Joku tuolla keskusteluissa kysyi, että mikä ateismin historia? No tässä:
"
ATEISMI LÄNSIMAISEN MAAILMANKUVAN TAUSTALLA
Teksti perustuu osin Alistair McGrathin tutkimuksiin ja teokseen nimeltä "Ateismin lyhyt historia".
Ateismi on ollut modernin ajan suuri innoittaja, joka on monin tavoin antanut suunnan koko nykyiselle läntiselle sivilisaatiolle. Voidaankin sanoa, että ilman ateismin ymmärtämistä ei voida ymmärtää länsimaista ihmistä. Ateismi ja sen johdannaisfilosofiat ovat yhä läntisen maailmankatsomuksen taustalla. Siksi ateismin syntyhistorian tunteminen auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja ajatteluamme.
Alkuasetelmat ateismin historiassa
Keskiaikainen yhteiskunta tarjoisi hyvän maallisen elämän mahdollisuuksia ainoastaan hyvän sukutaustan omaaville säädyille eli lähinnä kuninkaallisille ja aatelisille sekä toisaalta myös papistolle. Henkilökohtainen lahjakkuus ei auttanut ihmistä juurikaan parantamaan omaa asemaansa tai elinolosuhteitaan. Tuon ajan keskiaikainen katolinen kirkko oli valtiosidonnainen instituutio, joka tuki maallisten hallitsijoiden ylläpitämää esivaltaa. 1500-luvun protestanttinen uskonpuhdistusliike muutti kuitenkin vähitellen tavallisten ihmisten suhtautumista katoliseen kirkkoon. Se kritisoi voimakkaasti valtiovaltaan sitoutunutta katolista kirkkoinstituutiota. Se kritisoi katolilaista kirkkoa väärinkäytöksistä ja opillisesta kerettiläisyydestä, mutta ei sinällään halunnut kaataa sitä, vaan ainoastaan reformoida sen opetusta ja toimintatapoja. Uskonpuhdistajat korostivat Jumalan armoa ja ihmisen henkilökohtaista Jumala-suhdetta pelastumisen ainoana ehtona ilman kirkollisten toimitusten ja kirkon instituution vaikutusta. Pelastuminen ei edellyttänyt uskonpuhdistajien mukaan minkäänlaista alamaisuutta kirkolle. Erityisen innoissaan tästä uskonnollisesta suuntauksesta oli kauppaa käyvä kansan osa eli porvaristo, joka ei sääty-yhteiskunnassa nauttinut juurikaan arvostusta. Vielä 1600-luvulla usko Jumalaan oli tiukasti osa läntisen ihmisen maailmankuvaa. Mutta vähitellen mielipideilmasto viileni katolilaisuuden kritiikin myötä. Tähän vaikutti osaltaan juuri uskonpuhdistusliikehdintä. Näin protestanttisuus loi epäsuorasti pohjaa myös ateistisen kritiikin synnylle. Protestanttinen oppi korosti nimenomaan pyhän ja maallisen elämänalueen erottamista toisistaan. Ateismi korosti ainoastaan maallista näkökulmaa.
Keskiaikainen katolilaisuus oli pitänyt jumalallisuutta kaikenkattavana ja arkipäivän ilmiöiden kautta näkyvänä todellisuutena. Katolilaisuuden piirissä esiintyneiden väärinkäytösten vuoksi protestantit pelkäsivät katolilaisuuden taantuvan mystiseksi luonnonuskonnoksi, jossa Raamatun ilmoitus jäisi ainoastaan sivujuonteeksi. Pelko oli aiheellinen, mutta tämä johti siihen, että protestantit päätyivät vastareaktiona erottamaan hengellisen ja maallisen täysin kahdeksi eri osa-alueekseen. Protestanttisuudessa Jumalan ilmoitettiin toimivan ainoastaan epäsuorasti. Siksi uskonpuhdistajat korostivat kokemuksellisuuden ja alttarin sijaan enemmän saarnatuolia ja oppia. Heidän korostama oppinsa oli, että Jumala ei toimi arkielämässä, vaan ainoastaan välillisesti raamatullisen opetuksen kautta. Painopiste vaihtui päinvastaiseen eli kokemisesta tietämiseen. Jumalan kohtaamista suorastaan vieroksuttiin mystisminä ja kerettiläisyytenä. Vähitellen protestantismi vaikutti eurooppalaisen ihmisten käsityksiin maailmasta. Jumalan ei uskottu vaikuttavan maailmaan millään tavoin eikä liiemmin myöskään näkyvän. Tällä oli suuri merkitys tavalliselle ihmiselle jonka arkielämästä poistui Jumalan henkilökohtaisen kohtaamisen mahdollisuus. Tätä myötä alkoi vähitellen syntyä ateistisia epäilyjä siitä, että jos Jumalaa ei arkielämässä kerran näkynyt, niin liekö Häntä sitten onkaan...?
Ateistinen vallankumous odottikin Eurooppaa nurkan takana. Kaikki alkoi Ranskasta. Tultaessa 1700-luvun loppupuolelle Ranskan valtion taloustilanne oli sangen huono. Tästä huolimatta sääty-yhteiskunnan kuningashuone eli ylellistä elämää vaikka kansa kärsi nälkää. Räikeät epäkohdat kukoistivat. Valta oli tiukasti kuningas- ja aatelisukujen hallussa. Kahden johtavan säädyn muodostaman esivallan tukijana oli kolmas - katolinen papisto. Ranskan talouden tukipilari, porvaristo eli yhtä halveksuttuna kuin talonpojatkin. Viha valtakoneistoa vastaan kasvoi Ranskan keskiluokassa kasvamistaan. Myös kirkkoinstituutioita ja niiden kunniatonta toimintaa suomittiin julkisuudessa voimakkain sanoin. Eräs tällainen näkyvä kriitikko oli tuleva vallankumouksellinen eli filosofi-kirjailija Voltaire. Hän kritisoi yhteiskunnan epäkohtia voimakkaasti ja sai kansan ryhtymään katolilaisuuden vastaiseen toimintaan.
Ongelmat kasaantuivat ja aivan 1700-luvun lopulla tilanne kärjistyi väkivaltaisuuksiksi. Ateistisen maailmanliikkeen voidaankin sanoa alkaneen Ranskan kuninkaiden hirmuvallan symbolin, Bastiljin vankilan tuhoamisesta 1789. Bastiljin valtiollisen vankilalinnoituksen kaataminen sekä lopulta kuningasparin mestaaminen v. 1793 tavallisen kansan voimin oli lähtölaukaus kansan uudelle muutosta tavoittelevalle itsetunnolle. Kaikki pysyvä merkitsi sen jälkeen automaattisesti pysähtyneisyyttä ja vanhoillisuutta, joka nähtiin jo itsessään sorron ja alistuksen muistomerkkinä. Tähän kastiin luettiin auttamatta myös katolinen kirkko. Sillä sehän oli tukenut varsin pitkään vanhojen turmeltuneiden kuningashuoneiden ylläpitämää valtaa. Tästä syystä ateisteiksi tunnustautuvat alkoivat aktiivisesti vastustaa kirkon lisäksi myös sen taustalla olevia ajatuksia. Alussa perimmäinen päämäärä oli tuhota vain vallan kanssa veljeilevä kirkkoinstituutio, mutta tilanne muuttui myöhemmin.
Kirkon vastustaminen ateistisilla ajatuksilla oli voimakkainta Ranskassa. Britanniassa institutionaalista kirkkoa ajoi marginaaliin ateismin lisäksi myös toiset seikat eli eri kirkkokuntiin kuuluneiden hallitsijasukujen väliset sodat. Ne päättyivät v. 1689, kun valtaan noussut protestanttikuningas Wilhelm III allekirjoitti uskonnonvapauslain, jolla uskontoon perustuvien instituutioiden käskyvalta lopetettiin lailla. Yhdysvalloissa ateismi ei vielä tuollon saanut jalansijaa, koska sille ei ollut yhteiskunnallista tilausta. Yhdysvalloissa uskonnolliset valtakoneistot oli erotettu valtiovallasta heti valtion perustamisen alkuvaiheessa. Yhdysvalloissa päädyttiin valtiosta riippumattomaan kirkkomalliin vanhan eurooppalaisen valtiokirkkomallin sijasta. Päätöksen tavoitteena oli evankeliumin sanoman puhtaana pitäminen, ei sen poistaminen.
Ranskan vallankumouksesta alkoi kuitenkin puhaltaa Euroopan laajuinen ateistisen vallankumouksen innostus, joka tavoitteli "vanhan taikauskoon nojaavan sortohallinnon" murskaamista ja sen korvaamista uudella luonnon järjestykseen ja ihmisjärkeen perustuvalla ajattelulla. Edes vallankumousta seuranneen sen omien johtajien toimeenpanema kansanmurhan jakso (1793 - 1794), ei lopulta heikentänyt ateistisen vallankumouksen uskottavuutta suuren muutoksen avaimena. Iskulauseet "vapaus, veljeys ja tasa-arvo" pureutuivat ihmisten mielikuvitukseen. Tuon ajan radikaaliajattelijoita inspiroivat ateismin mahdolliset yhteiskuntapoliittiset muutosnäyt. Jos Jumalaa ei ollut, niin ei ollut mitään jumalallista lakiakaan, jota ihmisten ja yhteiskunnan olisi kunnioitettava. Kuvaamin esimerkki ihmisen omien ajatusten jumalallistamisesta oli vallankumouksen jälkeisen vuoden 1793 "järjen festivaali", joka järjestettiin vallatussa Notre-Damen katedraalissa. Siinä kristillinen kolminaisuusoppi korvattiin uudella kolminaisuudella eli järjen, vapauden ja veljeyden sanomalla. Ihmisyyden uskonnolle eli ateismille perustettiin jopa oma katedraali -Panthéon, jonne myöhemmin haudattiin vallankumouksen suuria sankareita kuten esimerkiksi Voltaire. Suureellisesta alusta huolimatta ateistinen väkivaltaan nojaava vallankumous lopulta kuitenkin epäonnistui. Ranskan vallankumouksellinen tasavalta palasi katolisen kirkon yhteyteen Napoleon Bonaparten johdolla v. 1799. Vallankumousliikehdintä sai kaikesta vähemmänkin mairittelevasta historiastaan huolimatta aikaan muutoksen ihmisten ajattelussa. Usko ihmisen edistykseen omin voimin oli jäänyt itämään. Näistä vallankumouksellisista ajatuksista jatkoi myöhemmin neljä hyvin tuntemaamme läntisen historian suurta ajattelijaa: Ludwig Feuerbach (1804 -1872), Friedrich Nietzsche (1844 - 1900), Karl Marx (1818 - 1883), Sigmund Freud (1856 - 1939). He jalostivat ateismista varsinaisen vallankumousaseen, jota ei enää käytettäisi fyysisessä vallankumouksessa, vaan mielten vallankumoussodassa. Heidän tavoitteenaan oli kristillisen maailmankuvan korvaaminen ateismilla. Yleinen ennakkokäsitys kristinuskon Jumalan olemassaolosta aiottiin murskata aggressiivisella skeptisyydellä eli toisin sanoen voimakkaalla epäilyllä. Historiankirjoitus kertoo, että tämä strategia on ollut menestyksekäs kautta läntisen maailman.
