Pakanuuden ja kristinuskon liitto
Roomalaiskatolinen kirkko, jossa pakanuus ja kristinusko yhdistyvät ja joka pakanoiden tavoin on antanut Jumalan luonteesta väärän kuvan, on turvautunut aivan yhtä julmiin menetelmiin kuin pakanat. Ihmiset pakotettiin kidutusvälineillä hyväksymään sen opit. Kirkon arvohenkilöt pyrkivät kehittämään kidutusmenetelmiä, jotka tuottaisivat mahdollisimman suurta tuskaa lopettamatta kuitenkaan niiden elämää, jotka eivät alistaneet kirkon vaatimuksiin. Monessa tapauksessa kärsijät tervehtivät kuolemaa armollisena vapautuksena.
Omat kannattajansa Rooma piti kurissa ruoskalla, nälällä ja askeesilla. Taivaan suosion varmistamiseksi katuvan tuli katkaista siteet, jotka jumala oli solminut siunatakseen ja ilahduttaakseen ihmisen maallista vaellusta. Hautausmaat kätkevät miljoonia uhreja, jotka tuhlasivat elämänsä turhiin yrityksiin tukahduttaa Jumalalle vastenmielisinä kaikki lähimmäisiinsä kohdistuvat myötämieliset ajatukset ja tunteet.
Jumala ei pane kenenkään kannettavaksi näitä raskaita taakkoja. Kristus ei kehottanut ihmisiä sulkeutumaan luostareihin, jotta he tulisivat sopiviksi taivaaseen. Hän ei ole milloinkaan opettanut, että rakkaus olisi tukahdutettava.
Paavi väittää olevansa Kristuksen sijainen. Mutta sulkiko Kristus ihmisiä vankilaan, kun nämä eivät kunnioittaneet häntä taivaan kuninkaana? Tuomitsiko hän kuolemaan ne, jotka eivät ottaneet häntä vastaan?
Rooman kirkko näyttää nyt maailmalle ystävällisiä kasvoja ja peittää anteeksipyynnöillä kauheat julmuutensa. Se on pukeutunut kristillisyyden pukuun, mutta on pohjimmiltaan muuttumaton. Paavinvalta pitää yhä kiinni kaikista periaatteistaan ja pimeältä keskiajalta periytyvistä opeistaan. Protestanttien nyt kunnioittama paavinvalta on sama, joka hallitsi uskonpuhdistuksen aikana, jolloin Jumalan miehet ryhtyivät henkensä uhalla paljastamaan sen vääryyksiä.
Paavius on viimeisten aikojen luopumusta, kuten Raamattu on siitä ennustanut. Kameleontin vaihtelevan ulkoasun alle kätkeytyy muuttumatonta käärmeen myrkkyä. Onko tämä valta, jonka historia on vuosituhannen ajan kirjoitettu pyhien verellä, nyt tunnustettava osaksi Kristuksen seurakuntaa?
Muuttunut protestanttisuus
Protestanttisissa maissa on väitetty, että katolisuus eroaa nyt protestanttisuudesta vähemmän kuin ennen. Muutos on kyllä tapahtunut, mutta ei paavikunnassa. Katolisuus muistuttaa todella paljossa nykyistä protestantismia, koska protestanttisuus on suuresti rappeutunut sitten uskonpuhdistajien päivien.
Tavoitellessaan maailman suosiota protestanttiset kirkot ovat ryhtyneet uskomaan hyvää kaikesta pahasta, ja lopulta ne päätyvät uskomaan pahaa kaikesta hyvästä. Niiden nykyinen käyttäytyminen voidaan tulkita anteeksipyynnöksi Roomalle niiden rakkaudettomasta asenteesta ja uskonkiihkosta. Monet väittävät, että keskiajalla vallinnut älyllinen ja moraalinen pimeys edisti Rooman taikauskon ja sorron leviämistä ja että nykyajan korkeampi sivistys ja lisääntyvä vapaamielisyys uskonnollisissa kysymyksissä estävät suvaitsemattomuuden elpymisen. Ajatusta olojen muuttumisesta samanlaisiksi tänä valistuneena aikana pidetään naurettavana. Mutta on muistettava, että mitä suurempi annettu valo on, sitä suurempi on niiden pimeys, jotka sen hylkäävät.
