle. Myös absolutismi on arvossaan, vähäinenkin alkoholin käyttö mielletään synniksi, "kaappijuoppoudeksi".
Voidaan kuitenkin sanoa, että Suomen helluntailaisuus on melko kirjavaa. Itsenäiset seurakunnat eivät ole vastuussa muille opillisista korostuksistaan. Ja erilaisia painotuksia todellakin löytyy, karkeasti jakaen sekä lakihenkistä että hurmahenkistä ääripäätä, ja pahimmillaan näiden yhdistelmiä. Tässä suhteessa on tosin suuria maantieteellisiä eroja: etelässä on syntisen hieman helpompi hengittää. Koska seurakunnat ovat itsenäisiä, oppi riippuu täysin saarnaajan omista näkemyksistä.
"KOKOUKSET"
Helluntaiseurakunnan jumalanpalveluselämä muodostuu "kokouksista". Noissa kokoontumisissa keskeistä on elämyksellisyys: nimensä mukaisesti helluntailaiset pyrkivät tavoittelemaan helluntaikokemusta (Apt 2) aina uudestaan ja uudestaan. Hengellinen elämä perustuu kokemukseen, jatkuvaan Pyhän Hengen täyteyteen, joka käsitetään nimenomaan kokemuksellisena ja elämyksellisenä Jumalan kohtaamisena. Tämän tähden perinteinen näkemys Jumalan Hengen vaikutuksesta, eli arka tunto ja nöyrä asenne pyhän Jumalan edessä, sisäisestä yltäkylläisyydestä tulviva lähimmäisenrakkaus ja armon ilmapiiri jää helposti sivuseikaksi. Varsin helposti hengellisistä lahjoista innostutaan liikaa, ja tuloksena on suuri epäjärjestys ja ilmapiirin epävireisyys. On menoa ja meininkiä, mikä vetoaa mm maamme romaniväestöön. Taipumus hurmahenkisyyteen on yksi helluntailaisuuden tyypillinen piirre. Toinen luonteenomainen piirre on lakihenkisyys, joka on tietynlaisen raamattunäkemyksen vaikuttamaa, mutta siitä lisää edempänä.
Myönteisinä puolina on mainittava aito pyrkimys seurata kaikessa Jumalan tahtoa sekä seurakunnan runsas musiikkielämä. Seurakunnat ovat pyrkineet järjestäytymään alkuseurakunnan mallin mukaan. Joukossa on erittäin hyviä raamatunopettajia, jotka pyrkivät aidosti ravitsemaan kansaa evankeliumin sanalla. Aitoakin armolahjaisuutta esiintyy, joskin paljon omavoimaistakin hehkutusta. Helluntailaisuudessa pidetään parempana että on vaikkapa mitä tahansa tulta kuin että sitä ei olisi lainkaan. Helluntailaisuudessa pyritään aitoon hengelliseen elämään eikä tyydytä pelkkään "sunnuntaikristillisyyteen". Synnin vastustaminen on myös yksi keskeinen piirre kaikessa opetuksessa. Tosin synnin määrittelemisen suhteen on hyvin vaikeita ongelmia, mikä johtuu ennen kaikkea teologian puuttumisesta. Pyhityksestä ja Jumalan tahdon tekemisestä puhutaan enemmän kuin Jumalan armosta eli siitä, mitä Jumala on tehnyt. Julistuksesta löytyy laki ja armo, mutta niitä ei osata kunnolla erottaa toisistaan, sillä ne ovat sekaisin keskenään.
Silmiinpistävää on tilaisuuksien tasottomuus ja suunnittelemattomuus. Spontaanisuus, joka mielletään Jumalan välittömässä johdatuksessa olemiseksi, saa usein aikaan epäjärjestystä ja noloja tilanteita. Kaikelle toiminnalle onkin leimallista hyvistä tavoista piittaamaton "hälläväliä"-asenne. Suuremmissa seurakunnissa nämä seikat ovat tosin hieman paremmalla mallilla.
HELLARIKSI?
Jos olet liittymässä helluntaiseurakuntaan, tulet kohtaamaan seuraavia seikkoja:
Pelastuksen vastaanottaminen alistetaan tietyn rituaalin taakse: uskoon tullaan alttarilla, ja se on tahdon asia, ihmisen oma "ratkaisu". Tunteeseen vetoavan puheen jälkeeen evankeliumista liikuttuneita ihmisiä kehotetaan nostamaan kätensä, sen jälkeen heitä kehotetaan nousemaan seisomaan, ja sen jälkeen heitä kehotetaan tulemaan eteen alttarille, jossa uskoontulo varsinaisesti tapahtuu. Käytännöissä on toki eroja, mutta tämä on yleisin toimintamalli. Helluntailaisuus edustaakin "ratkaisukristillisyyttä": usko tietyllä tavalla ehdollistetaan, ja voidaan oikeutetusti sanoa, että rohkeimmat saavat armon.
Sinun on siis uskottava Jeesukseen ja mentävä alttarille osoittamaan ratkaisusi. Sinun on mentävä upotuskasteelle julkisessa kokouksessa, jossa myös joudut julkisesti "todistamaan" eli tunnustamaan uskosi julkisesti mikrofonin takana. Tähän liittyy yleensä lyhyt uskoontulokertomus. Olet joutunut tekemään "parannuksen" ulkoisista paheista, mm tupakanpoltosta, sillä muutoin et pääse kasteelle ja liittymään seurakuntaan.
Seurakuntayhteyteen tullaan siis kasteen kautta. Lasten kuitenkin katsotaan olevan Jumalalle otollisia sellaisinaan, eivätkä helluntailaiset näin ollen kasta pieniä lapsia. Lapset kastetaan vasta sitten, kun he itse ovat kykeneviä tunnustamaan uskonsa eli yleensä vasta noin 10-13 vuoden iässä.
Myös jälkeen päin sinua pyydetään todistamaan, tai saatat joutua mikrofonin eteen aivan yllättäenkin, todistamaan tai rukoilemaan. Joillekin tämä on hieno mahdollisuus, mutta aremmat pelkäävät julkista esiintymistä.
Kasteen jälkeen saat osallistua ehtoolliselle, mikä on mielestäni aivan oikea järjestys.
Seurakunnassa on myös "kirjoittamattomia lakeja", muun muassa se, että kymmenyksien maksamista seurakunnalle suositellaan voimakkaasti. Julistaja saattaa opettaa, että kymmenykset tulee antaa bruttotuloista, tai muutoin on "varkaan kirjoissa". Varkaathan eivät peri Jumalan valtakuntaa, ja suurin osa seurakuntalaisista ei kuitenkaan kymmenyksiä maksa, joten suuri joukko on jatkuvan syyllisyyden vallassa. (Pahimmillaan saatetaan uhata onnettomuuksilla tai sairauksilla, jos ei ole uhraamisessa "kuuliainen Herralle".) Joka tapauksessa kitsas uhraaja (rahan antamista kutsutaan uhraamiseksi) menettää Jumalan siunauksia.
Pahimmissa tapauksissa vanhimmistolla ei ole keskenään salaisuuksia, joten "sielunhoito" ei ole luottamuksellista. Vaikeat asiat juorutaan "rukousaiheina" muille, ja rippisalaisuudet rikotaan.
Kokouksessa saatetaan kohdella seurakuntalaisia niin kuin pieniä lapsia. Helppoheikkimäisyys voi ilmetä esimerkiksi niin, että juontaja kehottaa toistamaan perässään lauseita tai tervehtimään vieressä istuvia (ikäänkuin ihmiset olisivat nautoja) tai jopa halaamaan heitä, nostelemaan käsiä yms typerää. Ihmisiä ohjataan edestä käyttäytymään ohjelmoidusti, mutta jostakin käsittämättömästä syystä nuo helppoheikit ja pellehermannit saavat yleensä suuren yleisön suosion.