Vähitellen 1700-luvulta alkaen eliitin keskuudesta lähtenyt ateistinen filosofointi alkoi saada jalansijaa ja lopulta siitä tuli ajattelun valtavirtaa, jonka keskuudesta nousi uusia kansakuntien henkisiä johtajia. Nämä johtavat ajattelijat ottivat kansakunnan johdossa henkisen johtajan paikan, joka aiemmin oli kuulunut papistolle. Ajattelijoita alettiin myöhemmin kutsua ateistisen ihanteen mukaisesti "älymystöksi". Tämä uusi "papisto" koostui runoilijoista, kirjailijoista sekä filosofeista. Myöhemmin koko länsimainen sivistys haki inspiraationsa ja moraalisen esikuvansa juuri tästä maallisesta papistosta ja heidän ajatuksistaan, jotka uskoivat vain ihmisen omaan älykkyyteen ja muutokseen. Heille kristillinen papisto edusti lähinnä vanhakantaisuutta ja älyllistä laiskuutta. Alettiin uskoa myös yhä enemmän siihen, että hyökkäys kirkon edustamia aatteita ja arvoja vastaan olisi avain yhteiskunnalliseen kehitykseen. Itse asiassa jopa väitettiin, että muutos edellyttäisi koko kirkon aseman täydellistä romahduttamista.
Ateismin suuret apostolit
Feuerbach ja Comte
1800-luvun puolivälissä Saksassa oli levotonta ja nälänhätää esiintyi monin paikoin. Ja 1848 kukistui jälleen Ranskan kuningas. Tuolloin perustettiin Ranskan toinen tasavalta. Tällä kertaa vallankumousilmapiiri levisi myös Saksaan, jossa kansa vaati suurta muutosta. Näissä olosuhteissa suunnitteli Feuerbach "älyllistä vallankumoustaan", johon häntä oli innoittanut Kopernikuksen oivallus, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Feuerbach uskoi, että kirkko oli vastaavalla tavalla väärässä ja että Jumala oli vain ihmisen keksintöä - keksitty tarjoamaan vääristynyttä lohdutusta ilottomaan elämään. Hän uskoi, että kirkko vain hyödynsi petollisesti tätä väärää ajatusrakennelmaa. Uskonto ei hänen mukaansa kertonut mitään Jumalasta, mutta kaiken ihmisestä kuten hänen pelkonsa, toiveensa ja kaipauksensa. Samalla Feuerbach loi perustuksen myös tämän päivän uskontotieteelle eli mahdollisuudella ymmärtää ihmisen psykologiaa uskonnon kautta. Feuerbach korosti vapautumista vanhoista ajatusmalleista ja sitä, että ihmiset ovat itse asiassa itse omia jumaliaan eli jumala-käsitteen tuli palvella ihmistä eikä päinvastoin. Aikoinaan häntä kyllä kritisoitiin kehäpäätelmästä eli siitä, että hän otti ateismin pätevänä ennakko-oletuksena ja päätyi lopputuloksena vahvistamaan ennakko-oletuksensa sitä sen kummemmin perustelematta. Kritiikki ei kuitenkaan saavuttanut suurta julkisuutta sen ajan muutoshakuisessa ilmapiirissä eikä opponointi siten estänyt Feurbachin teosta "Das Wesen des Christenthums" saamasta suurta suosiota oman aikansa ajattelijoiden keskuudessa. Tuohon aikaan ateismiin toi myös oman lisänsä toinen ajattelija eli Comte (1798 - 1857). Hän uskoi ihmisen ajattelun kehityskaaren kulkevan historiallisesta teologisista jumalolennoista metafyysisten abstraktioiden kautta puhtaaseen tieteelliseen ajattelun aikakauteen, jossa ihmismieltä liikuttavat enää vain puhtaat (tieteelliset) havaintotiedot. Comte nimitti tätä ajatusrakennelmaansa filosofiseksi positivismiksi, joka sai myös aikanaan suurta huomiota.
Karl Marx
Karl Marxista tuli ateismin merkkihenkilö vasta kuolemansa jälkeen. Tämän roolin hänelle antoi neuvostoliittolainen ateismi 1950 luvulle tultaessa. Omana aikanaan hän oli varsin tuntematon ajattelija. Lisäksi myöhäisempi neuvostoliittolainen ateismi sovelsi hänen ajatuksiaan niin vapaasti, että Marx itse tuskin olisi sitä hyväksynyt. Marx itse odotti omana aikanaan kapitalismin romahdusta eli jo Ranskan ja Saksan kuohunnan vuosina (1847 - 1848). Hänen keskeinen ateistinen oivalluksensa oli materialismin käsite. Materialismi ateismissa tarkoitti sitä, että maalliset sosiaaliset olosuhteet ratkaisivat ihmisen ajattelun lähtökohdat. Kiteytettynä: kaikki epäeettisyys johtuisi huonoista olosuhteista, jopa uskonto oli seurausta yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja surusta (mielen projektio). Mitään yliluonnollisuutta ei siis Marxin mukaan ollut olemassakaan. Marx kirjoitti nämä ajatuksensa teokseen pääoma, jonka ensimmäiset osat julkaistiin vuonna 1867.
Sigmund Freud
Freud jatkoi Feuerbachin alkuperäisestä ajatuksesta (joka toistui myös Marxilla), että uskonto on ihmismielen projektio ja jumala osa toiveentäyttymisilluusiota. Freud jalosti ajatusta isähahmo-projektioiksi, joka osoitti hänen mukaansa, että uskonto merkitsee lapsenomaisen ajattelun jatkumista aikuisiällä, eikä se siksi ole mitään muuta kuin lapsellista itsepetosta, toiveajattelua ja illuusiota. Freudin ajattelua leimasi myös se, että hän itse uskoi ateismin olevan alkuperäinen luonnonihmisen olotila. Hänen mukaansa tästä seurasi ikään kuin se, että todistustaakka Jumalan olemassaolosta oli uskonnoilla, eikä suinkaan ateismilla itsellään. Näitä ajatuksia hän esitteli teoksessaan "Erään illuusion tulevaisuus" (v. 1927). Marxin ateismissa uskontoprojektio poistettiin yhteiskunnan sosiaalisilla muutoksilla, kun taas Freudin mukaan tämä tapahtuisi alitajunnan tasolla. Freudin teoriassa ateismi oli "psykologisen hoidon" ennakko-oletus, kun taas Marxilla "sosiaalisen hoidon" lopputulos. Freud asui 1900 luvun alkuvuosina Wienissä, jossa hän sai professuurin Wienin yliopistosta 1902. Wienissä hän perusti psykoanalyyttisen yhdistyksen, johon kuuluivat myös mm. psykoanalyytikot Carl Jung sekä Alfred Adler. Freud kehitti psykoanalyysiä, joka oli hoitoa alitajunnan hoitamiseksi. Psykoanalyysihoidosta tuli vähitellen suosittu, koska Freudia alettiin pitää alitajunnan ja mielen tieteellisenä asiantuntijana. Huomattavaa Freudin ateismissa on juuri se, että hän oli ateisti ajattelultaan jo alkujaan ja oikeastaan siksi juuri ryhtyi kehittelemään psykoanalyyttisia teorioitaan. Hän uskoi "sisäisesti tietävänsä" uskontojen lähtökohdat ja perusti psykoanalyyttiset teoriansa tähän oletukseen.
Freudin psykoanalyysiä ei kuitenkaan enää pidetä kovin tieteellisenä teoriana. Nyt tiedetään mm. että hänen ajatteluunsa vaikutti hänen omana aikanaan tieteeksi luettu, mutta myöhemmin kvasitieteeksi todettu, kansojen historian selittäminen kielellisten samankaltaisuuksien ja ulkoisten riittien kautta. Freud nojautui aikoinaan vahvasti näihin teorioihin ja siksi hänen käsitystään uskontojen synnystäkään ei nykyään enää yleisesti hyväksytä (esim. Oidipus-kompleksi uskontojen taustalla). Freudin suosio levisi kuitenkin aikoinaan ympäri länsimaita, kun hänen uskottin pystyvän parantamaan hysteriaa. Hänen mukaansa hysteria oli juuri seurausta alitajuntaan kätketyistä muistoista, jotka piti palauttaa mieleen psykoanalyyttisellä hoidolla. Freudin vaikutus hänen omaan aikaansa oli suuri. 1920-luvun Yhdysvalloissa Freudista sanottiinkin, ettei hän ollut henkilö, vaan suorastaan mielipideilmasto. Tämä ilmasto jättikin jälkipolville mm. käsitteet minä, id, yliminä ja oidipuskompleksi. Freudilainen ateismi oli erityisen vahvaa Yhdysvalloissa, jonne se levisi psykoanalyysin suosion vanavedessä.
Kaikki em. henkilöt ja heidän ajattelunsa vaikuttivat koko 1900-luvun ideologioihin suuresti. Syy miksi nämä ajatukset saavuttivat niin suurta suosiota oli siinä, että niiden uskottiin aikanaan perustuvan todisteelliseen tieteeseen. Yhdysvalloissa Freud oli suositumpi kuin Marx, joka puolestaan vaikutti enemmän eurooppalaiseen ateismiin. Molemmille yhtäläistä oli kuitenkin se, että vähitellen kansan syvät rivit alkoivat ottaa ateistisen maailmanselityksen itsestään selvyytenä. Alettiin lähtökohtaisesti uskoa, että Jumala on vain ihmismielen projektio. Näin valistuksen ajan haaste kristinuskolle oli valmis - Jumala oli selitetty luonnonilmiöiden kautta, eikä sitä tämän maailmanselityksen mukaan enää ollut. Jos jotakin kristinuskosta olikin jäljellä, niin sitä ei enää tarvinnut nähdä kuin taikauskona tai psyykeltään heikkojen ihmisten psykologisena itsesuggestiona. Lopulta ateismi voitti ja sen esittämillä väittämillä murrettiin kristinuskolta sen uskottavuus ja se jäi läntisessä maailmassa taka-alalle.
Länsimainen kulttuuri alkoi luottaa kaikessa ainoastaan ja yksinomaan näihin teorioihin ja niiden luomaan "tieteelliseen viitekehitykseen" kyseenalaistamatta näiden teorioiden ja ajatusten alkuperää. Tie ateismin kehittymiselle läntisen maailman merkittävimmäksi maailmankatsomukseksi oli valmis. Ihmisten mieliin iskostettiin samalla yhä voimakkaammin ateistisia väittämiä siitä, että luonnontieteiden ja kristinuskon välillä olisi jokin pysyvä konflikti. Uskoteltiin, että tiede perustuu aina koeteltuun tietoon ja uskonto puolestaan aina taikauskoisiin opinkappaleisiin, jotka eivät ole totta. Samalla luonnontiede tuli myös eettisiin kysymyksiin. Kehitysoptimismin aikana tiedemiehet haluttiin nähdä myös eettisinä asiantuntijoina ja moraalisina esikuvina toisin kuin uskonnolliset ajattelijat, joiden haluttiin nähdä edustavan pelkästään pysähtyneisyyttä ja älyllistä rajoittuneisuutta.
Näistä syistä lännessä alettiin uskoa, että Jumalan idea tuottaa väistämättä älyllisen itsemurhan, koska tiede ja uskonto nähtiin toisensa poissulkevina vaihtoehtoina. Ennen tätä kristinusko ja tiede oli nähty toisiansa luonnollisesti täydentävinä ja mm. kirkko tuki avoimesti tieteellistä tutkimusta ja kehitystä. Ateismin aikakausi asetti kuitenkin uskonnon ja tieteen vastakkain ateististen lähtökohtien vuoksi.
