Mulla olis tiedossa rankat ajat läheiseni loppuaikojen kanssa, ja jo nyt pelkään miten mahda jaksaa, entä lapset ja työ? Miten vastaavassa tilanteessa olleet olette toimineet? Onko ollut jotain lääkitystä (mulla nyt satunnaisessa käytössä nukahtamislääkkeet), sairaslomaa, mitä? Pelkään ihan tosissani menettäväni järkeni, tai ainakin elämänhaluni. Toisaalta en millään haluaisi esim. itkeä julkisesti, enkä varsinkaan lasten nähden. Ja tiedän että sillä puolella mulla riittää annettavaa vaikka kuinka paljon. Ja sitten tulee piste jossa enää ei edes jaksaisi itkeä, saati halua.
Miten siis olette jaksaneet?
Miten siis olette jaksaneet?
Vastaukset 5
Vanhimmat
kirkolla diakonissan kanssa keskustelemassa.Voimia
Me menimme lääkärin juttusille ensin. Saimme kriisiapua kolme kertaa. Mutta sen jälkeen piti olla "kovana" että sai apua. Ja nyt olemme käyneet terapeutin juttusilla aika tiheään. Siitä on apua. Läheisten kanssa ei voi alkuun jutella kun kaikilla on yhtä suuri suru. Itkeä voi ja se helpottaa. Lapsille voi selittää miksi itkee. Lapset ymmärtää enemmän kuin ajattelemmekaan. Ikävää voi itkeä niin kauan kuin haluaa. Joillakin se kestää vuosia, vuosia. Meillä on oikeus surra. Sitä ei saa piilottaa. Silloin voi masentua täysin jos ei anna itkun tulla ja ei voi puhua kenenkään kanssa. Pikku hiljaa voi alkaa juttelemaan oman perheen ja läheisten kanssa.
Voimaa sinulle.
Menetin kolme kuukautta sitten parhaan työkaverini ja samalla ystävän, elämän halu oli lopahtaa mutta jotenkin vain jaksoin pinnistää itseni taas pinnalle, minulla oli apuna masennus lääkkeitä ja nukahtamislääkeitä sen lisäksi kävin juttelemassa ihan ammatti ihmisen kanssa ja hän tavallaan antoi minulle voimia jaksaa eteenpäin. Tietysti olemme kaikki erillaisia ja koskaan tapaukset eivät ole saman laisia mutta toivottavasti tästä oli edes jotain apua.
Voimia sinulle.
Kaveri antoi nukahatamislääkkeitä jotka myöhemmin sain lisää lääkäriltä.Nukkumisesta ei olisi ilman niitä tullut yhtään mitään.Muista syödä , tee se vaikka väkisin.Sinulla on oltava voimia lasten takia.
Itse en halunnut masennuslääkkeitä.Puhuminen oli minun tapa surra.Mietin ja puhun ja kyselen.Kelaan päivästä toiseen asioita.Oli hirmu tarve saada tietää kaikkiasiat.Luin lehtiä ja lopulta löysin tänne.
Minun oli pakko olla vahva koska kaikki muut murtui täysin.Jonkun oli pojan hautajaisetkin järjestettävä, eli minä hoidin.
Itse en osannut itkeä muiden nähden.Itkin yksin , ja varsinkin autossa.
Suruni jatkuu ja poikani on mielessä jokainen päivä.Töissä pystyn käymään ja jollakin tavalla pää on selkeentynyt.
Kaverini taas menetti työkyvyn kahdeksi vuodeksi ja itki jokaikinen päivä.Kaikki me suremme omalla tavallamme.
Tärkeintä on hyväksyä oma suru sellaisena kuin se tulee.Kaikki ajatukset ja kaikki mikä liittyy suruun.Sureminen kestää minkä se kestää,.Pahinta on kun joku sanoo, että kyllä sinun nyt pitää ajatella jotain muuta ja saada elämästä kiinni.
Nyt kun suurin sokkivaihe on ohi, olen vasta hyväksynyt tapani surra ja ymmärtänyt että tämä on minun tapa surra.Ei sitä voi tilata sellaisena kuin kuvittelee sen olevan.Itse hämmästyin omasta tavastani surra.
Voimia ja kyllä kaikki menee niin kuin on mennäkseen, ja jotenkuten se elämä vaan jatkuu, vaikkei enää entiselleen tietenkään edes voi palata kun rakas on poissa.
Elät vaikeaa aikaa, mutta pitämällä tunteet sisälläsi pahennat oloasi. Lääkkeet vain siirtävät ongelmaa eteenpäin. Uskon että kerrottuasi tilanteestasi työterveydenhuollossa tai terveyskeskuksessa saat sairaslomaa ja nukahtamislääkettä että saat nukuttua. Voivat neuvoa myös missä voit käydä keskustelemassa. En tiedä minkä ikäisiä lapsesi ovat, mutta jo vähän vanhemmat huomaavat kyllä ja olisi hyvä että kerrot tilanteesta ja itket avoimesti. Miksi itku on kielletty? Lapset kärsivät enemmän jos eivät tiedä ja jos he eivät saa itkeä. Siirrät taakkaa heille eivätkä hekään jatkossa uskalla puhua ja näyttää tunteitaan. Tämän kerron siksi että itse sain apua terveyskeskuksesta ja lapseni olivat mukana isänsä saattohoidossa ja tietoisia tilanteesta ja hyvästelivät isänsä. Se on auttanut meitä selviämään ja jaksamaan. Toivon että ilmaiset tunteesi ja sillä tavoin saat apua.