Usein käy niin, että tilaisuuteen tulijan halua omaan rauhaan ei kunnioiteta, vaan kaikkia kehotetaan siirtymään etupenkkiin ja lähelle puhujaa ja muita ihmisiä. Ne, jotka eivät siirry paikaltaan, julistetaan niskoittelijoiksi tai pässeiksi lampaiden joukossa. Ihmiset pyritään aivopesemään klooneiksi lukemattomilla tavoilla. Ihmiset voidaan jaotella "tuottajiin ja kuluttajiin", "ylistäjiin ja kuolleisiin", "hyödyllisiin ja seurakunnan taakkana oleviin", "miinuksiin ja plussiin" yms. Ihmisistä pyritään siis tekemään ulkoapäin ohjautuvia, vaikka aito hengellinen kasvu edellyttäisi ilman muuta ohjautumista ihmisen sisältä käsin. Esimerkiksi "ylistämisen" suhteen sanotaan ihmisille, kuinka ja milloin pitää nostaa käsiä, tanssia tai hyppiä jne. Voimakas ja karismaattinen kansannaurattaja ja -kiihottaja saa ihmiset tekemään aivan käsittämättömiä asioita. Opissa ei välttämättä ole aina moitittavaa, mutta yhteisissä kokoontumisissa tapahtuva manipulaatio on helluntailaisuudelle erittäin ominaista. Terveimmillään julistustyö on kuitenkin hoitavaa armon julistusta, jossa ei mainitunlaisia lieveilmiöitä ilmene. Joukossa on näet eräitä armoitettuja ja oikeamielisiä saarnamiehiä, joilla on Jumalalta saatu kyky ravita seurakuntaa Sanalla. Esimerkkinä suuresti kunnioittamani edesmennyt Mauri Vikstén.
Parhaassa tapauksessa olet löytänyt samanmielisten joukon, jonka kanssa on hienoa palvella Jumalaa. Löydät paikkasi ja tehtäväsi seurakunnan toiminnassa, etkä esitä minkäänlaista kritiikkiä. Jos olet innokas, aktiivinen ja usein äänessä, etenet helposti myös johtotehtäviin. Into on tärkeämpää kuin taito.
Saatat kokea kutsumukseksesi julistajan tehtävän: helluntaiseurakunnassa saarnaajaksi pääsee helposti, ilman minkäänlaista koulutusta. Olet vain rohkea ja innokas puhumaan ihmisille. Raamattuopisto on olemassa ja sitä toki suositellaan, mutta sen kurssien suorittamista ei mitenkään vaadita. Monille Jumalan palvelijoille tästä ura urkeneekin, mutta valitettavasti on todettava, että joukossa on melkoisia puliveivareitakin...
On hyvä muistaa, että helluntailaisille Jumala on tärkeämpi kuin sinä. Mielihyvin saat palvella heidän kanssaan Jumalaa, laulaa reippaita lauluja ja tehdä evankelioimistyötä, mutta jos et mukaudu normistoon, välittäminen loppuu siihen. Kärjistetysti voidaan sanoa, että helluntailaiset eivät rakasta ihmistä vaan omaa helluntailaisuuttaan. Etsitään Jumalaa niin kiihkeästi, että lähimmäinen unohtuu, vaikka Jumala löytyisi juuri tuosta lähimmästä ihmisestä...
Toiminnan kriittinen arviointi on yleensä täysin tuomittavaa. On tosin huomattava, että kritiikin mieltäminen rakentavaksi vaatii kritiikin kohteelta aina melkoista kypsyyttä. Arvostelua ei sallita oikeastaan missään määrin. Kriitikot tuomitaan vikoilijoiksi, oman pesän likaajiksi ja jopa "syöpäsoluiksi", jotka hajottavat yhteyttä. Oman näkemykseni mukaan kriittisyys on kuitenkin aidon kasvun edellytys. Ilman rakentavaa kritiikkiä ja sen käsittelyä ei tapahdu kasvua. Hengellisin termein voidaan sanoa, että kritiikki olisi osattava tulkita Jumalan puheeksi. Jeesus ja profeetat ovat näet hyviä esimerkkejä oman aikansa kriitikoista, erityisesti jumalanpalveluksen suhteen.
Profetointia saatetaan käyttää vallan välineenä, jota vastaan kukaan ei uskalla asettua. Joku saattaa tulla siis kertomaan sinulle viestin Jumalalta. Yleisimmin profetointia harrastetaan kuitenkin siten, että se julistetaan yleisesti kaikien kuullen, eikä se kohdistu suoraan keneenkään henkilöön. Profetointi lienee ainoa asia, jota erityisesti kehotetaan arvostelemaan. Mutta jos saarnaaja profetoi, harvassa ovat arvostelijat.
Johdonmukaista opillista näkemystä on hyvin vaikea muodostaa helluntaiseurakunnan opetuksen perusteella. Se johtuu siitä, että omaa teologiaa ei oikeastaan ole olemassakaan. Ja eri puhujien puheet ovat lisäksi ristiriidassa toistensa kanssa. Seurakunnilla ei ole määriteltyä opillista profiilia. On vain spontaaneja puheita, ja Raamatun sanotaan riittävän opilliseksi ohjeeksi. Käytännössä on vain niin, että Raamattua voidaan kirjaimellisestikin tulkita tuhansilla eri tavoilla. Helpoimmalla pääset, kun et liikoja analysoi puheita vaan otat hengelliseksi ravinnoksesi sen, mitä irti saat. Siis syöt kalan, heität ruodot pois, ja unohdat mitä söit. Teologian puuttumisesta johtuu mm se, että syntikäsite on varsin kehittymätön. Takerrutaan ulkoisiin seikkoihin, jotka eivät riko millään tavalla lähimmäistä vastaan, mutta vaietaan mitä törkeimmistäkin loukkauksista, joita jopa vallankäyttäjät itse saattavat kohdistaa lähimmäisiinsä. Lähimmäisenrakkauden periaatetta ei siis ole sisäistetty. Ei kertakaikkiaan tajuta, että Jumalan palveleminen toteutuu juuri lähimmäisen palvelemisena. Oireellista on, että valitettava ymmärtämättömyys tässä kaikkein tärkeimässä asiassa on lyönyt leimansa koko helluntaikenttään.
Kuten kaikki muukin touhuaminen, myös sielunhoito on usein ammattitaidotonta: asiat "rukaistaan" alttarilla. Esirukoilija saattaa vieläpä möläyttää suureen ääneen arat asiasi kaikkien korville. Paljon on puoskarointia ilmennyt tässä asiassa. Se ei ehkä ole tahallista pahuutta mutta pahuutta kuitenkin, tyhmyydestä johtuvaa.
Jos päätätkin erota seurakunnasta, se ei kaikissa seurakunnissa noin vain onnistukaan. Sinut erotetaan, mikä julkisesti myös kuulutetaan. Sinua pidetään luopiona. Seurakunnan julkista profiilia varjellaan yli kaiken. Seurakunta on pyhien yhteys, sen ulkopuolella ei ole pelastusta. Tämän asian suhteen on toki poikkeuksiakin.
SEURAKUNNAN JOHTAMINEN
Vallankäytössä saattaa esiintyä varsin moitittavia piirteitä. Seurakunnan perinnäissäännöt ruokkivat kaikessa farisealaisia, ulkokultaisia toimintamalleja. Saarnaajat ovat suuria herroja. Naisten asema on alisteinen, eikä heitä hyväksytä johtotehtäviin. Naisevankelistojen panos oli herätyksen alkuaikoina merkittävä, mutta seurakuntien järjestäytyessä tilanne muuttui. Kun kysymys on vallasta, naiset aina syrjäytetään, useimmiten myös ne sovinnaiset miehet, jotka uskaltavat asettua jyrääjiä vastaan. Kaikki laitetaan tietenkin Jumalan Sanan ja johdatuksen tiliin. Joillakin paikkakunnilla vaikuttaa "helluntaidynastia", eli johto on tiettyjen sukujen käsissä (nepotismi). Myös "hyvä veli" -systeemi toimii kuten missä tahansa valtajärjestelmässä.
Puheenvuoron saa se, joka röyhkeimmin sen ottaa. Omaa mielipidettä vahvistamaan otetaan Raamatun sana tai oma ylihengellinen kokemus: "Herra on minulle näin puhunut". Jos johto eli "vanhimmisto" on keskenään erimielinen jostakin asiasta, siitä saatetaan äänestää ja sopia, että seurakunnalle kuitenkin ilmoitetaan päätöksen olleen "yksimielinen". Kysymyshän on kuitenkin vain siitä perusdemokraattisesta periaatteesta, että kaikki vanhimmiston jäsenet suostuvat asettumaan enemmistöpäätöksen taakse... Seurakunta ei tosin ole demokratia, sillä se on vanhimmistojohtoinen, eikä seurakunta valitse vanhimpia, vaan vanhimmat valitsevat itse jäsenensä. Mielestäni se on täysin oikein, kunhan seurakunnankin mielipidettä kuunnellaan. Vanhimmiston tulee olla keskenään demokraattinen, mutta sen olisi oltava varsinkin tiedottamisessaan myös rehellinen. Tässä on kuitenkin huomattava, että helluntailaisuus on lähinnä "kadunmiesten" uskonnollisuutta, ja johtajatkin ovat useimmiten samaa sarjaa. Kuten Raamatussa sanotaan:
"Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne:
ei ole monta inhimillisesti viisasta,
ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista..." (1.Kor 1:26)
Tämä seikka ei kuitenkaan saisi olla esteenä evankeliumin puhtaudelle. Seurakunnan johtoon hakeutuu näet helposti vallanhaluisia ja kovasydämisiä ihmisiä, ja he saavat helposti koko joukon hallintaansa, koska aidosti hengelliset ihmiset ovat yleensä tässä suhteessa "liian kilttejä" ja vetäytyvät kaikista konfliktitilanteista. Tästä aiheesta on kirjoitettu loistavia kirjojakin, suosittelen lämpimästi esimerkiksi seuraavia:
Edin Lövås: "Ei herroina halliten..." Alistamisen ongelma yhteisöissä (PerusSanoma oy 1991)
Hugo Odeberg: Kristinusko ja fariseukset (Suomen Raamattuopiston Kustannus oy 1984)
On päivänselvää, että kaikki uskonyhteisöt, joita johtavat asianmukaista koulutusta vailla olevat ihmiset, syyllistyvät väistämättömästi vakavaan puoskarointiin ihmisten käsittelemisessä. Rumasti sanottuna maallikoiden polla ei kestä valtaa, eikä kolportöörien yläpää alennu sydämen tasolle.