Suuri henkinen pimeys edisti paavinvallan menestystä. Suuren älyllisen tiedon aika on sille yhtä suotuisa. Kun ihmiset menneinä aikoina eivät tunteneet totuutta, tuhannet joutuivat ansaan, koska he eivät nähneet eteensä levitettyä verkkoa. Myös nykyisessä sukupolvessa on monia, jotka eivät näe verkkoa vaan menevät siihen kuin sidotuin silmin. Kun ihmiset korottavat omat teoriansa Raamatun yläpuolelle, äly voi saada enemmän pahaa aikaan kuin tietämättömyys. Siksi nykyinen väärä tiede tulee valmistamaan tietä paaviuden hyväksymiselle yhtä tehokkaasti kuin tiedon pidättäminen pimeällä keskiajalla.
Sunnuntainvietto
Sunnuntain pyhittäminen on Rooman alulle panema tapa, jota se pitää arvovaltansa merkkinä. Paavikunnan henki - mukautuminen maailman tapoihin, perimätiedon asettaminen Jumalan käskyjen yläpuolelle - on tunkeutumassa protestanttisiin kirkkoihin ja saane korottamaan sunnuntaita samalla tavalla kuin Rooman kirkko ennen niitä.
Kuninkaallisten julistusten, kirkolliskokousten ja maallisen vallan tuen avulla tämä pakanallinen juhlapäivä nousi kunnia-asemaan kristillisessä maailmassa. Konstantinuksen sunnuntailain säätäminen oli ensimmäinen julkinen toimi sunnuntainvieton vahvistamiseksi. Vaikka laki oli pohjimmiltaan pakanallinen, keisari saattoi sen voimaan nimellisen kristinuskoon kääntymisensä jälkeen.
Eusebios, ruhtinaiden suosiota tavoitteleva piispa ja Konstantinuksen hyvä ystävä, väitti Kristuksen siirtäneen sapatin sunnuntaille. Väitteen tueksi ei esitetty ainoatakaan raamatullista todistetta. Eusebios itse tunnusti vahingossa väitteensä vääräksi. "Kaiken", hän sanoo, "mitä piti tehdä sapattina, me olemme siirtäneet Herran päivälle.",'
Paavinvallan lujittuessa jatkettiin sunnuntain korottamista. Seitsemättä päivää pidettiin vielä jonkin aikaa sapattina, mutta muutos eteni vääjäämättä. Myöhemmin paavi määräsi, että seurakuntapappien tuli varoittaa sunnuntain rikkojia, jotta nämä eivät aiheuttaisi suurta onnettomuutta itselleen ja naapureilleen.
Kun kirkolliskokousten päätökset osoittautuivat riittämättömiksi, maallisia viranomaisia kehotettiin antamaan määräys, joka herättäisi ihmisissä pelkoa ja pakottaisi heidät pidättymään työstä sunnuntaina. Roomassa pidetyssä kirkolliskokouksessa vahvistettiin kaikki edelliset päätökset. Ne liitettiin kirkkolakiin, ja maalliset viranomaiset valvoivat niiden noudattamista.
Raamatullisen tuen puuttuminen sunnuntainvietolta aiheutti kuitenkin yhä hämminkiä. Ihmiset kysyivät, millä oikeudella heidän opettajansa, auringonpäivää kunnioittaakseen, syrjäyttivät julistuksen: "Seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti." Raamatullisten todisteiden puute täytyi korvata muilla keinoilla.
Eräs innokas sunnuntain kannattaja, joka kahdennentoista vuosisadan lopussa vieraili Englannin seurakunnissa, kohtasi vastustusta totuuden puolustajien taholta. Hänen yrityksensä jäi niin hedelmättömäksi, että hän poistui maasta joksikin aikaa. Palatessaan hän toi mukanaan asiakirjan, jota hän väitti Jumalan itsensä antamaksi; siinä oli kaivattu määräys sunnuntainvietosta ja kammottavia uhkauksia tottelemattomien pelottamiseksi. Tämä kallisarvoinen asiakirja oli nuuka pudonnut taivaasta ja löytynyt Golgatalta Pyhän Simeonin alttarilta. Itse asiassa se oli peräisin paavin palatsista Roomassa. Paavinvalta on kaikkina aikoina pitänyt petoksia ja väärennöksiä hyväksyttävinä menetelminä.
