Katsoin hienon TV1:n Ulkolinjan dokumentin Sairaalaelämää Bagdadissa.Sen oli tehnyt englantilainen toimittaja jatkuvan hengenvaaran alla.
Sitä ennen murehdin työssä kokemaani ratkaisematonta yhtälöä siitä, että ei ehdi tehdä sitä mitä pitäisi päivän aikana. Syynä siihen on organisaatio, jossa vastuu työstä on siinä yksikössä ilman oikeutta tehdä sitä siten, kuin siinä tilanteessa olisi järkevä tehdä. Syy edelliseen on siinä, työn painopiste siirtyy sille, joka yrittää tehdä työn pois niiltä, jotka pitävät kiinni olemassa olevista oikeuksista tehdä se siten, että se ei järkytä heidän mielenrauhaansa muuttuvassa työympäristössä. Seuraus on se, että työ kasautuu pisteeseen, jossa sitä yritetään tehdä vanhojen kolleegoiden muutosvastarinnassa ja ympäristön odotusten välissä ylempien tahojen välittämättä siitä, että survival game:ssa vahvemman oikeus voittaa.
Edeltäjäni paloi loppuun työkyvyttömäksi loppuelämäksi, toinen lähti ennenaikaiselle työttömyys eläkkeelle ja ongelmia ei silti saa ratkaista.
Mutta vähäpätöiseksi jäivät suruni verrattuna Bagdadilaisen sairaalan lääkäreiden ja muun henkilökunnan ponnistuksiin yrittää auttaa päivittäisiä pommien ja muun väkivallan uhreja olosuhteissa, joita normaalisairaalaelämäksi ei voi kutsua. Lämpötila saattaa nousta lähes 50 asteeseen, sairaalaan tuodaan päivittäin haavoittuneita uhreja lapsia ja muita siviileja, hyvinä päivinä vain 8 pahimpina yli 100. Kaikesta on pulaa, henkilökunnan palkat olemattomat, lääkärit tekevät ylipitkiä päiviä pelastaakseen epätoivoisesti viattomia uhreja vaikeissa olosuhteissa henkensä kaupalla.
Moni on jo jättänyt maan mutta vielä on niitä, kun uhraavat työnsä ja elämänsä potilaitten hyväksi. Koskaan ei tiedä, koska ammuskelijat tulevat sairaalaan ja surutta ampuvat milloin ketäkin. Al Gaidan tukijat tuhoavat elämää silmittömästi erityisesti shiiojen keskuudessa, kun heitä Saddamin aikana sorrettiin ja nyt yritettävät pitää oikeuksistaan kiinni, niin kostoksi siitä ulkomaiset tuhoajat aiheuttavat suunnatonta sekasortoa ja tuskaa. Potilaat surevat miksi Jumala sallii sen, miksi heitä tuhotaan ja juuri lapsia ja muita siviilejä.
Mikä on meidän sivistyneiden ihmisten oikeus ja mahdollisuus tehdä niille, joilla ei ole muuta kuin tuskaa, pelkoa ja häpeää. Yritämmekö vain tehdä itsellemme hyvää elämää vai kuinka voisimme asennoitua siten, että mekin tekisimme jotain, ihan niinkuin meille tehtiin sodan aikana rauhassa elävien naapureiden toimesta.
Mikä olisi meidän suhde työhön tuonkaltaisessa painjaisessa. Olin kiitollinen, kun meidän TV1 näytti englantilaisen rohkean toimittajan niin vaikuttavan ja hienon karun työelämän kuvauksen ketään syyttämättä vain kertoen.
En voinut muuta kuin yhtyä irakilaisen miehen epätoivoiseen tuskaan menettettyään lapsensa ja läheisensä: Jumala auttakoon meitä me emme voi.
Sitä ennen murehdin työssä kokemaani ratkaisematonta yhtälöä siitä, että ei ehdi tehdä sitä mitä pitäisi päivän aikana. Syynä siihen on organisaatio, jossa vastuu työstä on siinä yksikössä ilman oikeutta tehdä sitä siten, kuin siinä tilanteessa olisi järkevä tehdä. Syy edelliseen on siinä, työn painopiste siirtyy sille, joka yrittää tehdä työn pois niiltä, jotka pitävät kiinni olemassa olevista oikeuksista tehdä se siten, että se ei järkytä heidän mielenrauhaansa muuttuvassa työympäristössä. Seuraus on se, että työ kasautuu pisteeseen, jossa sitä yritetään tehdä vanhojen kolleegoiden muutosvastarinnassa ja ympäristön odotusten välissä ylempien tahojen välittämättä siitä, että survival game:ssa vahvemman oikeus voittaa.
Edeltäjäni paloi loppuun työkyvyttömäksi loppuelämäksi, toinen lähti ennenaikaiselle työttömyys eläkkeelle ja ongelmia ei silti saa ratkaista.
Mutta vähäpätöiseksi jäivät suruni verrattuna Bagdadilaisen sairaalan lääkäreiden ja muun henkilökunnan ponnistuksiin yrittää auttaa päivittäisiä pommien ja muun väkivallan uhreja olosuhteissa, joita normaalisairaalaelämäksi ei voi kutsua. Lämpötila saattaa nousta lähes 50 asteeseen, sairaalaan tuodaan päivittäin haavoittuneita uhreja lapsia ja muita siviileja, hyvinä päivinä vain 8 pahimpina yli 100. Kaikesta on pulaa, henkilökunnan palkat olemattomat, lääkärit tekevät ylipitkiä päiviä pelastaakseen epätoivoisesti viattomia uhreja vaikeissa olosuhteissa henkensä kaupalla.
Moni on jo jättänyt maan mutta vielä on niitä, kun uhraavat työnsä ja elämänsä potilaitten hyväksi. Koskaan ei tiedä, koska ammuskelijat tulevat sairaalaan ja surutta ampuvat milloin ketäkin. Al Gaidan tukijat tuhoavat elämää silmittömästi erityisesti shiiojen keskuudessa, kun heitä Saddamin aikana sorrettiin ja nyt yritettävät pitää oikeuksistaan kiinni, niin kostoksi siitä ulkomaiset tuhoajat aiheuttavat suunnatonta sekasortoa ja tuskaa. Potilaat surevat miksi Jumala sallii sen, miksi heitä tuhotaan ja juuri lapsia ja muita siviilejä.
Mikä on meidän sivistyneiden ihmisten oikeus ja mahdollisuus tehdä niille, joilla ei ole muuta kuin tuskaa, pelkoa ja häpeää. Yritämmekö vain tehdä itsellemme hyvää elämää vai kuinka voisimme asennoitua siten, että mekin tekisimme jotain, ihan niinkuin meille tehtiin sodan aikana rauhassa elävien naapureiden toimesta.
Mikä olisi meidän suhde työhön tuonkaltaisessa painjaisessa. Olin kiitollinen, kun meidän TV1 näytti englantilaisen rohkean toimittajan niin vaikuttavan ja hienon karun työelämän kuvauksen ketään syyttämättä vain kertoen.
En voinut muuta kuin yhtyä irakilaisen miehen epätoivoiseen tuskaan menettettyään lapsensa ja läheisensä: Jumala auttakoon meitä me emme voi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.