Voidaan sanoa, että ateismi alkoi aiheesta ja esitti protestin inhimillisyydestä eksyneelle laiskalle ja mukavuudenhaluiselle kirkolle. Protesti koski aluksi kristinuskon nimissä harjoitettua vääryyttä ja omahyväisyyttä ennen kuin se kohdistui kristinuskon sanomaan. Tosin monen kristitynkin mielestä kristillisen instituution moraalinen alamäki alkoi jo kauan ennen ateismia eli 300 jKr. kun Rooman keisari Konstantinus Suuri teki siitä Rooman valtiouskonnon. Ennen sitä kristinusko oli perustunut vapaaehtoisuuteen vailla maallisia valtarakenteita. 1500 vuotta ehti kuitenkin valtarakenteisiin sitoutunut kirkkoinstituutio kasvaa ja hallita yhdessä maallisten hallitsijoiden kanssa, ennen kuin se joutui sivuun. Sitä vastustamaan ehti syntyä niin protestanttinen uskonpuhdistusliike kuin ateismikin. Ateismi tarjosi lopulliseksi ratkaisuksi itseään. Monet sukupolvet ottivat tämän todesta.
Maailmankuvien muutoksen kiteytti hyvin aikoinaan Sir Richard Gregory:
"Isoisäni julisti Kristuksen evankeliumia, Isäni julisti sosialismin evankeliumia ja Minä julistan tieteen ilosanomaa."
Mutta tuuli arvaamatta kääntyy...
Ateismin voittokulku jatkuikin lännessä aina 1970-luvun alkupuolelle saakka, jolloin näytti siltä, että ateistien unelma jumalattomasta maailmasta alkoi olla läntisen sivistyksen alueella todellisuutta. Mutta nyt 2000-luvulla, senkin vetovoima näyttää olevan katoamassa. Epäusko ateismin sisältöön eli ihmiseen itseensä kaiken selittäjänä ja yhteiskunnan ongelmien ratkaisijana on syy, miksi ateismi on joutunut määrittelemään itseään uudelleen. Sen ideologia ei ole toiminut käytännön tasolla, jos asiaa tarkastellaan historiallisessa valossa. Tämä on hiivuttanut jumalattomuuden innostuksen. Ateismiin nojanneen kommunististen totalitarismin romahtaminen 1990-luvulla toi pintaan alistettujen kansojen kaunistelemattoman kertomuksen ateismin nimissä harjoitetusta "uskonnollisesta" sorrosta. Ateismi sortui siis itse samaan, mitä vastustamaan se aikoinaan syntyi. Se tavallaan petti kannattajansa maallisesta messiaanisuudestaan, jossa ihminen itse luo uljaan tulevaisuutensa ja saavuttaa onnellisuuden vailla uskontoja.
Toinen ateismia heikentänyt trendi on ollut kristinuskon marginalisoituminen. Ateismi syntyi aikoinaan nimenomaan kristinuskon vastavoimaksi ja kun ateismi onnistui marginalisoimaan kristinuskon, laimeni myös ateismin kiinnostavuus. Kolmantena syynä on ollut tieteen lanseeraama käsitys ihmisen rajoittuneisuudesta suhteessa tietoon eli mikään tieteellinen totuus ei voi olla voimassa kuin "toistaiseksi". Tämä on tavallaan rajoittanut myös ateismia. 2000-luvulle tultaessa länsimainen ateistis-tieteellinen valtavirta onkin ajautunut eräänlaiseen maailmankuvalliseen umpikujaan, joka on saanut aikaan läntisessä sivilisaatiossa tilan, jota voisi kuvata "aatteelliseksi välinpitämättömyydeksi" tai "arvotyhjiöksi".
Länsimaat ovat siirtyneet vähitellen postmoderniin aikaan, jota voisi myös nimittää "postateistiseksi ajaksi". Ateismi on pyrkinyt sopeutumaan tieteen pysyvää totuutta koskevaan rajoitteeseen. Se ei enää pidä niin hanakasti kiinni historiallisista väittämistään, vaan on suuntautunut enemmän agnostiseen suuntaan. Tämä tarkoittaa sitä, että ateistit haluavat lukea ateisteiksi myös henkilöt, jotka eivät vielä ole tehneet mitään päätöstä suhteestaan Jumalaan tai pitävät tätä ratkaisua mahdottomana tehdä. He eivät siis kiellä Jumalan olemassaoloa, kuten alkuperäinen filosofinen ateismi, mutta uskovat, että kenelläkään ei voi olla tarpeeksi varmaa tietoa asiasta. Näin ateismi laajentanut itseään muotoon: "Jumalasta ei voida tietää mitään, eikä kenelläkään siksi voi olla pysyvää totuutta". Ateismille tästä uudesta suhteellisuusajatteluun (relevatismi) perustuvasta sisällöstä on tullut kuitenkin ongelma. Se ei houkuttele länsimaista ihmistä, koska se ei enää tarjoa oikein mitään selkeää vastausta mihinkään.
Ateismiin liittyvä innoitus ja muutoksen näyt kaikesta uudesta ja ihanasta näyttää vähitellen kadonneen. Siitä on tullut pragmaattista, voimatonta ja ikävää, koska ateismin tarjoamat unelmat kukoistavista ateistisista valtioista ilman Jumalaa ovat romuttuneet. Ihmiset ovat saaneet tietää, että ateismi joka vaati vapautta oppositiossa ollessaan, muuttuikin itse suvaitsemattomaksi sortajaksi valtaan päästyään. Kaiken lisäksi tiede totesi pysyvät totuudet mahdottomuuksiksi. Tämä tyrmäsi myös ateismin oman ehdottomuuden suhteessa Jumalan olemassaoloon. Jopa Freudin teoriat ovat kärsineet inflaation. Niitä on tutkittu ja ne ovat osoittautuneet nopeiksi hutaisuiksi, joissa ohimeneviä ilmiöitä on tulkittu ihmisluontoa koskevina pysyvinä totuuksina. Tämän kaiken edessä läntinen sivilisaatio kokee syvää neuvottomuutta ja henkistä tyhjyyttä. Sen ateistinen elämänlähde on ehtynyt. Vaikka se on yhä vallassa, mutta ravitsee itseään lähinnä syömällä eilisen eväitä.
2000-luvulla ihmiset ovatkin vähitellen palanneet etsimään selitystä elämälle ja elämän tarkoitukselle uskonnoista ja yliluonnollisuudesta käsin. On alkanut postmoderni uushengellisyyden aikakausi, jossa kristinusko on enää vain yksi totuus monenkirjavassa uskontojen ja filosofioiden tarjonnassa. Kristinusko on tavallaan palannut alkuasetelmiin. Päällisin puolin lännessä kukoistaa monikulttuurisuus, mutta on yksi sääntö ylitse muiden - ateistisen tieteen reunaehto siitä, että kukaan ei saa sanoa omistavansa lopullista totuutta, koska sellaista ei voi olla. Uskoa saa mihin tahansa, mutta se ei saa näkyä tai kuulua.
Vaikka vallassa oleva tieteeseen nojaava ateismi ei pyri enää tarjoamaan lopullisia totuuksia, niin se haluaa yhä pysyä vallassa ja rajoittaa kaikenlaista uskonnollisuutta ja sen ilmenemismuotoja. Se on suorastaan muuttanut uskonnollisen ja aatteellisen välinpitämättömyyden hyveeksi. Se on tavallaan synnyttänyt monikulttuurisuuden ajatuksen, jossa uskonnot hyväksytään eri kulttuurien historiallisina taustatekijöinä, mutta niiden väittämät perimmäisistä asioista kuten Jumalasta pyritään ehdottomasti neutraloimaan. Ja koska tämä postateismi on vallassa, niin se on myös tehnyt itsestään läntisten yhteiskuntien normin. Kaikkien pitää käyttäytyä uskonnollisesti neutraalisti tai liberaalisti, koska se on ateistisen tulkinnan mukaan suvaitsevaisuutta - ateistista ajattelua itseään kohtaan. Käytännössä se tarkoittaa ateistisen maailmakuvan pakkovaltaa, jossa kaikilta edellytetään tiettyjen lähtöoletusten hyväksymistä oikeiksi!
Jos protestanttisuus erotti aikoinaan Jumalan ja maallisen toisistaan, niin nyt ero halutaan viimeistellä lopullisesti. Hengellisyys ja näkyvä maailman ja sen kulttuuri pyritään pitämään erossa toisistaan vaikka väkisin. Kulttuuri saa monikulttuurisuuden nimissä näkyä, mutta sitä on yritettävä toteuttaa ikään kuin sillä ei olisi yhtymäkohtia kulttuurin taustalla oleviin totuuksiin - uskontoihin. Ateismin käsissä hengellisyys ja uskontojen esittämät väitteet totuudesta pyritään työntämään näkymättömiin, koska sen oman opin mukaan ne eivät voi olla tosia.
Lopputulos on ristiriitainen: kristillinen joulu ilman raamatullista joulun sanomaa, muslimien paastokuukausi ilman koraanin sanomaa ja niin edespäin. Tästä seuraa kummallisuuksia - yhtäältä halutaan hyväksyä kaikki kulttuurit ja maailmankatsomukset samanarvoisiksi, mutta toisaalta kiirehditään tukahduttamaan niiden sisältämät perusväittämät!
Ateismin ajatusta on vuosisatoja markkinoitu tehokkaasti liittämällä se objektiivisuuteen eli tieteellisen ajattelun viitekehykseen. Taustalla on kuitenkin oikeasti ateistis-naturalistinen maailmankuva, josta käsin luonnontieteellisiä tutkimustulokset tulkitaan filosofiaa tukevasti. Mitään tieteellistä riippumattomuutta ei välttämättä ole olemassa. Filosofiaa vain myydään ihmisille tieteenä. Filosofisista syistä halutaan vetää johtopäätös, että mitään pysyvää totuutta ei voi olla. Jos tiede olisi objektiivista, niin pitäisi päätellä, että monia asioita ei ehkä voida yksityiskohtaisen tarkasti tietää, mutta sitä mahdollisuuttakaan ei voida sulkea pois, että osa tietämästämme voi olla totta. Jälkimäinen tulkinta pitäisi sisällään sen mahdollisuuden, että tiede itse ei aina pysty esittämään oikeaa vastausta, vaikka sellainen voi olla olemassa. Ensimmäinen tulkinta ei siis ole objektiivinen, vaan siinä oma käsitys nostetaan perusteettomasti muita paremmaksi totuudeksi.
Asiaa voi selventää tunnetun vertauskuvan kautta. Kaikki ovat kuulleet tarinan elefantista ja kolmesta sokeasta miehestä. Siinä kolme sokeaa miestä tunnustelee elefanttia kärsästä, jalasta ja kyljestä. Jokainen antaa erilaisen lausunnon tunnustelemastaan esineestä. Yksi sokeista sanoo, että "tämä on ison puun oksa!", toinen sanoo "ei, tämä on paksun puun runko!" kolmannen sanoessa "ei, tämä on selvästikin vuoren seinä!". Tarinalla pyritään kertomaan se, että kaikki sokeat ovat väärässä. He eivät pystyneet tunnistamaan totuutta, joka oli oikeasti elefantti. Sokeilla tarkoitetaan tässä tarinassa yleisesti juuri uskontoja.