Mutta sunnuntain pyhyyden vahvistamiseen tähtäävistä ponnisteluista huolimatta paavin kannattajat itse tunnustivat julkisesti sapatin jumalallisen arvovallan. Kuudennellatoista vuosisadalla kirkolliskokous totesi: "Muistakoot kaikki kristityt, että Jumala pyhitti seitsemännen päivän eivätkä sitä ole hyväksyneet ja pitäneet pyhänä ainoastaan juutalaiset vaan kaikki muutkin, jotka sanovat palvelevansa jumalaa, vaikka me kristityt olemmekin vaihtaneet heidän sapattinsa Herran päivään." Ne, jotka peukaloivat Jumalan lakia, eivät olleet tietämättömiä työnsä luonteesta
Ankaria rangaistuksia
Hätkähdyttävän esimerkin, Rooman menettelytavoista tarjoaa pitkä ja verinen valdolaisiin kohdistunut vaino. (Osa heistä oli sapatinviettäjiä. Katso liitettä.) Erityisen merkittävä on Etiopian ja Abessinian kirkkojen historia. Pimeällä keskiajalla maailma unohti Keski-Afrikan kristityt, jotka saivat vuosisatojen ajan harjoittaa vapaasti uskontoaan. Lopulta Rooma sai tietää heidän olemassaolostaan, ja Abessinian keisari houkuteltiin tunnustamaan paavi Kristuksen sijaiseksi. Annettiin määräys, joka ankarien rangaistusten uhalla kielsi sapatinvieton.7 Mutta pian paavin hirmuvallasta tuli niin vastenmielinen taakka, että abessinialaiset päättivät vapautua siitä. Rooman kirkon kannattajat karkotettiin ja vanha usko palautettiin.
Samalla kun Afrikan seurakunnat kuuliaisina Jumalan käskylle pyhittivät seitsemännen päivän, ne pidättyivät työstä sunnuntaina katolisen kirkon tavan mukaisesti. Rooma polki Jumalan sapattia korottaakseen omaansa, mutta Afrikan seurakunnat, jotka olivat olleet piilossa lähes tuhat vuotta, eivät osallistuneet tästä luopumuksesta. Jouduttuaan Rooman vallan alle ne pakotettiin syrjäyttämään oikea sapatti ja korottamaan väärä. Mutta heti kun ne saivat takaisin itsenäisyytensä, ne alkoivat jälleen noudattaa sapattikäskyä. (Katso liitettä.)
Historia paljastaa selvästi Rooman vihamielisyyden oikeaa sapattia ja sen puolustajia kohtaan. Jumalan sana opettaa, että nämä tapahtumat tulevat toistumaan, kun katolilaiset ja protestantit liittoutuvat korottaakseen sunnuntaita.
Peto, jolla on karitsan sarvet Ilmestyskirjan 13. luvun ennustuksen mukaan peto, jolla on karitsan sarvet, "panee maan ja sen asukkaat kumartamaan" paavinvaltaa, jota leopardin näköinen peto kuvaa. Lisäksi se yllyttää maan asukkaat "tekemään patsaan sen pedon kunniaksi" ja määrää kaikki, "pienet ja suuret, rikkaat ja köyhät, vapaat ja orjat" ottamaan pedon merkin. Peto, jolla on karitsan sarvet, kuvaa Yhdysvaltoja. Ennustus toteutuu, kun Yhdysvallat pakkokeinoin saattaa voimaan sunnuntainvieton, jota Rooma pitää ylivaltansa tunnustamisen merkkinä.
"Minä näin, että yksi pedon päistä oli saanut surmaniskun mutta haava oli parantunut. Koko maailma ihmetteli petoa ja lähti seuraamaan sitä. " Kuolinhaava viittaa paavinvallan romahdukseen vuonna 1798. Tämän jälkeen, profeetta sanoo, että "haava oli parantunut" ja "koko maailma ihmetteli petoa ja lähti seuraamaan sitä". Paavali toteaa, että "laittomuus ihmishahmossa" jatkaa petollista toimintaansa ajan loppuun saakka. "Kaikki maan asukkaat kumartavat sitä ~ kaikki ne, joiden nimi ei maailman luomisesta alkaen ole ollut kirjoitettuna teurastetun Karitsan elämänkirjaan." Sunnuntaille osoitettu kunnioitus tulee tuomaan Roomalle kunniaa sekä vanhassa että uudessa maailmassa.
