Miksi he surevat kun joku läheinen kuolee, tai pelkäävät oman henkensä puolesta jos kerran tietävät että tulevat myöhemmin näkemään tai itse jatkamaan seuraavaan paikkaan? Asuisiko heissäkin kuitenkin pieni ateisti vai kenties alkukantaiset vaistot saavat varjelemaan omaa henkeä vaaran uhatessa?
Uskovat ja kuolema
Kuismanen
13824
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Sitä sopiikin kysyä, miksi ei koskaan näe uskovaisia vanhempia iloiten
juhlimassa lapsensa kuolemaa. Mitä nuorempana lapsi kuolee, sitä iloisempi pitäisi vanhemman olla, koska mahdollisuus että lapsi pääsee "taivaaseen" lienee sitä suurempi, mitä nuoremmasta henkilöstä on kyse.
myös mielellään, että jokainen rukoilee suuressa hädässä. On tullut testattua hyvinkin ahdistava läheltä piti -tilanne, eikä silti rukoiluttanut yhtään.
Tilanne päättyi onnekkaasti, ja niinpä voin todeta olevani tyytyväinen elämääni, en siksi, että olen sen taidokkaasti järjestänyt, vaan sattumalta.
tosiaan asuu pieni ateisti, joka saa heidät suremaan omaisten kuolemaa.
Olen tavannut myös sellaisen uskismielipiteen, ettei täysateisti tunne surua paljonkaan, vaikka hän hyvin tietää, ettei tapaa edesmenneitä läheisiään enää koskaan. Tämän suremattomuuden uskis on selittänyt siten, ettei täysateistilla ole juurikaan tunne-elämää.
monissakin hautajaisissa olleena voin vahvistaa, ettei yksikään (uskovaisista) sukulaisistani ole iloinnut ja riemuinnut siitä, että hänen rakkaansa on vihdoin päässyt taivaan iloihin. Kummallista tosiaan?
Hautajaistenhan pitäisi olla ilon ja riemun juhla sille, että sielu pääsee ikuiseen elämään jumalansa luokse? Vai olisiko taustalla ajatus siitä, että eivät ole kovinkaan nuhteettomasti elämäänsä täällä viettäneet ja pelkäävät rakkaimpiensa kuitenkin päätyneen sinne helvetin tulijärveen?
Itsekin olen pari kertaa ollut kuolemanvaarassa ja kumma kyllä ei kertaakaan tullut mitään rukouksia mieleeni, vaan ainoastaan kirouksia ja sadattelua. Joten terveisiä vaan sinne hihhuleille - ihan turha tulla saarnaamaan meikäläisen kuolinvuoteen äärelle, sieltä tulee vain tulta ja tulikiveä kaikkien niskaan...
Kuolema on kova paikka kaikille. Useimmat tavat lähteä täältä ovat kivuliaita ja ahdistavia. Ero surettaa myös, sillä vaikka uskoisi jälleennäkemiseen, loppuelämä täällä on elettävä ilman ihmistä, jota rakasti.
Vaikka täällä Suoli-24:ssä pullistellaan vaikka millä, niin voin sanoa, että terminaalivaiheen potilaat ovat aika nöyrää poikaa... Eivätkä muuten kirjoita tänne.
Aina kun luen menestyneitten, rikkaitten ja kuuluisien tai turhien julkkisten kuolinilmoituksia, varsinkin yllättäen kuolleitten , tunnen että kuolemassa vihdoin toteutuu tasa-arvo. On sentään kuolema, joka laittaa asiat järjestykseen. Luulivat, ettei heihin mikään pysty, kunnes eräänä päivänä ovat nimenä Hesarin kuolinilmoituksessa. Ylistän sinua kuolema, ainoa tosi demokraatti.
Käydessäni vanhoilla hautausmailla huomasin kyllä että se elinaikamme eriarvoisuus jatkuu täälläkin.
Joillakin vain on niin hulppeita muistomerkkejä että! Juseliuksen mausoleumi Porissa ehkä ääriesimerkki.
Monilla hautausmailla on myös ollut "köyhien rivejä", jonne dumpattiin ne ei-niin-varakkaat.
Tietenkin kuoleman jälkeisten muistomerkkien suuruus on suremaan jääneiden sukulaisten mielikuvituksen ja kukkaron tuotetta, eikä se itse vainajaa paljon auta.
Eipä silti, nykykäytäntö esim. tuhkansirottelualueineen on vienyt pohjaa massiivisilta hautamuistomerkeiltä. Eivät kaikki sellaista haudalleen toivo.
tasa-arvo ei toteudu edes kuolemassa.
Hän nautiskelee fantasiasta, missä ihmiset jaetaan lampaisiin ja vuohiin, jyviin ja akanoihin, hedelmäisiin ja kuiviin oksiin, sekä ohjataan perin erilaisiin jatkokäsittelyihin.
Sanomattakin on selvää, miten uskis uskoo itsensä lajiteltavan.
http://www.yleradio1.fi/tiede/tiedeuutiset/id9773.shtml
on inhimmillinen ominaisuus ja suru myös. Moni uskova pelkää väkivaltaista ja tuskallista kuolemaa. Kipu on se, joka sellaisessa pelottaa. Olisi aika spookia, jos uskovat eivät surisi eroa läheisestä. Jeesuskin itki Lasaruksen kuolemaa, vaikka tiesi hetken päästä herättävänsä tämän kuolleista. Muiden ihmisten suru kosketti häntä. Joku on tosin väittänyt, että hän itki ihmisten epäuskoa. Voihan sekin olla mahdollista.
Miksi pariskunnat vetistelevät lentokentällä, vaikka tietävät näkevänsä vielä toisensa? Koska ero on aina haikea.
Vastasiko tämä kysymykseesi?
"Miksi he surevat kun joku läheinen kuolee,"
Ensinnäkin, mistä tiedät, ovatko he oikeasti uskovia? Mistä tiedät surevatko he oikeasti? Ja mistä tiedät mitä he surevat?
Miksi ihmiset surevat jos läheinen lähtee maailmanympäripurjehdukselle, tai vaikka muuttaa vain toiseen maahan?
"Asuisiko heissäkin kuitenkin pieni ateisti vai kenties alkukantaiset vaistot saavat varjelemaan omaa henkeä vaaran uhatessa?"
Eikö elämiseen tai elämisen haluun ole muuta syytä kuin ateismi?
sydämessäänkään täysin epäilyksetön olisi. Paitsi täysmielipuoli joka on silmät ja korvat sulkenut ja torjunut jumalan raivolla kaiken mistä ei pidä.
Ei kai läheisen menettämisen suru uskosta riippuvainen tunne ole? Minusta on ihan inhimillistä ikävöidä, vaikkei uskoisi eron lopullinen olevankaan. Voi olla, että usko jälleennäkemiseen taivaassa voi helpottaa uskovan tuskaa, mutta eihän se silti sitä sen hetkistä menetystä poista.