Nuorena uskonnollisena liikkeenä helluntailaisuus on Suomessa kuitenkin jonkin verran kasvanut ulos siitä äärimmäisen ahdistavasta ilmapiiristä, joka seurakuntien henkeä leimasi vielä muutama vuosikymmen sitten. Silloin syntiä olivat jopa väärän väriset kengät, puhumattakaan korvakoruista yms ulkoisista seikoista. Raamatussa toki sanotaan, että "älköön kaunistuksenne olko ulkonaista", mutta kun yksinkertaiset ihmiset alkavat omin päin tulkita Raamattua, niin lepikko siinä väistämättä rytisee.
RAAMATTUKÄSITYS
Helluntailaisilla on fundamentalistinen raamattukäsitys. Se tarkoittaa, että Raamatun joka ikinen kirjain on suoraan Jumalan sanelema. Kirjoittajat ovat vain välikappaleita, kyniä Jumalan kädessä. Tällainen näkemys on täysin kestämätön. Raamatun kirjoitusten voidaan toki sanoa syntyneen "Jumalan Hengen vaikutuksesta", mutta siitä seikasta ei tule tehdä okkulttiseen "automaattikirjoitukseen" verrattavissa olevaa johtopäätöstä. Raamattu ei kerta kaikkiaan ole kirjain kirjaimelta saneltu.
Fundamentalistisuuden takia sanankuulijat on hyvin helppo saarnata "lain alle", ja sellaista valitettavasti hyvin paljon tapahtuukin. Tietyt raamatunjakeet ymmärretään normatiivisiksi ja yksilöihmistä velvoittaviksi, koska ne tulkitaan Jumalan käskyiksi eikä oteta huomioon kokonaisuutta. Mutta jos Raamattua pidetään lakikirjana, vinoutumat ovat ilman muuta väistämättömiä.
LOPPUSANAT
Summa summarum, helluntailaisuudessa on kiitettävää *pyrkimys* aitoon hengelliseen elämään ja julistukseen, mutta valitettavasti evankeliumin keskeisin sisältö näyttää kaikessa hengellisessä intoilussa sittenkin jäävän sivuseikaksi. Aito lähimmäisestä välittäminen ja sovituksen sanoma jää elämyksellisyyden ja epämääräisen opillisen viidakon varjoon. Armosta toki puhutaan paljon, mutta armo ja rakkaus koetellaankin nimenomaan silloin, kun yksilö ei täytäkään normeja.
Helluntaiseurakunta on valitettavasti lähinnä "vahvojen" yksilöiden yhteisö, mutta parhaimmillaan se antaa hyvät mahdollisuudet toimia esimerkiksi aggressiivisessa evankelioinnissa vaikkapa yhteiskunnasta syrjäytyneiden parissa. Helluntailaisuutta voidaankin sanoa sissijoukoiksi Jumalan armeijassa. Heikot eivät kestä vauhtia, mutta vahvat ja päämäärätietoiset ihmiset saavat varmasti "vastinetta rahoilleen" voidessaan toteuttaa itseään jatkuvasti liikkeellä olevassa samanmielisten seurassa. Juopot ja huorat ja rikolliset ovat niin kovissa kahleissa, että ehkäpä tämänkaltaista herätysliikettä tarvitaan heidän vapauttamisekseen pimeyden vallasta.
Mikään seurakunta ei ole täydellinen, eikä tässäkään ole tarkoitus mustamaalata ketään eikä mitään, mutta ihmisten tulee saada seurakunnista totuudenmukaista informaatiota. Kyseessä on täysin henkilökohtainen näkemykseni, joskin kokemusta näistä kuvioista on tähän mennessä kertynyt jo yli 20 vuoden ajalta. Tavalliset seurakuntalaiset ovat olleet varsin kivaa porukkaa, ja paljon hyviä hetkiä olen saanut viettää noiden vuosien aikana heidän kanssaan, erityisesti musiikkitouhuissa. Lisäksi tahdon mainita, että nykyisen asuinpaikkakuntani helluntaiseurakunnassa en näe mitään erityistä kritisoitavaa.
Kaikki yllä oleva koskee nimenomaan Suomen helluntailaisuutta. Sen liepeillä olevat "uskon seurakunnat" ym uudet suunnat ovat opillisesti vieläkin hajanaisempia, ja niiden ydintä on hyvin vaikea tavoittaa. Tavalliselle suomalaiselle ihmiselle suosittelenkin turvallista luterilaista kirkkoa, jossa yksinkertainen evankeliumin sanoma ei huku uskonnolliseen meluun ja intoiluun. Joillekin luonteille vapaat suunnat saattavat silti tarjota sopivamman vaihtoehdon. Ja ehkäpä eri uskonsuunnilla olisi toisiltaan jotakin opittavaakin.
Kaikesta edellä olevasta kritiikistä huolimatta on sanottava, että helluntaiseurakunta voi olla aivan erinomainen uskonyhteisö niissä seurakunnissa, joissa tässä tekstissä mainittuja epäkohtia ei ilmene. Erityisesti viksténiläinen oppisuuntaus saa täyden tunnustukseni. Valitettavasti arvelen sen olevan edelleen melko harvinaista. Sen sijaan sekä laki- että hurmahenkiset oppisuuntaukset lienevät Suomen helluntaiherätyksessä parantumattomasti melko vahvoilla. Missä ei ole tinkimätöntä uskonvanhurskausoppia, siellä ei ole mitään evankeliumia. Loppukommentti.
-James Hirvisaari
http://www.james.pp.fi/hellarit.html
--------------------------------------------------------------------------------
Hengen ja älyn jättiläinen: lähetyssaarnaaja Mauri Vikstén
--------------------------------------------------------------------------------
Kriittinen katsaus helluntailaisuuteen
(Huomautus: teksti siis sisältää kritiikkiä, mutta sen tarkoitus ei ole lyödä leimaa kaikkeen helluntailaisuuteen. Asianomaisten on kuitenkin syytä ottaa opikseen mainituista epäkohdista.)
Helluntailaisuuden voidaan sanoa syntyneen 1900-luvun alussa USA:ssa, kun eräissä kristillisissä piireissä alkoi ilmetä raamatullisia henkilahjoja, erityisesti kielilläpuhumista. Siten syntynyt karismaattinen kytkentä alkuseurakunnan aikoihin loi uuden maailmanlaajuisen hengellisen herätyksen aallon, joka rantautui melko varhain Suomenkin maaperälle. Armolahjaisuuden löytymistä uudestaan ja laajassa mitassa voidaan pitää evankeliumin leviämisen kannalta varsin myönteisenä seikkana. Uuden voiman löytyminen yksilöihmisen hengelliseen elämään on uudistanut lähetysintoa ja luonut uusia seurakuntia. Karismaattisuus onkin vähitellen tarttunut useimpiin kirkkokuntiin.
Suomessa luterilainen kirkko ja helluntaiherätys joutuivat heti alussa keskenään ristiriitaan, ja helluntailaiset järjestäytyivät omiksi itsenäisiksi rekisteröimättömiksi seurakunnikseen. Vastapuolen kärkevä sättiminen puolin ja toisin oli alkuajoille varsin luonteenomaista. Muodollisena syynä välirikkoon voidaan sanoa olevan erimielisyydet kasteesta. Mutta vielä tänäkään päivänä Suomen helluntailaisia ei virallisissa luetteloissa lueta (!) kristityiksi, koska suurin osa kuuluu siviilirekisteriin. Tosin viime aikoina on rekisteröitymisestäkin ollut keskustelua. Helluntaiseurakunnissa on ollut viime vuosikymmeninä kastettuja jäseniä noin 40 000. Ihmisiä virtaa sisään ja ulos. Luonteenomaista on ollut "julkkisten" kääntymiset juuri helluntailaisuuteen. Kaataja-parantaja-saarnaaja Niilo Yli-Vainion aikana helluntaiherätys tuli ensimmäisen kerran suuressa mitassa koko kansan tietoisuuteen.