Tällä kertomuksella on vain yksi epäloogisuus. Itse asiassa miehiä olikin neljä. Neljäs oli se, joka todella näki elefantin ja sen että muut olivat väärässä! Tämä henkilö oli tietysti tarinan kertoja, joka sijoittaa itsensä kertomukseen viisaimman miehen paikalle eli väittää että hän itse tietää totuuden kun muut sen sijaan uskottelevat! Tarina on epälooginen juuri siksi, koska se ei perustele miksi juuri tarinan kertojan näkemys totuudesta olisi muita oikeampi. Se vain otetaan lähtökohdaksi ja sillä siisti! Vastaavaa logiikkaa noudattaa myös ateistinen filosofia! Se väittää itse tietävänsä ehdottoman totuuden ja samalla kritisoi muita suvaitsemattomuudesta, jos ne esittävät oman käsityksensä olevan totuus!
Länsimainen sekulaari yhteiskunta ja kirkko 2000-luvulla
Kuten aiemmin todettiin, niin ateismi on ajanut institutionaalisen kristinuskon marginaaliin - ja on pitänyt sen siellä. Tosin vain osin. Nurkassa värjöttelee nimenomaan valtiosidonnainen institutionaalistunut kristillisyys. Ei ole väliä onko siellä reformoituun ja jatkuvasti reformoituvaan oppiin pohjautuva kuiva protestanttisuus vai raamatullisen opin jo keskiajalla kadottanut mystismiin nojaava katolilaisuus. Nämä molemmat ovat enemmän tai vähemmän ateismin kesyttämiä. Kirkkoinstituutiot ovat historiallisista tapahtumista johtuen kritiikkiä pelästyvää lajia. Siksi ne pitävät Raamattunsa vakan alla. Sieltä paljastetaan lähinnä vain ne käsitykset, joista ateismiin nojaava läntinen yhteiskunta voi olla samaa mieltä. Vastineeksi se on saanut säilyttää ulkoisesti näkyvät juhlamenonsa ja valtiosidonnaiset virkansa, kunhan se jakaa isäntänsä keskeiset totuudet. Jos ristiriitoja syntyy, niin tämän kristillisyyden osana on ollut sopeuttaa käsityksiään ateistis-humanistisiin tulkintoihin.
Tätä kristillisyyttä on aina hallittu muistuttamalla sitä menneisyyden rikoksista. Ateismi on aina pitänyt huolen siitä, että länsimainen postmoderni sivilisaatio muistaa kirkkojen historialliset synnit. Aina kun ristiriita uhkaa, se kaivaa esiin nämä syytökset, joilla uhkaamalla tämä kristillisyyden muoto saadaan taas nöyrästi ruotuun. Jos henkinen painostus ei riitä, niin valtiosta riippuvan kirkon taloudellisia perusteita uhataan keikuttaa. Viimeistään tämä tekee valtiovaltaan tukeutuvista kristillisistä instituutioista äänettömän. Samalla ateismi muistuttaa kirkkoja siitä, että vain ateistinen humanismi on suvaitsevaisuutta. Se toistaa väittämäänsä siitä, että kenelläkään muulla ei voi olla oikeaa tietoa perimmäisestä totuudesta.
Tämä institutionaalistunut kristillisyys on vähitellen uskonut ateismin sanoman ja ottanut jopa teologisen opetuksensakin lähtökohdaksi ateistiset perusoletukset. Institutionaalistunut kristillisyys on vajoamassa yhä syvemmälle välinpitämättömyyden marginaaliin, koska sillä ei oikeastaan ole mitään annettavaa sekulaarille länsimaiselle ihmiselle. Ihmiselle, joka on jo imenyt ateismin itseensä äidin maidossa. Ihmiset ovat oikeastaan ymmällään, koska eivät oikein keksi mitään syytä miksi heidän pitäisi kuulua tällaiseen kristilliseen yhteisöön. Se on menettänyt merkityksensä muuna kuin seremoniallisena perinnekulttuurina.
Totuuden kriteerien testi - ateismin oletukset
1. Tiede on todennut Jumalan olevan ihmisen alitajunnan toivekuvitelma. Myös evoluutioteoria on kiistattomasti todistanut asian luonnontieteiden kautta. Väitteet näyttävät olevan loogisia, mutta ne sisältävät asiavirheen, koska tieteen ja ateistisen filosofian välille on vedetty virheellinen yhteys. Täsmällisest ottaen monasti kyseessä ovat filosofiset oletukset, joihin on sekoitettu tieteellisyyttä uskottavuuden lisäämiseksi. Psykologian kohdalla on vastaava tilanne. Teoriat alitajunnan toivekuvitelmista Jumalan olemassaolon taustasyinä ovat vain hataria käyttäytymisteorioita.
Tarkalleen ottaen mm. evoluutioteoria on vain biologis-mekanistinen teoria luonnon kehitysprosessista. Fossiileista ei ole löytynyt kiistattomia lajien välimuotoja, vaikka niiden löytymisellä mielellään medioissa usein spekuloidaankin. Monet "välimuotolöydöt" ovat itse asiassa osoittautuneet suoranaisiksi väärennöksiksi.
Fossiilit itsessään eivät ole todiste itsestään syntyneestä maailmasta tai itsestään kehittyvästä evoluutiosta vaikka näin usein väitetäänkin. Objektiivisesti tarkastellen ne todistavat ainoastaan siitä, että ennen omaa aikaamme on ollut erilaisia lajeja ja erimuotoista elämää. Tuntemattomissa fossiileissa ei ole mitään ihmeellistä sillä lajejahan katoaa maailmasta yhä tänäänkin.
Fossiileja tutkitaan kiihkeästi juuri siitä syystä, että niiden uskotaan olevan osa evoluutioketjun kehitystä. Taustalla on siis jo ateistinen oletus siitä, että maailma olisi syntynyt tyhjästä ja kehittynyt itsestään välimuotojen kautta sellaiseksi kuin se on. Koko evoluutioteorian lähtökohta on ateistinen. Eli lähtöoletus on se, että Jumalaa ei ole ja siksi kaikki on täytynyt alkaa itsekseen alkumaapallolla ja siten myös kehittynyt välimuotojen kautta itsekseen sellaiseksi kuin se nyt on. Tätä taustaoletusta ei epäillä, vaan se on asetettu juuri kaiken lähtökohdaksi.
Ym. väitepari on siis loogisuuskriteerin mukaan epälooginen, koska se johtaa käytännössä kehäpäätelmään. Pintapuolisesti tarkasteltaessa tätä on vaikea huomata, koska ateismia perustellaan usein objektiivisella tieteellä. Käytännössä kehäpäätelmä syntyy siitä, että tieteen lähtökohdat perustuvat jo samoihin ateistisiin filosofioihin kuin itse filosofia, joka pyrkii käyttämään sitä todisteena.
2. Ihminen on syntyjään ateistinen. Tämä väite on looginen, mutta sillä on ongelma uskottavuuden kanssa. Jos sen ajatellaan koskevan lasta, niin väite lapsen ateistisuudesta ei ole uskottavaa sillä tosi asiassa lapsi ei edes ole ottanut kantaa Jumala kysymykseen. Silloin ei voida sanoa, että lapsi olisi sen enempää ateistinen kuin, että uskoisi Jumalaan tai jumaliin. Jos väitteellä tarkoitetaan esihistoriallista ihmistä, niin mitään tietoa esi-isiemme ateistisuudesta ei ole olemassa. Oikeastaan asia on enemmänkin päinvastoin. Fossiiliset löydökset ja säilyneet maalaukset kertovat ihmisen aina etsineen Jumalaansa. Tämän väitteen taustalla on siis varsin hatara olettamus. Siksi tämä väittämä on ristiriidassa uskottavuuskriteerin kanssa.
3. Uskonnot vain pyrkivät käyttämään ihmisiä hyväkseen. Tämä väite on looginen ja myös osin uskottava. Voimme havaita, että maailmassamme on uskontoja, joissa ei sallita toisin ajattelua, vaan väkivalloin pakotetaan ihmisiä esivallan määrittelemiin arvoihin. Historiallisesti ottaen kristinuskokin on tahrannut kätensä juuri tällaisissa valtaan liittyvissä kysymyksissä. Jos väitteellä pyritään tarkoittamaan sitä, että ainoastaan uskonnot sortuvat alistamiseen väkivaltaan ja pakottamiseen, niin väite ei ole uskottava. Selkeästi ateistiset valtiot (mm. Neuvostoliitto, DDR) surmasivat ja kiduttivat kansalaisiaan mielivaltaisesti esim. juuri uskonnollisen vakaumuksen vuoksi. Ateistinen humanismi ja vapaus uskonnoista eivät siis ole olleet vapauden tae historian valossa. Kristinuskon osalta onkin painotettava, että uusi testamentti nimenomaan kieltää väkivallan käytön. Ihminen ja instituutiot eivät vain ole noudattaneet tätä käskyä. Eivät maalliset sen enempää kuin kirkollisetkaan instituutiot. Väite on siis looginen ja osin uskottavakin kun seuraa maailman tapahtumia, mutta kaikenkattava se ei ole ja on siksi käytäntöön sovellettavuuskriteerin kanssa ristiriidassa. Ei ole johdonmukaista näyttöä siitä, että uskonnot aina pyrkivät käyttämään hyväksi toisia, vaikka tällaista voi tapahtuakin. Johdonmukaista ei myöskään ole väittää, että ateismi itse olisi eettisesti korkeatasoisempi vaihtoehto. Historian valossa väite ei nimittäin ole kovin uskottava.
4. Ihminen tietää sisäisesti oikean ja väärän eron. Moraali on osa luonnollista ihmisyyttä. Tämä oletus on looginen. Mutta se ei ole kovin uskottava. Tietyissä tapauksissa useimmat ihmiset tietävät oikean ja väärän eron vaikka eivät olisi saaneet mitään opetusta (esim. toisen ihmisen tappaminen tai lasten raiskaaminen). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että kaikki ihmiset ja kaikissa kysymyksissä tietäisivät aina oikean ja väärän eron. Muutoinhan maailma olisi jo rauhan tyyssija eikä lakejakaan tarvitsisi olla. Kaikki vain noudattaisivat sisäistä moraalilinjaansa. Moraalikysymysten pohdinta on osa luonnollista ihmisyyttä, mutta se ei tarkoita sitä että oikean ja väärä todella pystyttäisi erottaman toisistaan oma ajattelun kautta. Ihmiset olisivat jo löytäneet kaikkia sitovat lopulliset ja yhteiset lait, jos ihminen kykenisi erottamaan lopullisesti oikean ja väärän. Humanismi yrittää yhä tätä, mutta lopputuloksena on ollut vain jatkuvasti muuttuvien käsitysten ja normien tila, joita filosofiset muotivirtaukset heiluttelevat. Tässä kysymyksessä ei oikeastaan ole tapahtunut juuri mitään edistystä, ainoastaan muutosta. Yksimielisyyttä ei ole löytynyt moraalikysymyksissä eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Siksi tämä ateistinen oletus ei ole kovin uskottava eikä lähimainkaan käytäntöön sovellettavissa. Se ei täytä uskottavuuden tai käytäntöön sovellettavuuden kriteerejä.
