Muistatteko enää edesmenneiden rakkaittenne ääniä? Itse saan niistä enää vain hetkittäin kiinni ja se tuntuu tosi pahalta.Tänään näin vuonna 1987 kuolleen läheiseni vanhalta vhs-kasetilta, en tiennyt että sellaista kasettia olikaan ja kuulin jälleen hänen äänensä ja se oli lohdullinen mutta järkyttävä kokemus.Varsinkin, kun itsekin olen sillä kasetilla täysin tietämättömänä että hän kohta kuolisi.Viimeisin todella läheinen kuoli joulukuussa ja ääni on jo nyt häipynyt melkein muististani ja se tuntuu kauhealta.
Muistatteko enää rakkaanne ääntä?
Äänet unohtuneet
102587
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ukkini kuoli vuosi sitten ja muistan vielä elävästi hänen äänensä, hänen ulkonäkönsä, hänen luonteensa. Mutta vuosi on aika lyhyt aika ihmisen elämässä. En tiedä, mikä tilanne on vaikka vuoden päästä tai kymmenen vuoden. Sitä ei onneksi tarvitse vielä miettiä.
isän iänen-ihan kun hiän puhus nyttii tuossa miun vieressä!!!
isäni kuoli ennen kuin synnyin. Lähisukulaisellani on äänite, jossa isäni puhuu. Olen kymmeniä vuosia pyytänyt saada kuulla sen. Asia on minulle erittäin tärkeä. Sukulaiseni mielestä ajatus on ihan älytön, koska "ei isä siinä mitään järkevää puhu, huutelee "yy kaa koo" ja harjoittelee jotain ulkomaan kieltä". Mitä sitten?
Joskus perkule vaikka varastan ne nauhat!
Isäni kuoli 21-vuotta sitten, hänen fyysistä ääntään en enää muista, en sen väriäkään tai muotoa. Sen sijaan mummojeni ja enoni fyysiset äänet muistan, värejä ja muotoja myöten.
Mutta, sen kyllä muistan/tiedän, miltä isin ääni tuntuu, koska isi puhuu minulle edelleen (minulle todellisuutta, jollekin toiselle mahdollisesti huuhaata).
Tässä muutama päivää sitten olin kamalan ahdistunut ja itkeskelin kaikkea elämän surkeutta ja sitten aamulla herätessäni unen rajamailla isä soitti minulle sanoen "no, minä se täällä"...tuli niin lohdullinen olo, koska isän kuolemasta on jokunen vuosi aikaa, enkä ole saanut häntä uniini aiemmin. Aivan kuin hän olisi sanonut, että olen olemassa tässä lähellä...
Itse olen pohtinut aivan samaa, sillä olen huomannut, etten muista enää pappani ääntä lainkaan (tietty tunne minulla siitä kyllä on), mutta vaarini , joka kuoli 5 vuotta pappaani myöhemmin, äänen kylläkin.
Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että nämä ihmiset pysyvät kuitenkin aina mielessäni... tai ainakin tiettynä mukavana tunteena sisimmässäni, joten mitä sitä murehtimaan, jos ei muista enää tarkalleen niin pientä asiaa kuin ihmisen ääntä. Eivät he kuitenkaan katoa mielestämme, vaan pikemminkin iskostuvat lähtemättömästi sisimpäämme...
Se hieno tunne, muisto toisesta, on lähtemätön, vaikka kaikkea toisesta ei suoranaisesti muistaisikaan. Ei esim. toisen äänen unohtamista pidä hävetä, sillä ei se tarkoita sitä, että toinen unohtuisi sinulta.
Mulla on jääny mieleeni äidin äänestä vain se kauhea kuolinkorina kun menin katsoon, että itä se niin kovasti kuorsaa. Korina soi korvissani aina.
Tuntuu omituiselta, että vaikka olin lapsena joka päivä tekemisissä toisen mummoni ja isäni kanssa, en muista heidän ääniään. Johtuneeko siitä, että kuolivat ollessani 8 ja 10, mene ja tiedä...Onneksi on olemassa (edes yksi) vhs-nauhoite vielä...Vaikka sitä on kyllä vaikea katsoa ilman suuria tunteenpurkauksia...
Kirjoitit kauniisti sinulle läheisten poisnukkudeiden ihmisten äänistä. Mieheni kuoli 1997 sairastettuaan syöpää reilun vuoden. Minulla on kasetti jossa olemme yhdessä. En vieläkään ole rohjennut katsoa sitä. En kyllä muista millainen hänen äänensä oli, puhetyylin kyllä muistan. Nuorileski Itä-Suomesta.
En muista heidän ääniään, minusta se on aivan luonnollista että ne unohtuvat kun aikaa kuluu.Isäni kuolemasta on kohta 3 vuotta enkä enää aikoihin ole muistanut hänen ääntään.
Kuitenkin muistoja elää omaisistamme meidän sisimmässämme ja ne ovat tärkeitä ja osa niistäkin unohtuu ja niin kuuluukin olla. Silloin jos esim. nauhojen kuuntelu on liian kipeää ei kannata kuunnella ja kiduttaa itseään, vaan vasta sitten kuunnella kun on siihen valmis. Minä en esim. pystynyt katsomaan valokuvia sillä ne tuottivat liikaa tuskaa katsoin niitä vasta kun olin siihen valmis ja niitä katsellessa tuli hyviä muistoja mieleen. Jos me muistaisimme rakkaistamme kaiken ei suru hellittäsi otetta koskaan emme kukaan kestäisi sitä, meidän kuuluu unohtaa asiota ja hyväksyä ettemme voi muistaa kaikkea. Silloin kun muistoja unohtuu se tuntuu kipeältä ettei muista, mutta ne minkä on unohtanut on tarkoitettu unohdettavaksi, eri ihmiset muistamme eri asioita pois nukkuneista läheisistämme. On parempi armahtaa itseään ja hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa unohduskin kuuluu suruun.
Kaikkea hyvää sinulle tästä eteenpäin elämässäsi.