Kastenäkemyksensä vuoksi (kaste tulee suorittaa uskoontulon jälkeen upottamalla, ei vauvana valelemalla) helluntailaisten on vaikea suhtautua esimerkiksi luterilaisen kirkon uskovaisiin. Vain upottamalla kastetut näet mielletään oikeiksi Jumalan lapsiksi, ja lapsikasteeseen suhtaudutaan pilkallisesti. Joskus muoto on erittäin tärkeä: jos kastettava ei uppoa kokonaan veden alle, kaste saatetaan uusia, kuten eräänkin kerran tapahtui. Toisaalta kastettavalta vaaditaan muun muassa tupakoimattomuutta. Tupakoitsija ei siis pääse kasteelle. Myös absolutismi on arvossaan, vähäinenkin alkoholin käyttö mielletään synniksi, "kaappijuoppoudeksi".
Voidaan kuitenkin sanoa, että Suomen helluntailaisuus on melko kirjavaa. Itsenäiset seurakunnat eivät ole vastuussa muille opillisista korostuksistaan. Ja erilaisia painotuksia todellakin löytyy, karkeasti jakaen sekä lakihenkistä että hurmahenkistä ääripäätä, ja pahimmillaan näiden yhdistelmiä. Tässä suhteessa on tosin suuria maantieteellisiä eroja: etelässä on syntisen hieman helpompi hengittää. Koska seurakunnat ovat itsenäisiä, oppi riippuu täysin saarnaajan omista näkemyksistä.
"KOKOUKSET"
Helluntaiseurakunnan jumalanpalveluselämä muodostuu "kokouksista". Noissa kokoontumisissa keskeistä on elämyksellisyys: nimensä mukaisesti helluntailaiset pyrkivät tavoittelemaan helluntaikokemusta (Apt 2) aina uudestaan ja uudestaan. Hengellinen elämä perustuu kokemukseen, jatkuvaan Pyhän Hengen täyteyteen, joka käsitetään nimenomaan kokemuksellisena ja elämyksellisenä Jumalan kohtaamisena. Tämän tähden perinteinen näkemys Jumalan Hengen vaikutuksesta, eli arka tunto ja nöyrä asenne pyhän Jumalan edessä, sisäisestä yltäkylläisyydestä tulviva lähimmäisenrakkaus ja armon ilmapiiri jää helposti sivuseikaksi. Varsin helposti hengellisistä lahjoista innostutaan liikaa, ja tuloksena on suuri epäjärjestys ja ilmapiirin epävireisyys. On menoa ja meininkiä, mikä vetoaa mm maamme romaniväestöön. Taipumus hurmahenkisyyteen on yksi helluntailaisuuden tyypillinen piirre. Toinen luonteenomainen piirre on lakihenkisyys, joka on tietynlaisen raamattunäkemyksen vaikuttamaa, mutta siitä lisää edempänä.
Myönteisinä puolina on mainittava aito pyrkimys seurata kaikessa Jumalan tahtoa sekä seurakunnan runsas musiikkielämä. Seurakunnat ovat pyrkineet järjestäytymään alkuseurakunnan mallin mukaan. Joukossa on erittäin hyviä raamatunopettajia, jotka pyrkivät aidosti ravitsemaan kansaa evankeliumin sanalla. Aitoakin armolahjaisuutta esiintyy, joskin paljon omavoimaistakin hehkutusta. Helluntailaisuudessa pidetään parempana että on vaikkapa mitä tahansa tulta kuin että sitä ei olisi lainkaan. Helluntailaisuudessa pyritään aitoon hengelliseen elämään eikä tyydytä pelkkään "sunnuntaikristillisyyteen". Synnin vastustaminen on myös yksi keskeinen piirre kaikessa opetuksessa. Tosin synnin määrittelemisen suhteen on hyvin vaikeita ongelmia, mikä johtuu ennen kaikkea teologian puuttumisesta. Pyhityksestä ja Jumalan tahdon tekemisestä puhutaan enemmän kuin Jumalan armosta eli siitä, mitä Jumala on tehnyt. Julistuksesta löytyy laki ja armo, mutta niitä ei osata kunnolla erottaa toisistaan, sillä ne ovat sekaisin keskenään.
Silmiinpistävää on tilaisuuksien tasottomuus ja suunnittelemattomuus. Spontaanisuus, joka mielletään Jumalan välittömässä johdatuksessa olemiseksi, saa usein aikaan epäjärjestystä ja noloja tilanteita. Kaikelle toiminnalle onkin leimallista hyvistä tavoista piittaamaton "hälläväliä"-asenne. Suuremmissa seurakunnissa nämä seikat ovat tosin hieman paremmalla mallilla.
HELLARIKSI?
Jos olet liittymässä helluntaiseurakuntaan, tulet kohtaamaan seuraavia seikkoja:
Pelastuksen vastaanottaminen alistetaan tietyn rituaalin taakse: uskoon tullaan alttarilla, ja se on tahdon asia, ihmisen oma "ratkaisu". Tunteeseen vetoavan puheen jälkeeen evankeliumista liikuttuneita ihmisiä kehotetaan nostamaan kätensä, sen jälkeen heitä kehotetaan nousemaan seisomaan, ja sen jälkeen heitä kehotetaan tulemaan eteen alttarille, jossa uskoontulo varsinaisesti tapahtuu. Käytännöissä on toki eroja, mutta tämä on yleisin toimintamalli. Helluntailaisuus edustaakin "ratkaisukristillisyyttä": usko tietyllä tavalla ehdollistetaan, ja voidaan oikeutetusti sanoa, että rohkeimmat saavat armon.
Sinun on siis uskottava Jeesukseen ja mentävä alttarille osoittamaan ratkaisusi. Sinun on mentävä upotuskasteelle julkisessa kokouksessa, jossa myös joudut julkisesti "todistamaan" eli tunnustamaan uskosi julkisesti mikrofonin takana. Tähän liittyy yleensä lyhyt uskoontulokertomus. Olet joutunut tekemään "parannuksen" ulkoisista paheista, mm tupakanpoltosta, sillä muutoin et pääse kasteelle ja liittymään seurakuntaan.
Seurakuntayhteyteen tullaan siis kasteen kautta. Lasten kuitenkin katsotaan olevan Jumalalle otollisia sellaisinaan, eivätkä helluntailaiset näin ollen kasta pieniä lapsia. Lapset kastetaan vasta sitten, kun he itse ovat kykeneviä tunnustamaan uskonsa eli yleensä vasta noin 10-13 vuoden iässä.
Myös jälkeen päin sinua pyydetään todistamaan, tai saatat joutua mikrofonin eteen aivan yllättäenkin, todistamaan tai rukoilemaan. Joillekin tämä on hieno mahdollisuus, mutta aremmat pelkäävät julkista esiintymistä.
Kasteen jälkeen saat osallistua ehtoolliselle, mikä on mielestäni aivan oikea järjestys.
Seurakunnassa on myös "kirjoittamattomia lakeja", muun muassa se, että kymmenyksien maksamista seurakunnalle suositellaan voimakkaasti. Julistaja saattaa opettaa, että kymmenykset tulee antaa bruttotuloista, tai muutoin on "varkaan kirjoissa". Varkaathan eivät peri Jumalan valtakuntaa, ja suurin osa seurakuntalaisista ei kuitenkaan kymmenyksiä maksa, joten suuri joukko on jatkuvan syyllisyyden vallassa. (Pahimmillaan saatetaan uhata onnettomuuksilla tai sairauksilla, jos ei ole uhraamisessa "kuuliainen Herralle".) Joka tapauksessa kitsas uhraaja (rahan antamista kutsutaan uhraamiseksi) menettää Jumalan siunauksia.
Pahimmissa tapauksissa vanhimmistolla ei ole keskenään salaisuuksia, joten "sielunhoito" ei ole luottamuksellista. Vaikeat asiat juorutaan "rukousaiheina" muille, ja rippisalaisuudet rikotaan.