5. Kaikki maailmankuvat on hyväksyttävä samanarvoisiksi, koska kukaan ei voi tietää totuutta Jumalan olemassaolosta. Tämä väite on loogisesti ristiriitainen, koska se kumoaa jo itsensä samassa lauseessa. Jos kukaan ei voi tietää totuutta Jumalan olemassaolosta, niin silloin sitä ei voi tietää väitteen esittäjäkään! Koko edellä mainittu ajatus lähteekin siitä, että omat uskomukset asetetaan totuudeksi, josta käsin muiden käsityksiä kritisoidaan. Itse ikään kuin "tiedetään", että Jumalaa ei ole tai että kukaan ei voi tietää mitään Jumalasta ja tästä syystä muiden väitetään "luulottelevan". Mitään todisteita Jumalattomasta maailmasta tai siitä että miksi Jumalasta ei voitaisi tietää mitään, ei kuitenkaan esitetä. Ateistinen filosofia johtaa syvimmillään ratkaisemattomaan kehäpäätelmään eli se esittää että Jumalaa ei ole, koska sen oman opin mukaan Jumalia ei ole olemassa! Se pyrkii siis perustelemaan väittämänsä omalla filosofiallaan. Tältä pohjalta ateismi on historian saatossa kuitenkin kritisoinut erityisesti kristinuskoa suvaitsemattomaksi ja ahdasmieliseksi, koska kristinusko esittää Jumalan olevan olemassa ja lisäksi tietävänsä Hänestä. Kritiikki on kuitenkin epäuskottavaa, koska sitä ei voida perustella millään tavoin.
http://www.onkosetotta.net/index.php?id=17
"
ATEISMI LÄNSIMAISEN MAAILMANKUVAN TAUSTALLA
Teksti perustuu osin Alistair McGrathin tutkimuksiin ja teokseen nimeltä "Ateismin lyhyt historia".
Ateismi on ollut modernin ajan suuri innoittaja, joka on monin tavoin antanut suunnan koko nykyiselle läntiselle sivilisaatiolle. Voidaankin sanoa, että ilman ateismin ymmärtämistä ei voida ymmärtää länsimaista ihmistä. Ateismi ja sen johdannaisfilosofiat ovat yhä läntisen maailmankatsomuksen taustalla. Siksi ateismin syntyhistorian tunteminen auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja ajatteluamme.
Alkuasetelmat ateismin historiassa
Keskiaikainen yhteiskunta tarjoisi hyvän maallisen elämän mahdollisuuksia ainoastaan hyvän sukutaustan omaaville säädyille eli lähinnä kuninkaallisille ja aatelisille sekä toisaalta myös papistolle. Henkilökohtainen lahjakkuus ei auttanut ihmistä juurikaan parantamaan omaa asemaansa tai elinolosuhteitaan. Tuon ajan keskiaikainen katolinen kirkko oli valtiosidonnainen instituutio, joka tuki maallisten hallitsijoiden ylläpitämää esivaltaa. 1500-luvun protestanttinen uskonpuhdistusliike muutti kuitenkin vähitellen tavallisten ihmisten suhtautumista katoliseen kirkkoon. Se kritisoi voimakkaasti valtiovaltaan sitoutunutta katolista kirkkoinstituutiota. Se kritisoi katolilaista kirkkoa väärinkäytöksistä ja opillisesta kerettiläisyydestä, mutta ei sinällään halunnut kaataa sitä, vaan ainoastaan reformoida sen opetusta ja toimintatapoja. Uskonpuhdistajat korostivat Jumalan armoa ja ihmisen henkilökohtaista Jumala-suhdetta pelastumisen ainoana ehtona ilman kirkollisten toimitusten ja kirkon instituution vaikutusta. Pelastuminen ei edellyttänyt uskonpuhdistajien mukaan minkäänlaista alamaisuutta kirkolle. Erityisen innoissaan tästä uskonnollisesta suuntauksesta oli kauppaa käyvä kansan osa eli porvaristo, joka ei sääty-yhteiskunnassa nauttinut juurikaan arvostusta. Vielä 1600-luvulla usko Jumalaan oli tiukasti osa läntisen ihmisen maailmankuvaa. Mutta vähitellen mielipideilmasto viileni katolilaisuuden kritiikin myötä. Tähän vaikutti osaltaan juuri uskonpuhdistusliikehdintä. Näin protestanttisuus loi epäsuorasti pohjaa myös ateistisen kritiikin synnylle. Protestanttinen oppi korosti nimenomaan pyhän ja maallisen elämänalueen erottamista toisistaan. Ateismi korosti ainoastaan maallista näkökulmaa.
Keskiaikainen katolilaisuus oli pitänyt jumalallisuutta kaikenkattavana ja arkipäivän ilmiöiden kautta näkyvänä todellisuutena. Katolilaisuuden piirissä esiintyneiden väärinkäytösten vuoksi protestantit pelkäsivät katolilaisuuden taantuvan mystiseksi luonnonuskonnoksi, jossa Raamatun ilmoitus jäisi ainoastaan sivujuonteeksi. Pelko oli aiheellinen, mutta tämä johti siihen, että protestantit päätyivät vastareaktiona erottamaan hengellisen ja maallisen täysin kahdeksi eri osa-alueekseen. Protestanttisuudessa Jumalan ilmoitettiin toimivan ainoastaan epäsuorasti. Siksi uskonpuhdistajat korostivat kokemuksellisuuden ja alttarin sijaan enemmän saarnatuolia ja oppia. Heidän korostama oppinsa oli, että Jumala ei toimi arkielämässä, vaan ainoastaan välillisesti raamatullisen opetuksen kautta. Painopiste vaihtui päinvastaiseen eli kokemisesta tietämiseen. Jumalan kohtaamista suorastaan vieroksuttiin mystisminä ja kerettiläisyytenä. Vähitellen protestantismi vaikutti eurooppalaisen ihmisten käsityksiin maailmasta. Jumalan ei uskottu vaikuttavan maailmaan millään tavoin eikä liiemmin myöskään näkyvän. Tällä oli suuri merkitys tavalliselle ihmiselle jonka arkielämästä poistui Jumalan henkilökohtaisen kohtaamisen mahdollisuus. Tätä myötä alkoi vähitellen syntyä ateistisia epäilyjä siitä, että jos Jumalaa ei arkielämässä kerran näkynyt, niin liekö Häntä sitten onkaan...?
Ateistinen vallankumous odottikin Eurooppaa nurkan takana. Kaikki alkoi Ranskasta. Tultaessa 1700-luvun loppupuolelle Ranskan valtion taloustilanne oli sangen huono. Tästä huolimatta sääty-yhteiskunnan kuningashuone eli ylellistä elämää vaikka kansa kärsi nälkää. Räikeät epäkohdat kukoistivat. Valta oli tiukasti kuningas- ja aatelisukujen hallussa. Kahden johtavan säädyn muodostaman esivallan tukijana oli kolmas - katolinen papisto. Ranskan talouden tukipilari, porvaristo eli yhtä halveksuttuna kuin talonpojatkin. Viha valtakoneistoa vastaan kasvoi Ranskan keskiluokassa kasvamistaan. Myös kirkkoinstituutioita ja niiden kunniatonta toimintaa suomittiin julkisuudessa voimakkain sanoin. Eräs tällainen näkyvä kriitikko oli tuleva vallankumouksellinen eli filosofi-kirjailija Voltaire. Hän kritisoi yhteiskunnan epäkohtia voimakkaasti ja sai kansan ryhtymään katolilaisuuden vastaiseen toimintaan.
Ongelmat kasaantuivat ja aivan 1700-luvun lopulla tilanne kärjistyi väkivaltaisuuksiksi. Ateistisen maailmanliikkeen voidaankin sanoa alkaneen Ranskan kuninkaiden hirmuvallan symbolin, Bastiljin vankilan tuhoamisesta 1789. Bastiljin valtiollisen vankilalinnoituksen kaataminen sekä lopulta kuningasparin mestaaminen v. 1793 tavallisen kansan voimin oli lähtölaukaus kansan uudelle muutosta tavoittelevalle itsetunnolle. Kaikki pysyvä merkitsi sen jälkeen automaattisesti pysähtyneisyyttä ja vanhoillisuutta, joka nähtiin jo itsessään sorron ja alistuksen muistomerkkinä. Tähän kastiin luettiin auttamatta myös katolinen kirkko. Sillä sehän oli tukenut varsin pitkään vanhojen turmeltuneiden kuningashuoneiden ylläpitämää valtaa. Tästä syystä ateisteiksi tunnustautuvat alkoivat aktiivisesti vastustaa kirkon lisäksi myös sen taustalla olevia ajatuksia. Alussa perimmäinen päämäärä oli tuhota vain vallan kanssa veljeilevä kirkkoinstituutio, mutta tilanne muuttui myöhemmin.
Kirkon vastustaminen ateistisilla ajatuksilla oli voimakkainta Ranskassa. Britanniassa institutionaalista kirkkoa ajoi marginaaliin ateismin lisäksi myös toiset seikat eli eri kirkkokuntiin kuuluneiden hallitsijasukujen väliset sodat. Ne päättyivät v. 1689, kun valtaan noussut protestanttikuningas Wilhelm III allekirjoitti uskonnonvapauslain, jolla uskontoon perustuvien instituutioiden käskyvalta lopetettiin lailla. Yhdysvalloissa ateismi ei vielä tuollon saanut jalansijaa, koska sille ei ollut yhteiskunnallista tilausta. Yhdysvalloissa uskonnolliset valtakoneistot oli erotettu valtiovallasta heti valtion perustamisen alkuvaiheessa. Yhdysvalloissa päädyttiin valtiosta riippumattomaan kirkkomalliin vanhan eurooppalaisen valtiokirkkomallin sijasta. Päätöksen tavoitteena oli evankeliumin sanoman puhtaana pitäminen, ei sen poistaminen.
Ranskan vallankumouksesta alkoi kuitenkin puhaltaa Euroopan laajuinen ateistisen vallankumouksen innostus, joka tavoitteli "vanhan taikauskoon nojaavan sortohallinnon" murskaamista ja sen korvaamista uudella luonnon järjestykseen ja ihmisjärkeen perustuvalla ajattelulla. Edes vallankumousta seuranneen sen omien johtajien toimeenpanema kansanmurhan jakso (1793 - 1794), ei lopulta heikentänyt ateistisen vallankumouksen uskottavuutta suuren muutoksen avaimena. Iskulauseet "vapaus, veljeys ja tasa-arvo" pureutuivat ihmisten mielikuvitukseen. Tuon ajan radikaaliajattelijoita inspiroivat ateismin mahdolliset yhteiskuntapoliittiset muutosnäyt. Jos Jumalaa ei ollut, niin ei ollut mitään jumalallista lakiakaan, jota ihmisten ja yhteiskunnan olisi kunnioitettava. Kuvaamin esimerkki ihmisen omien ajatusten jumalallistamisesta oli vallankumouksen jälkeisen vuoden 1793 "järjen festivaali", joka järjestettiin vallatussa Notre-Damen katedraalissa. Siinä kristillinen kolminaisuusoppi korvattiin uudella kolminaisuudella eli järjen, vapauden ja veljeyden sanomalla. Ihmisyyden uskonnolle eli ateismille perustettiin jopa oma katedraali -Panthéon, jonne myöhemmin haudattiin vallankumouksen suuria sankareita kuten esimerkiksi Voltaire. Suureellisesta alusta huolimatta ateistinen väkivaltaan nojaava vallankumous lopulta kuitenkin epäonnistui. Ranskan vallankumouksellinen tasavalta palasi katolisen kirkon yhteyteen Napoleon Bonaparten johdolla v. 1799. Vallankumousliikehdintä sai kaikesta vähemmänkin mairittelevasta historiastaan huolimatta aikaan muutoksen ihmisten ajattelussa. Usko ihmisen edistykseen omin voimin oli jäänyt itämään. Näistä vallankumouksellisista ajatuksista jatkoi myöhemmin neljä hyvin tuntemaamme läntisen historian suurta ajattelijaa: Ludwig Feuerbach (1804 -1872), Friedrich Nietzsche (1844 - 1900), Karl Marx (1818 - 1883), Sigmund Freud (1856 - 1939). He jalostivat ateismista varsinaisen vallankumousaseen, jota ei enää käytettäisi fyysisessä vallankumouksessa, vaan mielten vallankumoussodassa. Heidän tavoitteenaan oli kristillisen maailmankuvan korvaaminen ateismilla. Yleinen ennakkokäsitys kristinuskon Jumalan olemassaolosta aiottiin murskata aggressiivisella skeptisyydellä eli toisin sanoen voimakkaalla epäilyllä. Historiankirjoitus kertoo, että tämä strategia on ollut menestyksekäs kautta läntisen maailman.