Yhdeksännentoista vuosisadan puolivälistä lähtien ennustuksen tutkijat ovat julistaneet tätä sanomaa maailmalle. Nyt näkyy, taiten nopeasti tilanne kehittyy kohti ennustuksen toteutumista. Paavillisten johtajien tavoin protestanttiset opettajat vakuuttavat sunnuntainvieton olevan jumalallista alkuperää mutta ovat yhtä kykenemättömiä esittämään asiasta raamatullisia todisteita. Vanhat väitteet siitä, että Jumalan tuomiot kohtaavat sunnuntai-sapatin rikkojia, tullaan toistamaan; jo nyt niitä on ruvettu korostamaan.
Rooman kirkko on hämmästyttävän ovela. Se näkee niitä tulee tapahtumaan - että protestanttiset kirkot osoittavat sille kunnioitusta hyväksymällä väärän sapatin ja valmistautuvat tekemään sen vieton pakolliseksi samoilla keinoilla, joita se itse käytti menneinä aikoina. Ei ole vaikea arvata, miten mielellään se tulee protestanttien avuksi tässä asiassa.
Roomalaiskatolinen kirkko muodostaa valtavan yhtenäisen järjestön, jota paavinistuin hallitsee ja jonka miljoonilta ehtoollisvierailta vaaditaan ehdotonta uskollisuutta paaville, oli heidän kansallisuutensa tai maansa hallitusmuoto mikä hyvänsä. Vaikka he voivat vannoa uskollisuutta valtiolle, he ovat viime kädessä sitoutuneet tottelemaan Roomaa.
Historia todistaa Rooman taitavista ja hellittämättömistä yrityksistä puuttua kansakuntien asioihin ja ajaa omia etujaan ruhtinaiden ja kansojen hyvinvoinnista välittämättä.
Rooma kerskuu muuttumattomuudellaan. Protestantit eivät tiedä mitä tekevät, kun he aikovat hyväksyä Rooman avun sunnuntain korottamiseksi. Heidän ajaessaan omaa asiaansa Rooma pyrkii saarnaan takaisin entisen valta-asemansa. Jos maassa vakiinnutetaan periaate, että kirkko voi valvoa valtiovaltaa ja että uskonnollisten menojen noudattaminen voidaan tehdä pakolliseksi maallisten lakien avulla - lyhyesti, että kirkko ja valtio voivat hallita omaatuntoa, silloin Rooman voitto on varma.
Protestanttinen maailma huomaa Rooman todelliset aikeet vasta sitten, kun ansan välttäminen on liian myöhäistä. Rooman kirkon valta lisääntyy vähitellen. Sen oppien vaikutus ulottuu lainsäädäntöelimiin, seurakuntiin ja ihmisten sydämiin. Se vahvistaa voimiaan voidakseen toteuttaa tavoitteensa, kun tulee otollinen aika iskeä. Silloin jokainen, joka uskoo ja noudattaa Jumalan sanaa, joutuu moitteen ja vainon kohteeksi.
Roomalaiskatolinen kirkko, jossa pakanuus ja kristinusko yhdistyvät ja joka pakanoiden tavoin on antanut Jumalan luonteesta väärän kuvan, on turvautunut aivan yhtä julmiin menetelmiin kuin pakanat. Ihmiset pakotettiin kidutusvälineillä hyväksymään sen opit. Kirkon arvohenkilöt pyrkivät kehittämään kidutusmenetelmiä, jotka tuottaisivat mahdollisimman suurta tuskaa lopettamatta kuitenkaan niiden elämää, jotka eivät alistaneet kirkon vaatimuksiin. Monessa tapauksessa kärsijät tervehtivät kuolemaa armollisena vapautuksena.
Omat kannattajansa Rooma piti kurissa ruoskalla, nälällä ja askeesilla. Taivaan suosion varmistamiseksi katuvan tuli katkaista siteet, jotka jumala oli solminut siunatakseen ja ilahduttaakseen ihmisen maallista vaellusta. Hautausmaat kätkevät miljoonia uhreja, jotka tuhlasivat elämänsä turhiin yrityksiin tukahduttaa Jumalalle vastenmielisinä kaikki lähimmäisiinsä kohdistuvat myötämieliset ajatukset ja tunteet.