Kokouksessa saatetaan kohdella seurakuntalaisia niin kuin pieniä lapsia. Helppoheikkimäisyys voi ilmetä esimerkiksi niin, että juontaja kehottaa toistamaan perässään lauseita tai tervehtimään vieressä istuvia (ikäänkuin ihmiset olisivat nautoja) tai jopa halaamaan heitä, nostelemaan käsiä yms typerää. Ihmisiä ohjataan edestä käyttäytymään ohjelmoidusti, mutta jostakin käsittämättömästä syystä nuo helppoheikit ja pellehermannit saavat yleensä suuren yleisön suosion.
Usein käy niin, että tilaisuuteen tulijan halua omaan rauhaan ei kunnioiteta, vaan kaikkia kehotetaan siirtymään etupenkkiin ja lähelle puhujaa ja muita ihmisiä. Ne, jotka eivät siirry paikaltaan, julistetaan niskoittelijoiksi tai pässeiksi lampaiden joukossa. Ihmiset pyritään aivopesemään klooneiksi lukemattomilla tavoilla. Ihmiset voidaan jaotella "tuottajiin ja kuluttajiin", "ylistäjiin ja kuolleisiin", "hyödyllisiin ja seurakunnan taakkana oleviin", "miinuksiin ja plussiin" yms. Ihmisistä pyritään siis tekemään ulkoapäin ohjautuvia, vaikka aito hengellinen kasvu edellyttäisi ilman muuta ohjautumista ihmisen sisältä käsin. Esimerkiksi "ylistämisen" suhteen sanotaan ihmisille, kuinka ja milloin pitää nostaa käsiä, tanssia tai hyppiä jne. Voimakas ja karismaattinen kansannaurattaja ja -kiihottaja saa ihmiset tekemään aivan käsittämättömiä asioita. Opissa ei välttämättä ole aina moitittavaa, mutta yhteisissä kokoontumisissa tapahtuva manipulaatio on helluntailaisuudelle erittäin ominaista. Terveimmillään julistustyö on kuitenkin hoitavaa armon julistusta, jossa ei mainitunlaisia lieveilmiöitä ilmene. Joukossa on näet eräitä armoitettuja ja oikeamielisiä saarnamiehiä, joilla on Jumalalta saatu kyky ravita seurakuntaa Sanalla. Esimerkkinä suuresti kunnioittamani edesmennyt Mauri Vikstén.
Parhaassa tapauksessa olet löytänyt samanmielisten joukon, jonka kanssa on hienoa palvella Jumalaa. Löydät paikkasi ja tehtäväsi seurakunnan toiminnassa, etkä esitä minkäänlaista kritiikkiä. Jos olet innokas, aktiivinen ja usein äänessä, etenet helposti myös johtotehtäviin. Into on tärkeämpää kuin taito.
Saatat kokea kutsumukseksesi julistajan tehtävän: helluntaiseurakunnassa saarnaajaksi pääsee helposti, ilman minkäänlaista koulutusta. Olet vain rohkea ja innokas puhumaan ihmisille. Raamattuopisto on olemassa ja sitä toki suositellaan, mutta sen kurssien suorittamista ei mitenkään vaadita. Monille Jumalan palvelijoille tästä ura urkeneekin, mutta valitettavasti on todettava, että joukossa on melkoisia puliveivareitakin...
On hyvä muistaa, että helluntailaisille Jumala on tärkeämpi kuin sinä. Mielihyvin saat palvella heidän kanssaan Jumalaa, laulaa reippaita lauluja ja tehdä evankelioimistyötä, mutta jos et mukaudu normistoon, välittäminen loppuu siihen. Kärjistetysti voidaan sanoa, että helluntailaiset eivät rakasta ihmistä vaan omaa helluntailaisuuttaan. Etsitään Jumalaa niin kiihkeästi, että lähimmäinen unohtuu, vaikka Jumala löytyisi juuri tuosta lähimmästä ihmisestä...
Toiminnan kriittinen arviointi on yleensä täysin tuomittavaa. On tosin huomattava, että kritiikin mieltäminen rakentavaksi vaatii kritiikin kohteelta aina melkoista kypsyyttä. Arvostelua ei sallita oikeastaan missään määrin. Kriitikot tuomitaan vikoilijoiksi, oman pesän likaajiksi ja jopa "syöpäsoluiksi", jotka hajottavat yhteyttä. Oman näkemykseni mukaan kriittisyys on kuitenkin aidon kasvun edellytys. Ilman rakentavaa kritiikkiä ja sen käsittelyä ei tapahdu kasvua. Hengellisin termein voidaan sanoa, että kritiikki olisi osattava tulkita Jumalan puheeksi. Jeesus ja profeetat ovat näet hyviä esimerkkejä oman aikansa kriitikoista, erityisesti jumalanpalveluksen suhteen.
Profetointia saatetaan käyttää vallan välineenä, jota vastaan kukaan ei uskalla asettua. Joku saattaa tulla siis kertomaan sinulle viestin Jumalalta. Yleisimmin profetointia harrastetaan kuitenkin siten, että se julistetaan yleisesti kaikien kuullen, eikä se kohdistu suoraan keneenkään henkilöön. Profetointi lienee ainoa asia, jota erityisesti kehotetaan arvostelemaan. Mutta jos saarnaaja profetoi, harvassa ovat arvostelijat.
Johdonmukaista opillista näkemystä on hyvin vaikea muodostaa helluntaiseurakunnan opetuksen perusteella. Se johtuu siitä, että omaa teologiaa ei oikeastaan ole olemassakaan. Ja eri puhujien puheet ovat lisäksi ristiriidassa toistensa kanssa. Seurakunnilla ei ole määriteltyä opillista profiilia. On vain spontaaneja puheita, ja Raamatun sanotaan riittävän opilliseksi ohjeeksi. Käytännössä on vain niin, että Raamattua voidaan kirjaimellisestikin tulkita tuhansilla eri tavoilla. Helpoimmalla pääset, kun et liikoja analysoi puheita vaan otat hengelliseksi ravinnoksesi sen, mitä irti saat. Siis syöt kalan, heität ruodot pois, ja unohdat mitä söit. Teologian puuttumisesta johtuu mm se, että syntikäsite on varsin kehittymätön. Takerrutaan ulkoisiin seikkoihin, jotka eivät riko millään tavalla lähimmäistä vastaan, mutta vaietaan mitä törkeimmistäkin loukkauksista, joita jopa vallankäyttäjät itse saattavat kohdistaa lähimmäisiinsä. Lähimmäisenrakkauden periaatetta ei siis ole sisäistetty. Ei kertakaikkiaan tajuta, että Jumalan palveleminen toteutuu juuri lähimmäisen palvelemisena. Oireellista on, että valitettava ymmärtämättömyys tässä kaikkein tärkeimässä asiassa on lyönyt leimansa koko helluntaikenttään.
Kuten kaikki muukin touhuaminen, myös sielunhoito on usein ammattitaidotonta: asiat "rukaistaan" alttarilla. Esirukoilija saattaa vieläpä möläyttää suureen ääneen arat asiasi kaikkien korville. Paljon on puoskarointia ilmennyt tässä asiassa. Se ei ehkä ole tahallista pahuutta mutta pahuutta kuitenkin, tyhmyydestä johtuvaa.
Jos päätätkin erota seurakunnasta, se ei kaikissa seurakunnissa noin vain onnistukaan. Sinut erotetaan, mikä julkisesti myös kuulutetaan. Sinua pidetään luopiona. Seurakunnan julkista profiilia varjellaan yli kaiken. Seurakunta on pyhien yhteys, sen ulkopuolella ei ole pelastusta. Tämän asian suhteen on toki poikkeuksiakin.
SEURAKUNNAN JOHTAMINEN
Vallankäytössä saattaa esiintyä varsin moitittavia piirteitä. Seurakunnan perinnäissäännöt ruokkivat kaikessa farisealaisia, ulkokultaisia toimintamalleja. Saarnaajat ovat suuria herroja. Naisten asema on alisteinen, eikä heitä hyväksytä johtotehtäviin. Naisevankelistojen panos oli herätyksen alkuaikoina merkittävä, mutta seurakuntien järjestäytyessä tilanne muuttui. Kun kysymys on vallasta, naiset aina syrjäytetään, useimmiten myös ne sovinnaiset miehet, jotka uskaltavat asettua jyrääjiä vastaan. Kaikki laitetaan tietenkin Jumalan Sanan ja johdatuksen tiliin. Joillakin paikkakunnilla vaikuttaa "helluntaidynastia", eli johto on tiettyjen sukujen käsissä (nepotismi). Myös "hyvä veli" -systeemi toimii kuten missä tahansa valtajärjestelmässä.