Vähitellen 1700-luvulta alkaen eliitin keskuudesta lähtenyt ateistinen filosofointi alkoi saada jalansijaa ja lopulta siitä tuli ajattelun valtavirtaa, jonka keskuudesta nousi uusia kansakuntien henkisiä johtajia. Nämä johtavat ajattelijat ottivat kansakunnan johdossa henkisen johtajan paikan, joka aiemmin oli kuulunut papistolle. Ajattelijoita alettiin myöhemmin kutsua ateistisen ihanteen mukaisesti "älymystöksi". Tämä uusi "papisto" koostui runoilijoista, kirjailijoista sekä filosofeista. Myöhemmin koko länsimainen sivistys haki inspiraationsa ja moraalisen esikuvansa juuri tästä maallisesta papistosta ja heidän ajatuksistaan, jotka uskoivat vain ihmisen omaan älykkyyteen ja muutokseen. Heille kristillinen papisto edusti lähinnä vanhakantaisuutta ja älyllistä laiskuutta. Alettiin uskoa myös yhä enemmän siihen, että hyökkäys kirkon edustamia aatteita ja arvoja vastaan olisi avain yhteiskunnalliseen kehitykseen. Itse asiassa jopa väitettiin, että muutos edellyttäisi koko kirkon aseman täydellistä romahduttamista.
Ateismin suuret apostolit
Feuerbach ja Comte
1800-luvun puolivälissä Saksassa oli levotonta ja nälänhätää esiintyi monin paikoin. Ja 1848 kukistui jälleen Ranskan kuningas. Tuolloin perustettiin Ranskan toinen tasavalta. Tällä kertaa vallankumousilmapiiri levisi myös Saksaan, jossa kansa vaati suurta muutosta. Näissä olosuhteissa suunnitteli Feuerbach "älyllistä vallankumoustaan", johon häntä oli innoittanut Kopernikuksen oivallus, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Feuerbach uskoi, että kirkko oli vastaavalla tavalla väärässä ja että Jumala oli vain ihmisen keksintöä - keksitty tarjoamaan vääristynyttä lohdutusta ilottomaan elämään. Hän uskoi, että kirkko vain hyödynsi petollisesti tätä väärää ajatusrakennelmaa. Uskonto ei hänen mukaansa kertonut mitään Jumalasta, mutta kaiken ihmisestä kuten hänen pelkonsa, toiveensa ja kaipauksensa. Samalla Feuerbach loi perustuksen myös tämän päivän uskontotieteelle eli mahdollisuudella ymmärtää ihmisen psykologiaa uskonnon kautta. Feuerbach korosti vapautumista vanhoista ajatusmalleista ja sitä, että ihmiset ovat itse asiassa itse omia jumaliaan eli jumala-käsitteen tuli palvella ihmistä eikä päinvastoin. Aikoinaan häntä kyllä kritisoitiin kehäpäätelmästä eli siitä, että hän otti ateismin pätevänä ennakko-oletuksena ja päätyi lopputuloksena vahvistamaan ennakko-oletuksensa sitä sen kummemmin perustelematta. Kritiikki ei kuitenkaan saavuttanut suurta julkisuutta sen ajan muutoshakuisessa ilmapiirissä eikä opponointi siten estänyt Feurbachin teosta "Das Wesen des Christenthums" saamasta suurta suosiota oman aikansa ajattelijoiden keskuudessa. Tuohon aikaan ateismiin toi myös oman lisänsä toinen ajattelija eli Comte (1798 - 1857). Hän uskoi ihmisen ajattelun kehityskaaren kulkevan historiallisesta teologisista jumalolennoista metafyysisten abstraktioiden kautta puhtaaseen tieteelliseen ajattelun aikakauteen, jossa ihmismieltä liikuttavat enää vain puhtaat (tieteelliset) havaintotiedot. Comte nimitti tätä ajatusrakennelmaansa filosofiseksi positivismiksi, joka sai myös aikanaan suurta huomiota.
Karl Marx
Karl Marxista tuli ateismin merkkihenkilö vasta kuolemansa jälkeen. Tämän roolin hänelle antoi neuvostoliittolainen ateismi 1950 luvulle tultaessa. Omana aikanaan hän oli varsin tuntematon ajattelija. Lisäksi myöhäisempi neuvostoliittolainen ateismi sovelsi hänen ajatuksiaan niin vapaasti, että Marx itse tuskin olisi sitä hyväksynyt. Marx itse odotti omana aikanaan kapitalismin romahdusta eli jo Ranskan ja Saksan kuohunnan vuosina (1847 - 1848). Hänen keskeinen ateistinen oivalluksensa oli materialismin käsite. Materialismi ateismissa tarkoitti sitä, että maalliset sosiaaliset olosuhteet ratkaisivat ihmisen ajattelun lähtökohdat. Kiteytettynä: kaikki epäeettisyys johtuisi huonoista olosuhteista, jopa uskonto oli seurausta yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja surusta (mielen projektio). Mitään yliluonnollisuutta ei siis Marxin mukaan ollut olemassakaan. Marx kirjoitti nämä ajatuksensa teokseen pääoma, jonka ensimmäiset osat julkaistiin vuonna 1867.
Sigmund Freud
Freud jatkoi Feuerbachin alkuperäisestä ajatuksesta (joka toistui myös Marxilla), että uskonto on ihmismielen projektio ja jumala osa toiveentäyttymisilluusiota. Freud jalosti ajatusta isähahmo-projektioiksi, joka osoitti hänen mukaansa, että uskonto merkitsee lapsenomaisen ajattelun jatkumista aikuisiällä, eikä se siksi ole mitään muuta kuin lapsellista itsepetosta, toiveajattelua ja illuusiota. Freudin ajattelua leimasi myös se, että hän itse uskoi ateismin olevan alkuperäinen luonnonihmisen olotila. Hänen mukaansa tästä seurasi ikään kuin se, että todistustaakka Jumalan olemassaolosta oli uskonnoilla, eikä suinkaan ateismilla itsellään. Näitä ajatuksia hän esitteli teoksessaan "Erään illuusion tulevaisuus" (v. 1927). Marxin ateismissa uskontoprojektio poistettiin yhteiskunnan sosiaalisilla muutoksilla, kun taas Freudin mukaan tämä tapahtuisi alitajunnan tasolla. Freudin teoriassa ateismi oli "psykologisen hoidon" ennakko-oletus, kun taas Marxilla "sosiaalisen hoidon" lopputulos. Freud asui 1900 luvun alkuvuosina Wienissä, jossa hän sai professuurin Wienin yliopistosta 1902. Wienissä hän perusti psykoanalyyttisen yhdistyksen, johon kuuluivat myös mm. psykoanalyytikot Carl Jung sekä Alfred Adler. Freud kehitti psykoanalyysiä, joka oli hoitoa alitajunnan hoitamiseksi. Psykoanalyysihoidosta tuli vähitellen suosittu, koska Freudia alettiin pitää alitajunnan ja mielen tieteellisenä asiantuntijana. Huomattavaa Freudin ateismissa on juuri se, että hän oli ateisti ajattelultaan jo alkujaan ja oikeastaan siksi juuri ryhtyi kehittelemään psykoanalyyttisia teorioitaan. Hän uskoi "sisäisesti tietävänsä" uskontojen lähtökohdat ja perusti psykoanalyyttiset teoriansa tähän oletukseen.
Freudin psykoanalyysiä ei kuitenkaan enää pidetä kovin tieteellisenä teoriana. Nyt tiedetään mm. että hänen ajatteluunsa vaikutti hänen omana aikanaan tieteeksi luettu, mutta myöhemmin kvasitieteeksi todettu, kansojen historian selittäminen kielellisten samankaltaisuuksien ja ulkoisten riittien kautta. Freud nojautui aikoinaan vahvasti näihin teorioihin ja siksi hänen käsitystään uskontojen synnystäkään ei nykyään enää yleisesti hyväksytä (esim. Oidipus-kompleksi uskontojen taustalla). Freudin suosio levisi kuitenkin aikoinaan ympäri länsimaita, kun hänen uskottin pystyvän parantamaan hysteriaa. Hänen mukaansa hysteria oli juuri seurausta alitajuntaan kätketyistä muistoista, jotka piti palauttaa mieleen psykoanalyyttisellä hoidolla. Freudin vaikutus hänen omaan aikaansa oli suuri. 1920-luvun Yhdysvalloissa Freudista sanottiinkin, ettei hän ollut henkilö, vaan suorastaan mielipideilmasto. Tämä ilmasto jättikin jälkipolville mm. käsitteet minä, id, yliminä ja oidipuskompleksi. Freudilainen ateismi oli erityisen vahvaa Yhdysvalloissa, jonne se levisi psykoanalyysin suosion vanavedessä.
Kaikki em. henkilöt ja heidän ajattelunsa vaikuttivat koko 1900-luvun ideologioihin suuresti. Syy miksi nämä ajatukset saavuttivat niin suurta suosiota oli siinä, että niiden uskottiin aikanaan perustuvan todisteelliseen tieteeseen. Yhdysvalloissa Freud oli suositumpi kuin Marx, joka puolestaan vaikutti enemmän eurooppalaiseen ateismiin. Molemmille yhtäläistä oli kuitenkin se, että vähitellen kansan syvät rivit alkoivat ottaa ateistisen maailmanselityksen itsestään selvyytenä. Alettiin lähtökohtaisesti uskoa, että Jumala on vain ihmismielen projektio. Näin valistuksen ajan haaste kristinuskolle oli valmis - Jumala oli selitetty luonnonilmiöiden kautta, eikä sitä tämän maailmanselityksen mukaan enää ollut. Jos jotakin kristinuskosta olikin jäljellä, niin sitä ei enää tarvinnut nähdä kuin taikauskona tai psyykeltään heikkojen ihmisten psykologisena itsesuggestiona. Lopulta ateismi voitti ja sen esittämillä väittämillä murrettiin kristinuskolta sen uskottavuus ja se jäi läntisessä maailmassa taka-alalle.