Jumala ei pane kenenkään kannettavaksi näitä raskaita taakkoja. Kristus ei kehottanut ihmisiä sulkeutumaan luostareihin, jotta he tulisivat sopiviksi taivaaseen. Hän ei ole milloinkaan opettanut, että rakkaus olisi tukahdutettava.
Paavi väittää olevansa Kristuksen sijainen. Mutta sulkiko Kristus ihmisiä vankilaan, kun nämä eivät kunnioittaneet häntä taivaan kuninkaana? Tuomitsiko hän kuolemaan ne, jotka eivät ottaneet häntä vastaan?
Rooman kirkko näyttää nyt maailmalle ystävällisiä kasvoja ja peittää anteeksipyynnöillä kauheat julmuutensa. Se on pukeutunut kristillisyyden pukuun, mutta on pohjimmiltaan muuttumaton. Paavinvalta pitää yhä kiinni kaikista periaatteistaan ja pimeältä keskiajalta periytyvistä opeistaan. Protestanttien nyt kunnioittama paavinvalta on sama, joka hallitsi uskonpuhdistuksen aikana, jolloin Jumalan miehet ryhtyivät henkensä uhalla paljastamaan sen vääryyksiä.
Paavius on viimeisten aikojen luopumusta, kuten Raamattu on siitä ennustanut. Kameleontin vaihtelevan ulkoasun alle kätkeytyy muuttumatonta käärmeen myrkkyä. Onko tämä valta, jonka historia on vuosituhannen ajan kirjoitettu pyhien verellä, nyt tunnustettava osaksi Kristuksen seurakuntaa?
Muuttunut protestanttisuus
Protestanttisissa maissa on väitetty, että katolisuus eroaa nyt protestanttisuudesta vähemmän kuin ennen. Muutos on kyllä tapahtunut, mutta ei paavikunnassa. Katolisuus muistuttaa todella paljossa nykyistä protestantismia, koska protestanttisuus on suuresti rappeutunut sitten uskonpuhdistajien päivien.
Tavoitellessaan maailman suosiota protestanttiset kirkot ovat ryhtyneet uskomaan hyvää kaikesta pahasta, ja lopulta ne päätyvät uskomaan pahaa kaikesta hyvästä. Niiden nykyinen käyttäytyminen voidaan tulkita anteeksipyynnöksi Roomalle niiden rakkaudettomasta asenteesta ja uskonkiihkosta. Monet väittävät, että keskiajalla vallinnut älyllinen ja moraalinen pimeys edisti Rooman taikauskon ja sorron leviämistä ja että nykyajan korkeampi sivistys ja lisääntyvä vapaamielisyys uskonnollisissa kysymyksissä estävät suvaitsemattomuuden elpymisen. Ajatusta olojen muuttumisesta samanlaisiksi tänä valistuneena aikana pidetään naurettavana. Mutta on muistettava, että mitä suurempi annettu valo on, sitä suurempi on niiden pimeys, jotka sen hylkäävät.
Suuri henkinen pimeys edisti paavinvallan menestystä. Suuren älyllisen tiedon aika on sille yhtä suotuisa. Kun ihmiset menneinä aikoina eivät tunteneet totuutta, tuhannet joutuivat ansaan, koska he eivät nähneet eteensä levitettyä verkkoa. Myös nykyisessä sukupolvessa on monia, jotka eivät näe verkkoa vaan menevät siihen kuin sidotuin silmin. Kun ihmiset korottavat omat teoriansa Raamatun yläpuolelle, äly voi saada enemmän pahaa aikaan kuin tietämättömyys. Siksi nykyinen väärä tiede tulee valmistamaan tietä paaviuden hyväksymiselle yhtä tehokkaasti kuin tiedon pidättäminen pimeällä keskiajalla.
Sunnuntainvietto
Sunnuntain pyhittäminen on Rooman alulle panema tapa, jota se pitää arvovaltansa merkkinä. Paavikunnan henki - mukautuminen maailman tapoihin, perimätiedon asettaminen Jumalan käskyjen yläpuolelle - on tunkeutumassa protestanttisiin kirkkoihin ja saane korottamaan sunnuntaita samalla tavalla kuin Rooman kirkko ennen niitä.