Puheenvuoron saa se, joka röyhkeimmin sen ottaa. Omaa mielipidettä vahvistamaan otetaan Raamatun sana tai oma ylihengellinen kokemus: "Herra on minulle näin puhunut". Jos johto eli "vanhimmisto" on keskenään erimielinen jostakin asiasta, siitä saatetaan äänestää ja sopia, että seurakunnalle kuitenkin ilmoitetaan päätöksen olleen "yksimielinen". Kysymyshän on kuitenkin vain siitä perusdemokraattisesta periaatteesta, että kaikki vanhimmiston jäsenet suostuvat asettumaan enemmistöpäätöksen taakse... Seurakunta ei tosin ole demokratia, sillä se on vanhimmistojohtoinen, eikä seurakunta valitse vanhimpia, vaan vanhimmat valitsevat itse jäsenensä. Mielestäni se on täysin oikein, kunhan seurakunnankin mielipidettä kuunnellaan. Vanhimmiston tulee olla keskenään demokraattinen, mutta sen olisi oltava varsinkin tiedottamisessaan myös rehellinen. Tässä on kuitenkin huomattava, että helluntailaisuus on lähinnä "kadunmiesten" uskonnollisuutta, ja johtajatkin ovat useimmiten samaa sarjaa. Kuten Raamatussa sanotaan:
"Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne:
ei ole monta inhimillisesti viisasta,
ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista..." (1.Kor 1:26)
Tämä seikka ei kuitenkaan saisi olla esteenä evankeliumin puhtaudelle. Seurakunnan johtoon hakeutuu näet helposti vallanhaluisia ja kovasydämisiä ihmisiä, ja he saavat helposti koko joukon hallintaansa, koska aidosti hengelliset ihmiset ovat yleensä tässä suhteessa "liian kilttejä" ja vetäytyvät kaikista konfliktitilanteista. Tästä aiheesta on kirjoitettu loistavia kirjojakin, suosittelen lämpimästi esimerkiksi seuraavia:
Edin Lövås: "Ei herroina halliten..." Alistamisen ongelma yhteisöissä (PerusSanoma oy 1991)
Hugo Odeberg: Kristinusko ja fariseukset (Suomen Raamattuopiston Kustannus oy 1984)
On päivänselvää, että kaikki uskonyhteisöt, joita johtavat asianmukaista koulutusta vailla olevat ihmiset, syyllistyvät väistämättömästi vakavaan puoskarointiin ihmisten käsittelemisessä. Rumasti sanottuna maallikoiden polla ei kestä valtaa, eikä kolportöörien yläpää alennu sydämen tasolle.
Nuorena uskonnollisena liikkeenä helluntailaisuus on Suomessa kuitenkin jonkin verran kasvanut ulos siitä äärimmäisen ahdistavasta ilmapiiristä, joka seurakuntien henkeä leimasi vielä muutama vuosikymmen sitten. Silloin syntiä olivat jopa väärän väriset kengät, puhumattakaan korvakoruista yms ulkoisista seikoista. Raamatussa toki sanotaan, että "älköön kaunistuksenne olko ulkonaista", mutta kun yksinkertaiset ihmiset alkavat omin päin tulkita Raamattua, niin lepikko siinä väistämättä rytisee.
RAAMATTUKÄSITYS
Helluntailaisilla on fundamentalistinen raamattukäsitys. Se tarkoittaa, että Raamatun joka ikinen kirjain on suoraan Jumalan sanelema. Kirjoittajat ovat vain välikappaleita, kyniä Jumalan kädessä. Tällainen näkemys on täysin kestämätön. Raamatun kirjoitusten voidaan toki sanoa syntyneen "Jumalan Hengen vaikutuksesta", mutta siitä seikasta ei tule tehdä okkulttiseen "automaattikirjoitukseen" verrattavissa olevaa johtopäätöstä. Raamattu ei kerta kaikkiaan ole kirjain kirjaimelta saneltu.
Fundamentalistisuuden takia sanankuulijat on hyvin helppo saarnata "lain alle", ja sellaista valitettavasti hyvin paljon tapahtuukin. Tietyt raamatunjakeet ymmärretään normatiivisiksi ja yksilöihmistä velvoittaviksi, koska ne tulkitaan Jumalan käskyiksi eikä oteta huomioon kokonaisuutta. Mutta jos Raamattua pidetään lakikirjana, vinoutumat ovat ilman muuta väistämättömiä.
LOPPUSANAT
Summa summarum, helluntailaisuudessa on kiitettävää *pyrkimys* aitoon hengelliseen elämään ja julistukseen, mutta valitettavasti evankeliumin keskeisin sisältö näyttää kaikessa hengellisessä intoilussa sittenkin jäävän sivuseikaksi. Aito lähimmäisestä välittäminen ja sovituksen sanoma jää elämyksellisyyden ja epämääräisen opillisen viidakon varjoon. Armosta toki puhutaan paljon, mutta armo ja rakkaus koetellaankin nimenomaan silloin, kun yksilö ei täytäkään normeja.
Helluntaiseurakunta on valitettavasti lähinnä "vahvojen" yksilöiden yhteisö, mutta parhaimmillaan se antaa hyvät mahdollisuudet toimia esimerkiksi aggressiivisessa evankelioinnissa vaikkapa yhteiskunnasta syrjäytyneiden parissa. Helluntailaisuutta voidaankin sanoa sissijoukoiksi Jumalan armeijassa. Heikot eivät kestä vauhtia, mutta vahvat ja päämäärätietoiset ihmiset saavat varmasti "vastinetta rahoilleen" voidessaan toteuttaa itseään jatkuvasti liikkeellä olevassa samanmielisten seurassa. Juopot ja huorat ja rikolliset ovat niin kovissa kahleissa, että ehkäpä tämänkaltaista herätysliikettä tarvitaan heidän vapauttamisekseen pimeyden vallasta.
Mikään seurakunta ei ole täydellinen, eikä tässäkään ole tarkoitus mustamaalata ketään eikä mitään, mutta ihmisten tulee saada seurakunnista totuudenmukaista informaatiota. Kyseessä on täysin henkilökohtainen näkemykseni, joskin kokemusta näistä kuvioista on tähän mennessä kertynyt jo yli 20 vuoden ajalta. Tavalliset seurakuntalaiset ovat olleet varsin kivaa porukkaa, ja paljon hyviä hetkiä olen saanut viettää noiden vuosien aikana heidän kanssaan, erityisesti musiikkitouhuissa. Lisäksi tahdon mainita, että nykyisen asuinpaikkakuntani helluntaiseurakunnassa en näe mitään erityistä kritisoitavaa.
Kaikki yllä oleva koskee nimenomaan Suomen helluntailaisuutta. Sen liepeillä olevat "uskon seurakunnat" ym uudet suunnat ovat opillisesti vieläkin hajanaisempia, ja niiden ydintä on hyvin vaikea tavoittaa. Tavalliselle suomalaiselle ihmiselle suosittelenkin turvallista luterilaista kirkkoa, jossa yksinkertainen evankeliumin sanoma ei huku uskonnolliseen meluun ja intoiluun. Joillekin luonteille vapaat suunnat saattavat silti tarjota sopivamman vaihtoehdon. Ja ehkäpä eri uskonsuunnilla olisi toisiltaan jotakin opittavaakin.
Kaikesta edellä olevasta kritiikistä huolimatta on sanottava, että helluntaiseurakunta voi olla aivan erinomainen uskonyhteisö niissä seurakunnissa, joissa tässä tekstissä mainittuja epäkohtia ei ilmene. Erityisesti viksténiläinen oppisuuntaus saa täyden tunnustukseni. Valitettavasti arvelen sen olevan edelleen melko harvinaista. Sen sijaan sekä laki- että hurmahenkiset oppisuuntaukset lienevät Suomen helluntaiherätyksessä parantumattomasti melko vahvoilla. Missä ei ole tinkimätöntä uskonvanhurskausoppia, siellä ei ole mitään evankeliumia. Loppukommentti.
-James Hirvisaari
http://www.james.pp.fi/hellarit.html
Vastaukset 6
Vanhimmat
keksii, on ne niin velikultia.
Eipä oikeat uskovat koskaan ole ihmisiä uskonnollisten mielestä, heissä kun on eri henki, uskovissa Pyhä Henki ja uskonnollisissa maailman henki
???
Uususkonnot ja teologia
Matti Liljeqvist
Teol.lis.
Valitsin aiheeksi "Uususkonnot ja teologia" toisaalta siksi, että se on riittävän avara, toisaalta siksi, että teologialla on oma erityinen asemansa uususkonnoissa. Tässä yhteydessä kyseessä ei ole niinkään teologian sisältö kuin sen käyttö.
