Äiti, minulla

luopumaan,on kaipaus kova,Yritä muistella kaikkea kaunista,mitä teitte,ja näitte yhdessä.Kirkot järjestävät sururyhmiä,jos haluat mennä.Aika on ainoastaan lääke joka lieventää surua,Voimia sinulle.

Kun lapsi luokseni tuotiin,
hän syliini istahti vain.
Hän sanonut ei mitään
eteensä tuijotti vain.
Radion soimaan laitoin
lapsi syliini takertui.

Laulu kaunis ja niin herkkä
lapsen itkemään kai sai.
Lapsi sanonut ei mitään,
silmiään pyyhki vain.
Oli kerta ensimmäinen,
kun lapsi minuun katsoi.

Yhä hiljaa itkien,
lapsi lauseen ensimmäisen
sanoi hiljaa kuiskaten:
"Äiti, minä apua tarvitsen."

runo on omatekemäni, joka omistettu äidilleni joka on kyllä elossa edelleen mut yhteytemme oli minun ollessa lapsi niin aika vaikeat, vaikka olimme kokonainen oikea perhe.en vieläkään pysty äidilleni puhumaan vaikeista asioistani kuten en isällenikään tai veljellenikään. tavallisista arkipäivän asioista pystyn puhumaan näiden ihmisten kanssa.

ps. osanotto suruusi.

Äitisi rakastaa sinua. Kuulen sen sanoistasi. Rakkautesi häntä kohtaan on heijastusta siitä rakkaudesta, jota hän osoitti sinua kohtaan. Äiti, joka ei rakasta, ei voisi tuollaisia tunteita lapsessaan herättää.

Elämä on joskus hyvin vaikeaa. Joskus me käymme läpi vaikeita sairauksia tai muuten vaikeita kokemuksia. Ehkä joillakin käy mielessä, että olisi helpompi kuolla pois. Mutta en usko, että äiti, joka rakastaa lastaan, ja jonka lapsi rakastaa häntä, voisi haluta pois. Äidinrakkaus on niin syvä tunne. On äitejä, jotka eivät rakasta lapsiaan. Sinun äitisi rakasti. Ja rakastaa vieläkin. Hän elää sydämessäsi, ja osa häntä elää jokaisessa solussasi - olethan puoleksi häntä. Eikä sielu kuole. Äitisi on varmaan luonasi useammin kuin uskotkaan. Ehkä hän vielä näyttäytyy sinulle, koska kaipaat häntä niin paljon. Hän on varmaan ylpeä sinusta, kun saavutat ja opit ja nautit elämästä. Ja hänen kätensä on olkapäälläsi, kun olet surullinen. Hän katselee lempeästi sinua, ja haluaisi halata sinua.

Luen juuri kirjaa (Ouspensky) jossa arvellaan, että elämme monta kertaa, ja synnymme yhä uudelleen ja uudelleen samaan perheeseen, samana vuonna, teemme kaiken samalla tavalla kuin aikaisemminkin, ja kuolema on siirtymistä syntymään, ja uuteen alkuun. Ouspensky usein puhuu siitä, miten aika on illuusio. Kaikki, mikä on ollut ja kaikki, mikä tulee olemaan, on olemassa samalla aikaa. Joillakin ihmisillä on kyky nähdä tuona aikailluusion läpi. Sellaiset ihmiset pystyvät näkemään menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Kuolemasta on niin monenlaisia teorioita. Kukapa meistä todella tietää, mitä siinä tapahtuu, ennenkuin saamme sen itse kokea. Oletko kuullut ihmisten kokemuksia, jotka on elvytetty heidä jo kuoltuaan? Usein he puhuvat nähneensä jotain kaunista, ja tunteneensa rakkauden läsnäolon.

On ihanaa, että sinun äitisi oli rakastava ihminen. Minulla oli äiti, joka ei rakastanut ketään. Hän on nyt vanha, ja saattaa kuolla piankin, mutta minusta tuntuu, että en itke kyyneltäkään hänen takiaan. Minä rakastin häntä, lapsena, mutta häneltä löytyi vain moitetta ja pilkkaa. Sen haavan paikkaamiseen saattaa mennä koko elämä. En tiedä, kumman osan sinä valitsisit, jos valita voisi. Minä valitsisin äidin, joka rakasti, edes vähän aikaa.

puhelimessa pari päivää ennen, kuin sairauskohtaus vei häneltä hengen. Hän valitti päänsärkyä ja huonoa vointia, ja oli huolissaan lapsistaan. Minä äsähdin jotain, luulin hänen kuvittelevan. Hän kun usein valitti kipuja ja särkyjä. Ja sitten kuulin, että hän oli kuollut. Hän yritti kertoa minulle siitä, miten voi, ja mitä hänellä oli mielessä - lapset - ja minä en kuunnellut.

Kyllä sinä varmaan olit äitisi mielessä ihan viimeiseen asti, eikä hän halunnut lähteä pois.

otan osaa äitisi kuolemaan itse menetin pariviikkoa sitten äitini olen vasta 12v

Minäkin menetin äitini reilu 1kk sitten... Ja olen vasta 19 vuotta. Kun kaikki käytännön asiat on saatu hoitoon oikeestaan vasta nyt, kamalan kova ikävä iskee joka päivä yhä voimakkaammin ja voimakkaammin. Todellisuuden vasta alkaa tajuamaan. Maailman tärkeintä ihmistä ja parasta ystävää ei enää olekkaan....

Mutta minulla on samat ajatukset kuin ketjun aloittajalla. Tiesin aina, että lapset olivat äidille kaikki kaikessa (minä ja veljeni) ja rakasti ja rakastaa edelleenkin meitä eniten maailmassa. Ja minäkin Häntä hirveän paljon, enemmän kuin ketään muuta. Ajattelen usein, että äiti on hyvinkin lähellä ja alan tuntea Hänen läsnäoloaan yhä enemmän. Mutta silti antaisin mitä vaan kun saisin vielä kerran halata ja sanoa "minä rakastan sinua, äiti". Elän kuitenkin jälleentapaamisen uskossa, sitten kun on sen aika.

Voimia kohtalotovereille

itse en voi edes kuvitella mitä teen jos äitini menehtyy. on nyt ollut erittäin vakavassa tilassa viime viikot. sellaisia ajatuksia on käynyt etten selviä.