Länsimainen kulttuuri alkoi luottaa kaikessa ainoastaan ja yksinomaan näihin teorioihin ja niiden luomaan "tieteelliseen viitekehitykseen" kyseenalaistamatta näiden teorioiden ja ajatusten alkuperää. Tie ateismin kehittymiselle läntisen maailman merkittävimmäksi maailmankatsomukseksi oli valmis. Ihmisten mieliin iskostettiin samalla yhä voimakkaammin ateistisia väittämiä siitä, että luonnontieteiden ja kristinuskon välillä olisi jokin pysyvä konflikti. Uskoteltiin, että tiede perustuu aina koeteltuun tietoon ja uskonto puolestaan aina taikauskoisiin opinkappaleisiin, jotka eivät ole totta. Samalla luonnontiede tuli myös eettisiin kysymyksiin. Kehitysoptimismin aikana tiedemiehet haluttiin nähdä myös eettisinä asiantuntijoina ja moraalisina esikuvina toisin kuin uskonnolliset ajattelijat, joiden haluttiin nähdä edustavan pelkästään pysähtyneisyyttä ja älyllistä rajoittuneisuutta.
Näistä syistä lännessä alettiin uskoa, että Jumalan idea tuottaa väistämättä älyllisen itsemurhan, koska tiede ja uskonto nähtiin toisensa poissulkevina vaihtoehtoina. Ennen tätä kristinusko ja tiede oli nähty toisiansa luonnollisesti täydentävinä ja mm. kirkko tuki avoimesti tieteellistä tutkimusta ja kehitystä. Ateismin aikakausi asetti kuitenkin uskonnon ja tieteen vastakkain ateististen lähtökohtien vuoksi.
Voidaan sanoa, että ateismi alkoi aiheesta ja esitti protestin inhimillisyydestä eksyneelle laiskalle ja mukavuudenhaluiselle kirkolle. Protesti koski aluksi kristinuskon nimissä harjoitettua vääryyttä ja omahyväisyyttä ennen kuin se kohdistui kristinuskon sanomaan. Tosin monen kristitynkin mielestä kristillisen instituution moraalinen alamäki alkoi jo kauan ennen ateismia eli 300 jKr. kun Rooman keisari Konstantinus Suuri teki siitä Rooman valtiouskonnon. Ennen sitä kristinusko oli perustunut vapaaehtoisuuteen vailla maallisia valtarakenteita. 1500 vuotta ehti kuitenkin valtarakenteisiin sitoutunut kirkkoinstituutio kasvaa ja hallita yhdessä maallisten hallitsijoiden kanssa, ennen kuin se joutui sivuun. Sitä vastustamaan ehti syntyä niin protestanttinen uskonpuhdistusliike kuin ateismikin. Ateismi tarjosi lopulliseksi ratkaisuksi itseään. Monet sukupolvet ottivat tämän todesta.
Maailmankuvien muutoksen kiteytti hyvin aikoinaan Sir Richard Gregory:
"Isoisäni julisti Kristuksen evankeliumia, Isäni julisti sosialismin evankeliumia ja Minä julistan tieteen ilosanomaa."
Mutta tuuli arvaamatta kääntyy...
Ateismin voittokulku jatkuikin lännessä aina 1970-luvun alkupuolelle saakka, jolloin näytti siltä, että ateistien unelma jumalattomasta maailmasta alkoi olla läntisen sivistyksen alueella todellisuutta. Mutta nyt 2000-luvulla, senkin vetovoima näyttää olevan katoamassa. Epäusko ateismin sisältöön eli ihmiseen itseensä kaiken selittäjänä ja yhteiskunnan ongelmien ratkaisijana on syy, miksi ateismi on joutunut määrittelemään itseään uudelleen. Sen ideologia ei ole toiminut käytännön tasolla, jos asiaa tarkastellaan historiallisessa valossa. Tämä on hiivuttanut jumalattomuuden innostuksen. Ateismiin nojanneen kommunististen totalitarismin romahtaminen 1990-luvulla toi pintaan alistettujen kansojen kaunistelemattoman kertomuksen ateismin nimissä harjoitetusta "uskonnollisesta" sorrosta. Ateismi sortui siis itse samaan, mitä vastustamaan se aikoinaan syntyi. Se tavallaan petti kannattajansa maallisesta messiaanisuudestaan, jossa ihminen itse luo uljaan tulevaisuutensa ja saavuttaa onnellisuuden vailla uskontoja.
Toinen ateismia heikentänyt trendi on ollut kristinuskon marginalisoituminen. Ateismi syntyi aikoinaan nimenomaan kristinuskon vastavoimaksi ja kun ateismi onnistui marginalisoimaan kristinuskon, laimeni myös ateismin kiinnostavuus. Kolmantena syynä on ollut tieteen lanseeraama käsitys ihmisen rajoittuneisuudesta suhteessa tietoon eli mikään tieteellinen totuus ei voi olla voimassa kuin "toistaiseksi". Tämä on tavallaan rajoittanut myös ateismia. 2000-luvulle tultaessa länsimainen ateistis-tieteellinen valtavirta onkin ajautunut eräänlaiseen maailmankuvalliseen umpikujaan, joka on saanut aikaan läntisessä sivilisaatiossa tilan, jota voisi kuvata "aatteelliseksi välinpitämättömyydeksi" tai "arvotyhjiöksi".
Länsimaat ovat siirtyneet vähitellen postmoderniin aikaan, jota voisi myös nimittää "postateistiseksi ajaksi". Ateismi on pyrkinyt sopeutumaan tieteen pysyvää totuutta koskevaan rajoitteeseen. Se ei enää pidä niin hanakasti kiinni historiallisista väittämistään, vaan on suuntautunut enemmän agnostiseen suuntaan. Tämä tarkoittaa sitä, että ateistit haluavat lukea ateisteiksi myös henkilöt, jotka eivät vielä ole tehneet mitään päätöstä suhteestaan Jumalaan tai pitävät tätä ratkaisua mahdottomana tehdä. He eivät siis kiellä Jumalan olemassaoloa, kuten alkuperäinen filosofinen ateismi, mutta uskovat, että kenelläkään ei voi olla tarpeeksi varmaa tietoa asiasta. Näin ateismi laajentanut itseään muotoon: "Jumalasta ei voida tietää mitään, eikä kenelläkään siksi voi olla pysyvää totuutta". Ateismille tästä uudesta suhteellisuusajatteluun (relevatismi) perustuvasta sisällöstä on tullut kuitenkin ongelma. Se ei houkuttele länsimaista ihmistä, koska se ei enää tarjoa oikein mitään selkeää vastausta mihinkään.
Ateismiin liittyvä innoitus ja muutoksen näyt kaikesta uudesta ja ihanasta näyttää vähitellen kadonneen. Siitä on tullut pragmaattista, voimatonta ja ikävää, koska ateismin tarjoamat unelmat kukoistavista ateistisista valtioista ilman Jumalaa ovat romuttuneet. Ihmiset ovat saaneet tietää, että ateismi joka vaati vapautta oppositiossa ollessaan, muuttuikin itse suvaitsemattomaksi sortajaksi valtaan päästyään. Kaiken lisäksi tiede totesi pysyvät totuudet mahdottomuuksiksi. Tämä tyrmäsi myös ateismin oman ehdottomuuden suhteessa Jumalan olemassaoloon. Jopa Freudin teoriat ovat kärsineet inflaation. Niitä on tutkittu ja ne ovat osoittautuneet nopeiksi hutaisuiksi, joissa ohimeneviä ilmiöitä on tulkittu ihmisluontoa koskevina pysyvinä totuuksina. Tämän kaiken edessä läntinen sivilisaatio kokee syvää neuvottomuutta ja henkistä tyhjyyttä. Sen ateistinen elämänlähde on ehtynyt. Vaikka se on yhä vallassa, mutta ravitsee itseään lähinnä syömällä eilisen eväitä.
2000-luvulla ihmiset ovatkin vähitellen palanneet etsimään selitystä elämälle ja elämän tarkoitukselle uskonnoista ja yliluonnollisuudesta käsin. On alkanut postmoderni uushengellisyyden aikakausi, jossa kristinusko on enää vain yksi totuus monenkirjavassa uskontojen ja filosofioiden tarjonnassa. Kristinusko on tavallaan palannut alkuasetelmiin. Päällisin puolin lännessä kukoistaa monikulttuurisuus, mutta on yksi sääntö ylitse muiden - ateistisen tieteen reunaehto siitä, että kukaan ei saa sanoa omistavansa lopullista totuutta, koska sellaista ei voi olla. Uskoa saa mihin tahansa, mutta se ei saa näkyä tai kuulua.
Vaikka vallassa oleva tieteeseen nojaava ateismi ei pyri enää tarjoamaan lopullisia totuuksia, niin se haluaa yhä pysyä vallassa ja rajoittaa kaikenlaista uskonnollisuutta ja sen ilmenemismuotoja. Se on suorastaan muuttanut uskonnollisen ja aatteellisen välinpitämättömyyden hyveeksi. Se on tavallaan synnyttänyt monikulttuurisuuden ajatuksen, jossa uskonnot hyväksytään eri kulttuurien historiallisina taustatekijöinä, mutta niiden väittämät perimmäisistä asioista kuten Jumalasta pyritään ehdottomasti neutraloimaan. Ja koska tämä postateismi on vallassa, niin se on myös tehnyt itsestään läntisten yhteiskuntien normin. Kaikkien pitää käyttäytyä uskonnollisesti neutraalisti tai liberaalisti, koska se on ateistisen tulkinnan mukaan suvaitsevaisuutta - ateistista ajattelua itseään kohtaan. Käytännössä se tarkoittaa ateistisen maailmakuvan pakkovaltaa, jossa kaikilta edellytetään tiettyjen lähtöoletusten hyväksymistä oikeiksi!
Jos protestanttisuus erotti aikoinaan Jumalan ja maallisen toisistaan, niin nyt ero halutaan viimeistellä lopullisesti. Hengellisyys ja näkyvä maailman ja sen kulttuuri pyritään pitämään erossa toisistaan vaikka väkisin. Kulttuuri saa monikulttuurisuuden nimissä näkyä, mutta sitä on yritettävä toteuttaa ikään kuin sillä ei olisi yhtymäkohtia kulttuurin taustalla oleviin totuuksiin - uskontoihin. Ateismin käsissä hengellisyys ja uskontojen esittämät väitteet totuudesta pyritään työntämään näkymättömiin, koska sen oman opin mukaan ne eivät voi olla tosia.
Lopputulos on ristiriitainen: kristillinen joulu ilman raamatullista joulun sanomaa, muslimien paastokuukausi ilman koraanin sanomaa ja niin edespäin. Tästä seuraa kummallisuuksia - yhtäältä halutaan hyväksyä kaikki kulttuurit ja maailmankatsomukset samanarvoisiksi, mutta toisaalta kiirehditään tukahduttamaan niiden sisältämät perusväittämät!