Kuninkaallisten julistusten, kirkolliskokousten ja maallisen vallan tuen avulla tämä pakanallinen juhlapäivä nousi kunnia-asemaan kristillisessä maailmassa. Konstantinuksen sunnuntailain säätäminen oli ensimmäinen julkinen toimi sunnuntainvieton vahvistamiseksi. Vaikka laki oli pohjimmiltaan pakanallinen, keisari saattoi sen voimaan nimellisen kristinuskoon kääntymisensä jälkeen.
Eusebios, ruhtinaiden suosiota tavoitteleva piispa ja Konstantinuksen hyvä ystävä, väitti Kristuksen siirtäneen sapatin sunnuntaille. Väitteen tueksi ei esitetty ainoatakaan raamatullista todistetta. Eusebios itse tunnusti vahingossa väitteensä vääräksi. "Kaiken", hän sanoo, "mitä piti tehdä sapattina, me olemme siirtäneet Herran päivälle.",'
Paavinvallan lujittuessa jatkettiin sunnuntain korottamista. Seitsemättä päivää pidettiin vielä jonkin aikaa sapattina, mutta muutos eteni vääjäämättä. Myöhemmin paavi määräsi, että seurakuntapappien tuli varoittaa sunnuntain rikkojia, jotta nämä eivät aiheuttaisi suurta onnettomuutta itselleen ja naapureilleen.
Kun kirkolliskokousten päätökset osoittautuivat riittämättömiksi, maallisia viranomaisia kehotettiin antamaan määräys, joka herättäisi ihmisissä pelkoa ja pakottaisi heidät pidättymään työstä sunnuntaina. Roomassa pidetyssä kirkolliskokouksessa vahvistettiin kaikki edelliset päätökset. Ne liitettiin kirkkolakiin, ja maalliset viranomaiset valvoivat niiden noudattamista.
Raamatullisen tuen puuttuminen sunnuntainvietolta aiheutti kuitenkin yhä hämminkiä. Ihmiset kysyivät, millä oikeudella heidän opettajansa, auringonpäivää kunnioittaakseen, syrjäyttivät julistuksen: "Seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti." Raamatullisten todisteiden puute täytyi korvata muilla keinoilla.
Eräs innokas sunnuntain kannattaja, joka kahdennentoista vuosisadan lopussa vieraili Englannin seurakunnissa, kohtasi vastustusta totuuden puolustajien taholta. Hänen yrityksensä jäi niin hedelmättömäksi, että hän poistui maasta joksikin aikaa. Palatessaan hän toi mukanaan asiakirjan, jota hän väitti Jumalan itsensä antamaksi; siinä oli kaivattu määräys sunnuntainvietosta ja kammottavia uhkauksia tottelemattomien pelottamiseksi. Tämä kallisarvoinen asiakirja oli nuuka pudonnut taivaasta ja löytynyt Golgatalta Pyhän Simeonin alttarilta. Itse asiassa se oli peräisin paavin palatsista Roomassa. Paavinvalta on kaikkina aikoina pitänyt petoksia ja väärennöksiä hyväksyttävinä menetelminä.
Mutta sunnuntain pyhyyden vahvistamiseen tähtäävistä ponnisteluista huolimatta paavin kannattajat itse tunnustivat julkisesti sapatin jumalallisen arvovallan. Kuudennellatoista vuosisadalla kirkolliskokous totesi: "Muistakoot kaikki kristityt, että Jumala pyhitti seitsemännen päivän eivätkä sitä ole hyväksyneet ja pitäneet pyhänä ainoastaan juutalaiset vaan kaikki muutkin, jotka sanovat palvelevansa jumalaa, vaikka me kristityt olemmekin vaihtaneet heidän sapattinsa Herran päivään." Ne, jotka peukaloivat Jumalan lakia, eivät olleet tietämättömiä työnsä luonteesta
Ankaria rangaistuksia
Hätkähdyttävän esimerkin, Rooman menettelytavoista tarjoaa pitkä ja verinen valdolaisiin kohdistunut vaino. (Osa heistä oli sapatinviettäjiä. Katso liitettä.) Erityisen merkittävä on Etiopian ja Abessinian kirkkojen historia. Pimeällä keskiajalla maailma unohti Keski-Afrikan kristityt, jotka saivat vuosisatojen ajan harjoittaa vapaasti uskontoaan. Lopulta Rooma sai tietää heidän olemassaolostaan, ja Abessinian keisari houkuteltiin tunnustamaan paavi Kristuksen sijaiseksi. Annettiin määräys, joka ankarien rangaistusten uhalla kielsi sapatinvieton.7 Mutta pian paavin hirmuvallasta tuli niin vastenmielinen taakka, että abessinialaiset päättivät vapautua siitä. Rooman kirkon kannattajat karkotettiin ja vanha usko palautettiin.