Yksi hyvä esimerkki teologian käytöstä uususkonnoissa sisältyy jo sanaan "uususkonto". Mitä sillä tarkoitetaan? Se toimii jollakin tavalla amerikkalaisen sanan "cult" käännösvastineena. Tuo englannin sanahan on yksi vaikeita suomennettavia. Lähin suoranainen vastine "kultti" on jo varattu muuhun tarkoitukseen, eikä sitä näin ollen voi käyttää. Toinen sana, "lahko" taas sisältää niin paljon kielteisiä mielikuvia, että se soveltuu kyllä lahkojen vastaiseen propagandaan, mutta herättää puheena olevien lahkojen piirissä vain vastustusta keskusteluyritystä kohtaan. Niinpä - jos yleensä pyritään keskusteluun - on käytettävä sanaa, joka ei itsessään torju toista osapuolta.
Miksi nimitän ongelmaa teologiseksi, vaikka yhtä hyvin voitaisiin puhua kielellisestä ongelmasta? Syy on yksinkertaisesti se, että Raamatussa varoitetaan lahkoista. Näin ollen sanan "lahko" käyttö vie ajatukset uskonnolliselle ja lisäksi vielä kielteiselle alueelle - alueelle, jolla keskustelu ei toimi. Siellä on vain oikea ja väärä - valhe ja totuus. Ja tietenkin toiset ovat väärässä ja valehtelevat.
Moniin sanoihin on uskonnoissa ladattu voimakkaita tunteita, jotka lukitsevat niiden käyttäjät määrättyihin ajatusmalleihin. Tämähän on yksi henkisen kontrollin tunnusmerkkejä. Siksi tavallisetkin sanat saattavat sisältää voimakkaita teologisia merkityksiä. Eikä kysymys ole pelkästään niistä ihmisistä, jotka ovat jonkin uskonnon kannattajia. Sanojen merkitykset ja tunnesisällöt seuraavat myös ihmistä, joka on eronnut kyseisestä liikkeestä, ellei hän ole tietoisesti selvittänyt asiaa mielessään.
Asian tekee vaikeammaksi se, että usein nämä tunnesisällöt siirtyvät liikkeen jäseniin sanattoman viestinnän keinoin. Ihminen vaistoaa, mikä on paha sana, vaikka sitä ei suoraan sanottaisikaan. Ja kuten tiedetään, opitusta ajatusmallista tai tavasta irti pääseminen on vaikeampaa kuin täysin uuden mallin oppiminen.
Teologian merkitys
Varsinainen ajatukseni tämän esitelmän aiheen takana on kuitenkin väite, että teologiaa käytetään uususkonnoissa estämässä tärkeiden kysymysten pohtimista. Tämä liittyy kolmeen vaiheeseen jäsenen elämässä: liittymiseen, mukana olemiseen ja eroamiseen.
Uususkontojen tarkoitus on saada kannattajia ja pitää heidät liikkeelle uskollisina. Siksi monen uususkonnon jäsenten tärkeä tehtävä on lähetystyö. "Jokainen jäsen on lähetystyöntekijä." Tällaisella ajattelulla on liikkeen kannalta kaksi hyvää puolta. Toisaalta jäsenet saadaan liikkeen kannalta hyödylliseen toimintaan, toisaalta jäsenet itse vahvistavat kuulumisentunnettaan uskontoaan kohtaan. Kun lähetystyö sujuu hyvin, se vahvistaa uskoa - Jumala siunaa meidän työtämme, siis me olemme oikeassa. Kun taas työtä vastustetaan, se vahvistaa uskoa - Jumalan työtä vastustetaan (tai uskovia vainotaan), siis me olemme oikeassa. Ja käydyissä keskusteluissa aina vastaväitteiden kumoaminen vahvistaa omaa sitoutumista liikkeen ajatusmalleihin.
Lähetystyön keskeinen menetelmä on julistus tai saarnaaminen. Joskus myös kokeillaan keskustelua, mutta se on aika yksipuolista - keskustelukumppanit puhuvat toistensa ohi. Tai sitten keskustelun tarkoituksena on vain ohjata toisen ajatuksia haluttuun suuntaan. Joka tapauksessa tällaisessa julistustyössä käytetään apuna teologiaa. Keskustellaan teologisista kysymyksistä, esim. maailmanlopusta.
Mihin tällä keskustelulla tai julistuksella pyritään? Voittamaan tuo toinen meidän uskontomme kannattajaksi. Pyritään siis siihen, että tuo toinen sitoutuu meidän liikkeeseemme. Tällainen sitoutuminen ei ole teologinen vaan sosiologinen kysymys. Niinpä keskustelu Raamatusta tai teologisista kysymyksistä palvelee tässä yhteydessä vain sitä, että esitellään toiselle meidän oppejamme. Käännytystyössä etsitään toista kiinnostava teologinen kysymys ja osoitetaan, että juuri meillä on siihen oikea vastaus. Siksi mielellään liitytään ajankohtaisiin aiheisiin tai käytetään hyväksi havaittuja psykologisia menetelmiä. Kun nykyään on paljon eri syistä ahdistuneita ihmisiä, tämä tarjoaa hyvän liittymäkohdan uskonnolliselle tai epämääräiselle terapeuttiselle tarjonnalle.
Kun sitten joku on liittynyt uuteen uskontoon, häntä pidetään työllistettynä joko uusien jäsenien voittamistyössä tai pyhien kirjoitusten tutkimisessa. On sanottu, että uususkonnoissa on aina jotakin tekemistä. Tässä toiminnassa teologialla on tärkeä osa.
Monessa uususkonnossa oppi muuttuu tai kehittyy jatkuvasti. Sen takia jokaisen jäsenen on jatkuvasti seurattava yhteisön kirjallisuutta ja käytävä kokouksissa. Johtajat kyllä pitävät huolta, että kirjallisuutta on saatavilla riittävästi. Kun lisäksi muuhun, varsinkin liikkeen vastustajien kirjallisuuteen suhtaudutaan torjuvasti, erityisesti uusien jäsenten on perehdyttävä valtavaan määrään oikeaa tietoa. Tämä tieto on vain omaksuttava. Siitä ei edes keskustella - eikä sitä saa arvostella. On vain yksi totuus, yksi oikea teologia.
Kun liikkeen kannattaja joutuu keskusteluun ulkopuolisen kanssa jostakin teologisesta kysymyksestä, hänen on tiedettävä, mikä on liikkeen virallinen kanta. Hän ei saa itse pohtia kysymystä. Tarvittaessa hän ottaa asiasta selvän ja palaa kysymykseen seuraavalla keskustelukerralla.
Jos liikkeeseen kuulumaton tai sen ajatusmaailmalle vieras teologi alkaa keskustella jäsenen kanssa, hän tietenkin lähtee keskustelussaan liikkeelle omista teologisista lähtökohdistaan. Meille ihmisille on tyypillistä ajatella, että kaikki muut ajattelevat ainakin pääpiirteissään samalla tavalla kuin me itse. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti pidä paikkaansa. Eri uususkonnoilla on omat teologiset lähtökohtansa, jotka on syytä tuntea, jos ylipäänsä haluaa tutustua niiden oppirakennelmiin.
Tyypillistä uususkontojen teologialle on, että johtajat määräävät, mikä on tärkeä teologinen kysymys ja mikä ei. "Profeetta kertoo meille, mitä meidän on tarpeen tietää." Liikkeelle on edullisempaa panna jäsenet tutkimaan vaikkapa maailmanloppua sen sijaan että he tutkisivat johtajien väitteiden todenmukaisuutta tai liikkeen historiaa. Jos liikkeen historiaa kuitenkin tutkitaan, se tapahtuu liikkeen omilla ehdoilla. Vanha, liikaa paljastava oma kirjallisuus korjataan ja sensuroidaan tarvittaessa.
Erityisen vaarallista jäsenille on tutustua liikkeestä eronneiden kirjallisuuteen. Tällainen on liikkeen mielestä luopiokirjallisuutta ja laadittu vain harhaanjohtamistarkoituksessa. Kun näiden luopioiden esittämiä asioita ei pystytä kumoamaan, jäsenille kerrotaan, kuinka huonoja ihmisiä niiden esittäjät ovat - heitä voidaan jopa pitää rikollisina vain sillä perusteella että ovat eronneet.
Luopioihin ja heidän opetuksiinsa suhtautumisessa vedotaan Raamattuun, mikä tekee asiasta taas teologisen - sosiologisen tai sosiaalipsykologisen sijaan.
