Mitä sanotte, voiko itseään psyykata läheisen kuolemaan, ettei sitten "sekoaisi" kokonaan?
Entä kun samainen läheinen ihminen on manipuloinut koko elämänsä ajan, ja olen katkerakin että olen elänyt hänen toiveittensa mukaisesti - voisipa sanoa että viime vuoteen asti.
Ko ihminen on äärifanaattinen uskovainen, ja nyt pitkälti päälle seisenkymppisenä entistä pahempi.
Hän on katkera, takanan ns elämätön elämä, ja nyt sairastunut. Hän tietää aikansa rajallisuuden, eikä muuta tee kuin paasaa uskosta, vaikkei kuolemansairas varsinaisesti olekaan.
Meillä on ollut todella paljon pahoja "yhteenottoja" vuosien varrella, viimeiset 3-4 vuotta ainakin. Olen välillä sanonut mitä sylki suuhun tuo.
On ollut pakko lyödä puhelinta korvaan, kun aina samaa uskontoa vain, ja muutenkin aikuisen ihmisen elämän määrittelyä. Jne..(huoh)
Nyt olen toisaalta itsesyytöstenkin vallassa (kun todettiin sairaaksi), mutta toisaalta tuntunut välillä (monestikin), että hälle olis parempikin päästä jo ns pois täältä, koska elämässään ei oikeastaan mitään iloja.
Ei hällä ole sosiaalista elämää, ei pääse oikein minnekään (asuu syrjässä), ei harrasta juuri mitään..
Ja miten olisikaan mitään elämää; hänen mielestään kun maailma on paha paha, saatanan vallassa. Ihmiset ja asiat keskimäärin kaikki pahoja.
En voi auttaa häntä, asuu sen verran kaukana. Ja nyt on aikalailla myöhäistäkin..
Lisäksi mulla on oma elämä., jota hän tosin ei kovin kunnioita; pitäisi olla aina menossa hänen luokseen ("vielä kun on olemassa"), jättää oma elämä narikkaan ja olla hänen käytettävissään.
Mulle sanottiin että voisin laittaa esim kirjeessä anteeksipyynnön siltä osin MITEN olen sanonut joitakin asioita. Mutta että valintojani elämässä - niitä ei tarvitse pyytää anteeksi.
Tekemisissä haluaisin olla mahdollisimman vähän, koska lähes aina menee enemmän tai vähemmän riitelyksi. Ja, koska mitä enemmän annan myöten, sitä enemmän soi puhelin, puhelut on pitkiä..
Olen ajatellut että jos vastaisin vain joka toiseen soittoon..
Entä kun samainen läheinen ihminen on manipuloinut koko elämänsä ajan, ja olen katkerakin että olen elänyt hänen toiveittensa mukaisesti - voisipa sanoa että viime vuoteen asti.
Ko ihminen on äärifanaattinen uskovainen, ja nyt pitkälti päälle seisenkymppisenä entistä pahempi.
Hän on katkera, takanan ns elämätön elämä, ja nyt sairastunut. Hän tietää aikansa rajallisuuden, eikä muuta tee kuin paasaa uskosta, vaikkei kuolemansairas varsinaisesti olekaan.
Meillä on ollut todella paljon pahoja "yhteenottoja" vuosien varrella, viimeiset 3-4 vuotta ainakin. Olen välillä sanonut mitä sylki suuhun tuo.
On ollut pakko lyödä puhelinta korvaan, kun aina samaa uskontoa vain, ja muutenkin aikuisen ihmisen elämän määrittelyä. Jne..(huoh)
Nyt olen toisaalta itsesyytöstenkin vallassa (kun todettiin sairaaksi), mutta toisaalta tuntunut välillä (monestikin), että hälle olis parempikin päästä jo ns pois täältä, koska elämässään ei oikeastaan mitään iloja.
Ei hällä ole sosiaalista elämää, ei pääse oikein minnekään (asuu syrjässä), ei harrasta juuri mitään..
Ja miten olisikaan mitään elämää; hänen mielestään kun maailma on paha paha, saatanan vallassa. Ihmiset ja asiat keskimäärin kaikki pahoja.
En voi auttaa häntä, asuu sen verran kaukana. Ja nyt on aikalailla myöhäistäkin..
Lisäksi mulla on oma elämä., jota hän tosin ei kovin kunnioita; pitäisi olla aina menossa hänen luokseen ("vielä kun on olemassa"), jättää oma elämä narikkaan ja olla hänen käytettävissään.
Mulle sanottiin että voisin laittaa esim kirjeessä anteeksipyynnön siltä osin MITEN olen sanonut joitakin asioita. Mutta että valintojani elämässä - niitä ei tarvitse pyytää anteeksi.
Tekemisissä haluaisin olla mahdollisimman vähän, koska lähes aina menee enemmän tai vähemmän riitelyksi. Ja, koska mitä enemmän annan myöten, sitä enemmän soi puhelin, puhelut on pitkiä..
Olen ajatellut että jos vastaisin vain joka toiseen soittoon..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Läheisen menetys on niin äärettömän kovaa, ettei sitä voi mitenkään etukäteen kuvitella tai valmistaa itseään siihen.Kuolema tulee lopulta aina yllättäen oli kyse kuinka vakavasti sairaasta hyvänsä, sillä ihminen elättelee aina toivoa paranemisesta, jopa järjenvastaisesti.Kaikki mitä etukäteen luulee tietävänsä surusta jos ei ole sitä koskaan ennen kokenut menee mönkään.Se on niin paljon pahempaa.