Samalla kun Afrikan seurakunnat kuuliaisina Jumalan käskylle pyhittivät seitsemännen päivän, ne pidättyivät työstä sunnuntaina katolisen kirkon tavan mukaisesti. Rooma polki Jumalan sapattia korottaakseen omaansa, mutta Afrikan seurakunnat, jotka olivat olleet piilossa lähes tuhat vuotta, eivät osallistuneet tästä luopumuksesta. Jouduttuaan Rooman vallan alle ne pakotettiin syrjäyttämään oikea sapatti ja korottamaan väärä. Mutta heti kun ne saivat takaisin itsenäisyytensä, ne alkoivat jälleen noudattaa sapattikäskyä. (Katso liitettä.)
Historia paljastaa selvästi Rooman vihamielisyyden oikeaa sapattia ja sen puolustajia kohtaan. Jumalan sana opettaa, että nämä tapahtumat tulevat toistumaan, kun katolilaiset ja protestantit liittoutuvat korottaakseen sunnuntaita.
Peto, jolla on karitsan sarvet Ilmestyskirjan 13. luvun ennustuksen mukaan peto, jolla on karitsan sarvet, "panee maan ja sen asukkaat kumartamaan" paavinvaltaa, jota leopardin näköinen peto kuvaa. Lisäksi se yllyttää maan asukkaat "tekemään patsaan sen pedon kunniaksi" ja määrää kaikki, "pienet ja suuret, rikkaat ja köyhät, vapaat ja orjat" ottamaan pedon merkin. Peto, jolla on karitsan sarvet, kuvaa Yhdysvaltoja. Ennustus toteutuu, kun Yhdysvallat pakkokeinoin saattaa voimaan sunnuntainvieton, jota Rooma pitää ylivaltansa tunnustamisen merkkinä.
"Minä näin, että yksi pedon päistä oli saanut surmaniskun mutta haava oli parantunut. Koko maailma ihmetteli petoa ja lähti seuraamaan sitä. " Kuolinhaava viittaa paavinvallan romahdukseen vuonna 1798. Tämän jälkeen, profeetta sanoo, että "haava oli parantunut" ja "koko maailma ihmetteli petoa ja lähti seuraamaan sitä". Paavali toteaa, että "laittomuus ihmishahmossa" jatkaa petollista toimintaansa ajan loppuun saakka. "Kaikki maan asukkaat kumartavat sitä ~ kaikki ne, joiden nimi ei maailman luomisesta alkaen ole ollut kirjoitettuna teurastetun Karitsan elämänkirjaan." Sunnuntaille osoitettu kunnioitus tulee tuomaan Roomalle kunniaa sekä vanhassa että uudessa maailmassa.
Yhdeksännentoista vuosisadan puolivälistä lähtien ennustuksen tutkijat ovat julistaneet tätä sanomaa maailmalle. Nyt näkyy, taiten nopeasti tilanne kehittyy kohti ennustuksen toteutumista. Paavillisten johtajien tavoin protestanttiset opettajat vakuuttavat sunnuntainvieton olevan jumalallista alkuperää mutta ovat yhtä kykenemättömiä esittämään asiasta raamatullisia todisteita. Vanhat väitteet siitä, että Jumalan tuomiot kohtaavat sunnuntai-sapatin rikkojia, tullaan toistamaan; jo nyt niitä on ruvettu korostamaan.
Rooman kirkko on hämmästyttävän ovela. Se näkee niitä tulee tapahtumaan - että protestanttiset kirkot osoittavat sille kunnioitusta hyväksymällä väärän sapatin ja valmistautuvat tekemään sen vieton pakolliseksi samoilla keinoilla, joita se itse käytti menneinä aikoina. Ei ole vaikea arvata, miten mielellään se tulee protestanttien avuksi tässä asiassa.
Roomalaiskatolinen kirkko muodostaa valtavan yhtenäisen järjestön, jota paavinistuin hallitsee ja jonka miljoonilta ehtoollisvierailta vaaditaan ehdotonta uskollisuutta paaville, oli heidän kansallisuutensa tai maansa hallitusmuoto mikä hyvänsä. Vaikka he voivat vannoa uskollisuutta valtiolle, he ovat viime kädessä sitoutuneet tottelemaan Roomaa.