Mitä tiiviimmässä yhteisössä on ollut, sitä suurempia vaikeuksia on yhteisöstä eronneella sopeutua normaaliin elämään. Kysymys ei ole pelkästään arkipäivän asioista tai selvistä oppikysymyksistä, vaan ajatustottumuksista. Kun uskonnollisessa liikkeessä on omaksuttu tietty ajatustapa vaikkapa suhteessa Raamattuun, entinen jäsen kantaa sitä mukanaan ja tulkitsee edelleen Raamattua oppimansa mallin mukaan lainkaan kyselemättä onko tuo malli enää ajankohtainen. Näin hänen on vaikea irrottautua henkisesti liikkeestä.
Omaksuttujen ajatustottumusten takia teologinen keskustelu liikkeestä eronneen kanssa on syytä käydä hitaasti ja perusteita pohdiskellen. Joskus on syytä määritellä keskeiset sanat ennen kuin niitä käyttää. Mitä tarkoittaa "pelastus", "armo", "usko" jne. Uususkonnoissa niillä ei aina olekaan yleissuomen, vaan liikkeen määrittelemät merkitykset.
Joskus entisen jäsenen tekee mieli palata takaisin liikkeeseen, koska hän tuntee olevansa muukalainen liikkeen ulkopuolella. Monet entiset liikkeiden jäsenet jättäytyvät samalla kaiken uskonnollisen toiminnan ulkopuolelle. On ollut vaikea esim. palata takaisin kirkkoon, josta on aikoinaan lähtenyt, koska on kokenut sen maallistuneeksi. Taustalla saattaa olla todellinen omakohtainen kokemus tai sitten liikkeen opettama suhtautumistapa. Olennainen seikka tässä kuitenkin on omaksuttu teologinen lähestymistapa. Helposti odotetaan, että se liike, johon kuuluu olisi jollakin tavalla pyhä, puhdas ja ihmeellinen. Sellaista ei kuitenkaan ole. Sen on jo kirkkohistoria opettanut.
Tärkeät kysymykset
Mitkä sitten ovat tärkeät kysymykset? Koska uususkonnot perustuvat johtajan (tai johtoryhmän) opetuksiin, on ensiksikin syytä kysyä, kuka on tämä johtaja. Millä perusteella olisi uskottava juuri häntä? Jos joku väittää olevansa Kristus, hän joko on tai sitten ei. Mutta jos on kaksi kristustarjokasta, ei logiikka ole sitä, että jos toinen on väärä, toinen on oikea. Nykyään tarjotaan monia ainoita oikeita kristuksia ja jumalia. Siinä suhteessa ei voi jäädä puolueettomaksi. Valinta on tehtävä. Tällöin oikea valintaperusta on siinä, mitä nämä ovat opettaneet. Monissa uususkonnoissa on nähtävissä toisaalta muutoksia keskeisissä opin kohdissa toisaalta ennustusten paikkansa pitämättömyyttä. Jos johtaja väittää tietävänsä jotakin, mitä ei sitten tiedäkään, hän ei kyllä ansaitse luottamusta muussakaan asiassa.
Johtajakysymykseen liittyy toinen tärkeä kysymys. Onko liikkeessä useamman tason opetusta? Kerrotaanko ulkopuolisille eri asioita kuin liikkeen sisällä? Jos, niin miksi? Mikä merkitys totuudella on yleensä liikkeessä? Pyhittääkö tarkoitus keinot?
Kolmas tärkeä kysymysalue on liikkeen historia. Miten liike on saanut alkunsa? Mistä taustoista se on noussut? Millaisia luurankoja sen kaapeissa on? Miten suhtaudutaan toteutumattomiin ennustuksiin? Näistä ei valitettavasti aina kerrota edes aktiiveille jäsenille saati sitten jäsenehdokkaille.
Neljäs tärkeä kysymys on, mitä jäseneltä odotetaan. Mitä hänen pitää tehdä kuuluakseen joukkoon? Kuinka hänen pitää suhtautua ulkopuolisiin, vaikkapa omiin sukulaisiinsa? Onko pelastus esim. sitä, että pääsee eroon pahan vallassa olevista sukulaisistaan? Onko siirryttävä asumaan yhteisön tiloihin tai onko elämä muutoin rajoitettu esim. työelämän ohessa lähetystyöhön ja kokouksissa käymiseen? Onko vapaa-aikaa tai mahdollisuutta virkistymiseen?
Kaikkia edellä mainittuja asioita perustellaan tarvittaessa tietenkin teologialla, mutta tärkeä kysymys on, mihin teologialla pyritään. Onko teologia ja Raamattu alistettu liikkeen johdolle vai onko niillä jotakin omaa sanottavaa?
Teksti perustuu esitelmään, jonka teologian lisensiaatti Matti Liljequist piti 21.3. 2002 Uskontojen uhrien tuki ry:n 15-vuotisseminaarissa Balderin salissa, Helsingissä.
http://www.uskontojenuhrientuki.fi/uususkonnot_ja_teologia.html
Usko ja manipulaatio
Manipulointi (tai manipulaatio) tarkoittaa ihmisten mielten ohjaamista haluttuun suuntaan. Kyse ei ole normaaliin arkielämään kuuluvasta suostuttelusta, vaan paljon vahvemmasta pyrkimyksestä ohjailla toisten ihmisten elämää, usein vastoin näiden todellista etua. Valitettavasti ilmiö on hyvin tavallinen uskonnollisissa yhteisöissä.
Uskonnollisissa yhteisöissä elää usein vahva käsitys, että oma tapa uskoa on ainoa oikea ja muidenkin olisi syytä uskoa juuri samoin. Yhteisön jäsenet ajattelevat, että ulkopuolisten ihmisten elämä on vailla päämäärää ja johtaa kadotukseen. Sellaisen ilmapiirin vallitessa kiusaus levittää omaa uskoa keinoja kaihtamatta voi käydä liian suureksi
Uskon levittäminen tarkoittaa juuri toisiin ihmisiin vaikuttamista. Käännyttäjä voi olla (ja luultavasti useimmiten onkin) vilpitön uskossaan ja arvella, että se mitä hän on tekemässä, on toiselle vain hyväksi. Mutta pyrkiessään käännyttämään toisen omaan uskoonsa esimerkiksi mustamaalaamalla yhteiskuntaa ja vaikenemalla oman yhteisönsä epäkohdista hän syyllistyy yhtä kaikki manipulointiin. Ystävällisillä eleillä on ennalta suunniteltu tarkoitus: houkutella yhteisöön uusi jäsen.
Mutta liittyykö kukaan täysi-ikäinen uskonnolliseen yhteisöön vastoin tahtoaan? Eikö hän kuitenkin käytä omaa harkintaansa ja tule siihen tulokseen, että tällä yhteisöllä on tarjottavanaan hänelle jotakin niin arvokasta, että sen vuoksi kannattaa tehdä uhrauksia?
Kysymys on siis siitä, onko ihmisellä vapaa tahto vai voidaanko hänet aivopestä uskomaan mitä tahansa. Tutkimusten valossa uuteen uskonyhteisöön liittyvillä ihmisillä on useimmiten jokin motiivi tarttua yhteisön syöttiin. Mutta liittymisvaiheen tunnekuohuissa hän ei välttämättä ymmärrä, että astuttuaan sisään yhteisön ovesta hän on paljon aikaisempaa voimakkaammin sidottu sen toimintaan. Hänelle saatetaan esimerkiksi kertoa, että liikkeen opeista piittaamattomat läheiset (esim. aviopuoliso) ovat huonoa seuraa ja estävät häntä kehittymästä hengellisesti.
Näin uskonyhteisön vallankäyttöön liittyvä manipulointi voi saada pahaa aikaiseksi. Pahimmassa tapauksessa jäsen menettää kokonaan mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä. Seuraavissa artikkeleissa aihepiiriä tarkastellaan eri näkökulmista:
Aivopesu - vapaasta tahdosta? Lahkoissa tai kulteissa esiintyvä vallankäyttö on saanut niiden vastustajat kehittelemään teorian mielenkontrollista, jota tässä artikkelissa tarkastellaan amerikkalaisen Steven Hassanin pohjalta. Sen sijaan englantilainen uskontososiologi Eileen Barker korostaa enemmän vuorovaikutusta ja jäsenen aktiivista osaa.
Katkelma George Orwellin kirjasta Vuonna 1984
Cult Awareness and Information Centre Australia - esittely Kyseisen järjestön sivut sisältävät runsaasti kiinnostavia artikkeleita. Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n sivulla pieni esittely ja linkki suomenkieliseen kokooma-artikkeliin, jossa kuvataan eräänlaisen terapiakultin toimintaa ja "istutettuja muistikuvia".
http://www.uskontojenuhrientuki.fi/manipuli.html
Tutun kuuloista asiaa, jo tätä palstaa seuraamalla huomaa tuon tekstin pitävän paikkaansa.