Selvästi läheisesi on hyvin yksinäinen ja kaipaa seuraa, eikä hänen elämässään tapahdu enää juuri mitään.Uskonto antaa kuitenkin sisällön hänen elämäänsä ja niiden asioiden miettiminen on ihan luonnollistakin tuossa iässä, kun elinvuosia ei juuri ole jäljellä.
Pystyisitkö tuomaan jotakin muutakin sisältöä hänen elämäänsä? Lähettäisit postissa vaikka jotakin lukemista välillä.Ihan selvästi hän on myös fanaattinen mielipiteissään, menetin itse sellaisen läheisen ja vaikka riitelin hänen kanssaan hänen eläessään, rakkaus jäi jäljelle.Hänen viimeisinä vuosinaan opin hillitsemään itseni, vaikka olinkin eri mieltä monista asioista, en kertonut sitä hänelle, vaan annoin pitää omat mielipiteensä.Nyt olen siitä iloinen, koska en tiennyt silloin, että hän tulisi kuolemaan.Hän oli kristitty ihminen ja pelastikin sillä sitten itsensä, on tullut uniini kertomaan elämänsä jatkumisesta.
Minulla on myös elossa oleva läheinen, joka laskee kuinka usein häntä käydään katsomassa ja tarkkailee haudalla jälkiä, että jos siellä on käyty, pitää samalla käydä myös katsomassa häntä, kun asuu lähellä.On kauhean loukkaantunut, jos vaikka ohi ajaa muualla käymään, kyselee kellonajatkin, että olisinko voinut käydä katsomassa.Se on aika raskasta,koska on riidanhaluinen ihminen.Otan aina toisen ihmisen mukaan käynnille, suojakseni, koska muuten saan armottoman ryöpytyksen ihan mistä asiasta tahansa.Tämä ihminen on myös kohdellut minua kaltoin koko elämänsä.Vasta nyt alan päästä siitä, kun muutama muukin on tajunnut sen.Ja vapauttavin oli se, että hän tajusi sen itsekin jouduttuaan vaikeaan leikkaukseen, pelkäsi kuolevansa siinä ja pyysi siksi anteeksi minulta juuri ennen nukuttamista.Se kyllä vaati äärimmäisen paljon.Ei ole myöskään hyväksynyt kaikkia minun valintojani, vaikka ne ovat osoittautuneet hyviksi ja oikeiksi.
Tällä hetkellä elän vielä keskellä armotonta perintötaistelua, jossa on välejä poikki ja puhumattomuutta, sekä lakimiehiä koko sopassa.Lisäksi hautajaisista tuli haukkumakirje.Kovan surun keskellä vielä sellaistakin kestettävää.Ihmissuhteet ovat toisinaan todella vaikeita.Yritä kestää!
Niin.., menetin parhaan ystävän pari vuotta sitten syövälle. Se oli tiedossa jo pitkäänkin - meillä muilla - itse oli ikuinen optimisti. Viime jouluna ei enää itkettänyt. Kauan siihen meni, että lakkasim ihmettelemästä, että kun hän ei astukaan enää tuosta ovesta ikinä. Ja todella tyhjän paikan jätti, ei ole kukaan pystynyt sitä paikkaa täyttämään.
Mutta tämä aloituksessa mainittu,.. yksinäinenhän hän on, vaikkei asu yksin.
Ovat yli 40 vuotta kuunnelleet käännytystä.., kuten minäkin. Nyt on hänen suuri mielimurheensa, kun eivät läheiset ala samaan suorituskeskeiseen uskontoon.
Ikävämpi homma, mutta uskonasiat ovat niitä kaikkein henk.kohtaisimpia kuitenkin..
Hyvä asia on, että on edes se uskonto. Sen tiimoilta on menoa kolmena päivänä viikossa. Ja olisi enemmänkin, jos eivät välimatkat rajoittaisi.
Se vaan ei riitä hälle että itse menee, pitäis olla "kaikkien" ihmisten menossa sinne, ainakin läheisten.
Seurakysymys on hankala. Mitenpä sitä järjestää. Uskonystäviäkään ei asu kovin lähellä.
Eikä hän oikein muita ihmisiä pidä sanottaisko ystävinä..
Olen toimittanut muutakin lukemista. Plus kehottanut Niiin monenmoiseen. Maailma on hälle kuitenkin Paha paikka, joutaa hävittää. Sitä hän odottaa. Lehdet, kirjat, tv, netti (varsinkin); kaikki täynnä "soopaa", kaikki niin rikollista, turmeltunutta, haureellista.. ja kaikkea mahdollista.
Samoin olen toiminut kuin kerroit; yksin ei haluta mennä tapaamaan, parempi olla joku seuralainen. Siitä hän ei tosin tykkää, ei tietenkään. Mutta pakko on ajatella omaakin mielenterveyttäni ja vointiani, joka heijastuu taas eteenpäin omaan perheeseeni.
Kyllä on helpottavaa lukea kommentteja, että on muillakin samantapaisia kokemuksia.
Nyt olen muutaman vuoden ajan tehnyt irtiottoa.
Toisaalta soimaa omatunto, vaikka toisaalta tiedän käyneeni enemmän kuin "lääkäri määrää", ja siksi toisekseen: ei ole olemassa riittävää määrää käydä, vain muutto sinne olisi riittävää.
Kiitos tosiaan vieläkin, ja jaksamista sinnekin!