Historia todistaa Rooman taitavista ja hellittämättömistä yrityksistä puuttua kansakuntien asioihin ja ajaa omia etujaan ruhtinaiden ja kansojen hyvinvoinnista välittämättä.
Rooma kerskuu muuttumattomuudellaan. Protestantit eivät tiedä mitä tekevät, kun he aikovat hyväksyä Rooman avun sunnuntain korottamiseksi. Heidän ajaessaan omaa asiaansa Rooma pyrkii saarnaan takaisin entisen valta-asemansa. Jos maassa vakiinnutetaan periaate, että kirkko voi valvoa valtiovaltaa ja että uskonnollisten menojen noudattaminen voidaan tehdä pakolliseksi maallisten lakien avulla - lyhyesti, että kirkko ja valtio voivat hallita omaatuntoa, silloin Rooman voitto on varma.
Protestanttinen maailma huomaa Rooman todelliset aikeet vasta sitten, kun ansan välttäminen on liian myöhäistä. Rooman kirkon valta lisääntyy vähitellen. Sen oppien vaikutus ulottuu lainsäädäntöelimiin, seurakuntiin ja ihmisten sydämiin. Se vahvistaa voimiaan voidakseen toteuttaa tavoitteensa, kun tulee otollinen aika iskeä. Silloin jokainen, joka uskoo ja noudattaa Jumalan sanaa, joutuu moitteen ja vainon kohteeksi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sapattillakin "pakanallinen" alkuperä
Alla on lainaukset alkuperäiskielellä Arthur Weigallin teoksesta, jota adventistit ovat käyttäneet tukemaan väitettään sunnuntain "pakanallisuudesta". Adventistit lainaavat kyseistä teosta valikoivasti ja jättävät kertomatta, että saman kirjoittajan mukaan myös sapatti on pakanallinen päivä alkuperältään ja liittyy kuunpalvontaan. Lisäksi Weigall näyttää kuinka sapatin pyhittämisen juuret ulottuvat babylonialaisiin mytologioihin. Huomattakoon, että Weigallin mukaan oikeastaan kaikki kristinuskossa on vain pakanallista lainavaraa.
The "Lord's Day" (Sunday) is of Pagan Origin: "The Hebrew Sabbath having been abolished by Christians,the Church made a sacred clay of Sunday, partly because it was the day of the resurrection, but largely because it was the weekly festival of the sun; for it was a definite Christian policy to take over the pagan festivals endeared to the people by tradition, and to give them a Christian significance. But, as a solar festival, Sunday was the sacred day of Mithra; and it is interesting to notice that since Mithra was addressed, as Dominus, 'Lord," Sunday must have been 'the Lord's Day' long before Christian times." (The Paganism in Our Christianity, Arthur Weigall, 1928, s.136) Jewish Sabbath and the Sunday Lord's Day both of pagan origin: "In the early Christian Church there were no festivals, holy days, or Sabbaths" ... "I have, already mentioned that Sunday, too, was a pagan holy-day; and in this chapter I propose to discuss the origin of this custom of keeping one day in the week as a Sabbath, or "day of rest,' and' to show that the practice was forcefully opposed by Jesus Christ. The origin of the seven-day week which was used by the Jews and certain other peoples, but not till, later by the Greeks or Romans, is to be sought in some primitive worship of the moon, for the custom of keeping the day of the new moon and that of the full moon as festivals, which is widely found in antiquity, implies the recognition of a cycle of about 14 days, of which a week of 7 days is the half, the actual length of a week thus determined being 7 3/8 days. Now the Babylonians had a early adopted the seven-day week, and their calendars contain directions for the abstention from certain secular acts on stated days which seem to correspond to seventh days, and were called " Sabbaths "; and though the Jewish Sabbath cannot be directly traced to Babylonian usage, the institution is obviously derived from moonworship and from the concomitant recognition of the number seven as calendrically sacred. The Jews attributed the holiness of the 'seventh day' to the fact that God was supposed to have rested from His six-days' creative labours on that day; but this was itself a legend derived from Babylonian mythology, and was not the original reason why the seventh day was a day of rest."
(The Paganism in Our Christianity, Arthur Weigall, 1928, s. 209-211)