Ateismin ajatusta on vuosisatoja markkinoitu tehokkaasti liittämällä se objektiivisuuteen eli tieteellisen ajattelun viitekehykseen. Taustalla on kuitenkin oikeasti ateistis-naturalistinen maailmankuva, josta käsin luonnontieteellisiä tutkimustulokset tulkitaan filosofiaa tukevasti. Mitään tieteellistä riippumattomuutta ei välttämättä ole olemassa. Filosofiaa vain myydään ihmisille tieteenä. Filosofisista syistä halutaan vetää johtopäätös, että mitään pysyvää totuutta ei voi olla. Jos tiede olisi objektiivista, niin pitäisi päätellä, että monia asioita ei ehkä voida yksityiskohtaisen tarkasti tietää, mutta sitä mahdollisuuttakaan ei voida sulkea pois, että osa tietämästämme voi olla totta. Jälkimäinen tulkinta pitäisi sisällään sen mahdollisuuden, että tiede itse ei aina pysty esittämään oikeaa vastausta, vaikka sellainen voi olla olemassa. Ensimmäinen tulkinta ei siis ole objektiivinen, vaan siinä oma käsitys nostetaan perusteettomasti muita paremmaksi totuudeksi.
Asiaa voi selventää tunnetun vertauskuvan kautta. Kaikki ovat kuulleet tarinan elefantista ja kolmesta sokeasta miehestä. Siinä kolme sokeaa miestä tunnustelee elefanttia kärsästä, jalasta ja kyljestä. Jokainen antaa erilaisen lausunnon tunnustelemastaan esineestä. Yksi sokeista sanoo, että "tämä on ison puun oksa!", toinen sanoo "ei, tämä on paksun puun runko!" kolmannen sanoessa "ei, tämä on selvästikin vuoren seinä!". Tarinalla pyritään kertomaan se, että kaikki sokeat ovat väärässä. He eivät pystyneet tunnistamaan totuutta, joka oli oikeasti elefantti. Sokeilla tarkoitetaan tässä tarinassa yleisesti juuri uskontoja.
Tällä kertomuksella on vain yksi epäloogisuus. Itse asiassa miehiä olikin neljä. Neljäs oli se, joka todella näki elefantin ja sen että muut olivat väärässä! Tämä henkilö oli tietysti tarinan kertoja, joka sijoittaa itsensä kertomukseen viisaimman miehen paikalle eli väittää että hän itse tietää totuuden kun muut sen sijaan uskottelevat! Tarina on epälooginen juuri siksi, koska se ei perustele miksi juuri tarinan kertojan näkemys totuudesta olisi muita oikeampi. Se vain otetaan lähtökohdaksi ja sillä siisti! Vastaavaa logiikkaa noudattaa myös ateistinen filosofia! Se väittää itse tietävänsä ehdottoman totuuden ja samalla kritisoi muita suvaitsemattomuudesta, jos ne esittävät oman käsityksensä olevan totuus!
Länsimainen sekulaari yhteiskunta ja kirkko 2000-luvulla
Kuten aiemmin todettiin, niin ateismi on ajanut institutionaalisen kristinuskon marginaaliin - ja on pitänyt sen siellä. Tosin vain osin. Nurkassa värjöttelee nimenomaan valtiosidonnainen institutionaalistunut kristillisyys. Ei ole väliä onko siellä reformoituun ja jatkuvasti reformoituvaan oppiin pohjautuva kuiva protestanttisuus vai raamatullisen opin jo keskiajalla kadottanut mystismiin nojaava katolilaisuus. Nämä molemmat ovat enemmän tai vähemmän ateismin kesyttämiä. Kirkkoinstituutiot ovat historiallisista tapahtumista johtuen kritiikkiä pelästyvää lajia. Siksi ne pitävät Raamattunsa vakan alla. Sieltä paljastetaan lähinnä vain ne käsitykset, joista ateismiin nojaava läntinen yhteiskunta voi olla samaa mieltä. Vastineeksi se on saanut säilyttää ulkoisesti näkyvät juhlamenonsa ja valtiosidonnaiset virkansa, kunhan se jakaa isäntänsä keskeiset totuudet. Jos ristiriitoja syntyy, niin tämän kristillisyyden osana on ollut sopeuttaa käsityksiään ateistis-humanistisiin tulkintoihin.
Tätä kristillisyyttä on aina hallittu muistuttamalla sitä menneisyyden rikoksista. Ateismi on aina pitänyt huolen siitä, että länsimainen postmoderni sivilisaatio muistaa kirkkojen historialliset synnit. Aina kun ristiriita uhkaa, se kaivaa esiin nämä syytökset, joilla uhkaamalla tämä kristillisyyden muoto saadaan taas nöyrästi ruotuun. Jos henkinen painostus ei riitä, niin valtiosta riippuvan kirkon taloudellisia perusteita uhataan keikuttaa. Viimeistään tämä tekee valtiovaltaan tukeutuvista kristillisistä instituutioista äänettömän. Samalla ateismi muistuttaa kirkkoja siitä, että vain ateistinen humanismi on suvaitsevaisuutta. Se toistaa väittämäänsä siitä, että kenelläkään muulla ei voi olla oikeaa tietoa perimmäisestä totuudesta.
Tämä institutionaalistunut kristillisyys on vähitellen uskonut ateismin sanoman ja ottanut jopa teologisen opetuksensakin lähtökohdaksi ateistiset perusoletukset. Institutionaalistunut kristillisyys on vajoamassa yhä syvemmälle välinpitämättömyyden marginaaliin, koska sillä ei oikeastaan ole mitään annettavaa sekulaarille länsimaiselle ihmiselle. Ihmiselle, joka on jo imenyt ateismin itseensä äidin maidossa. Ihmiset ovat oikeastaan ymmällään, koska eivät oikein keksi mitään syytä miksi heidän pitäisi kuulua tällaiseen kristilliseen yhteisöön. Se on menettänyt merkityksensä muuna kuin seremoniallisena perinnekulttuurina.
Totuuden kriteerien testi - ateismin oletukset
1. Tiede on todennut Jumalan olevan ihmisen alitajunnan toivekuvitelma. Myös evoluutioteoria on kiistattomasti todistanut asian luonnontieteiden kautta. Väitteet näyttävät olevan loogisia, mutta ne sisältävät asiavirheen, koska tieteen ja ateistisen filosofian välille on vedetty virheellinen yhteys. Täsmällisest ottaen monasti kyseessä ovat filosofiset oletukset, joihin on sekoitettu tieteellisyyttä uskottavuuden lisäämiseksi. Psykologian kohdalla on vastaava tilanne. Teoriat alitajunnan toivekuvitelmista Jumalan olemassaolon taustasyinä ovat vain hataria käyttäytymisteorioita.
Tarkalleen ottaen mm. evoluutioteoria on vain biologis-mekanistinen teoria luonnon kehitysprosessista. Fossiileista ei ole löytynyt kiistattomia lajien välimuotoja, vaikka niiden löytymisellä mielellään medioissa usein spekuloidaankin. Monet "välimuotolöydöt" ovat itse asiassa osoittautuneet suoranaisiksi väärennöksiksi.
Fossiilit itsessään eivät ole todiste itsestään syntyneestä maailmasta tai itsestään kehittyvästä evoluutiosta vaikka näin usein väitetäänkin. Objektiivisesti tarkastellen ne todistavat ainoastaan siitä, että ennen omaa aikaamme on ollut erilaisia lajeja ja erimuotoista elämää. Tuntemattomissa fossiileissa ei ole mitään ihmeellistä sillä lajejahan katoaa maailmasta yhä tänäänkin.
Fossiileja tutkitaan kiihkeästi juuri siitä syystä, että niiden uskotaan olevan osa evoluutioketjun kehitystä. Taustalla on siis jo ateistinen oletus siitä, että maailma olisi syntynyt tyhjästä ja kehittynyt itsestään välimuotojen kautta sellaiseksi kuin se on. Koko evoluutioteorian lähtökohta on ateistinen. Eli lähtöoletus on se, että Jumalaa ei ole ja siksi kaikki on täytynyt alkaa itsekseen alkumaapallolla ja siten myös kehittynyt välimuotojen kautta itsekseen sellaiseksi kuin se nyt on. Tätä taustaoletusta ei epäillä, vaan se on asetettu juuri kaiken lähtökohdaksi.
Ym. väitepari on siis loogisuuskriteerin mukaan epälooginen, koska se johtaa käytännössä kehäpäätelmään. Pintapuolisesti tarkasteltaessa tätä on vaikea huomata, koska ateismia perustellaan usein objektiivisella tieteellä. Käytännössä kehäpäätelmä syntyy siitä, että tieteen lähtökohdat perustuvat jo samoihin ateistisiin filosofioihin kuin itse filosofia, joka pyrkii käyttämään sitä todisteena.
2. Ihminen on syntyjään ateistinen. Tämä väite on looginen, mutta sillä on ongelma uskottavuuden kanssa. Jos sen ajatellaan koskevan lasta, niin väite lapsen ateistisuudesta ei ole uskottavaa sillä tosi asiassa lapsi ei edes ole ottanut kantaa Jumala kysymykseen. Silloin ei voida sanoa, että lapsi olisi sen enempää ateistinen kuin, että uskoisi Jumalaan tai jumaliin. Jos väitteellä tarkoitetaan esihistoriallista ihmistä, niin mitään tietoa esi-isiemme ateistisuudesta ei ole olemassa. Oikeastaan asia on enemmänkin päinvastoin. Fossiiliset löydökset ja säilyneet maalaukset kertovat ihmisen aina etsineen Jumalaansa. Tämän väitteen taustalla on siis varsin hatara olettamus. Siksi tämä väittämä on ristiriidassa uskottavuuskriteerin kanssa.
3. Uskonnot vain pyrkivät käyttämään ihmisiä hyväkseen. Tämä väite on looginen ja myös osin uskottava. Voimme havaita, että maailmassamme on uskontoja, joissa ei sallita toisin ajattelua, vaan väkivalloin pakotetaan ihmisiä esivallan määrittelemiin arvoihin. Historiallisesti ottaen kristinuskokin on tahrannut kätensä juuri tällaisissa valtaan liittyvissä kysymyksissä. Jos väitteellä pyritään tarkoittamaan sitä, että ainoastaan uskonnot sortuvat alistamiseen väkivaltaan ja pakottamiseen, niin väite ei ole uskottava. Selkeästi ateistiset valtiot (mm. Neuvostoliitto, DDR) surmasivat ja kiduttivat kansalaisiaan mielivaltaisesti esim. juuri uskonnollisen vakaumuksen vuoksi. Ateistinen humanismi ja vapaus uskonnoista eivät siis ole olleet vapauden tae historian valossa. Kristinuskon osalta onkin painotettava, että uusi testamentti nimenomaan kieltää väkivallan käytön. Ihminen ja instituutiot eivät vain ole noudattaneet tätä käskyä. Eivät maalliset sen enempää kuin kirkollisetkaan instituutiot. Väite on siis looginen ja osin uskottavakin kun seuraa maailman tapahtumia, mutta kaikenkattava se ei ole ja on siksi käytäntöön sovellettavuuskriteerin kanssa ristiriidassa. Ei ole johdonmukaista näyttöä siitä, että uskonnot aina pyrkivät käyttämään hyväksi toisia, vaikka tällaista voi tapahtuakin. Johdonmukaista ei myöskään ole väittää, että ateismi itse olisi eettisesti korkeatasoisempi vaihtoehto. Historian valossa väite ei nimittäin ole kovin uskottava.
4. Ihminen tietää sisäisesti oikean ja väärän eron. Moraali on osa luonnollista ihmisyyttä. Tämä oletus on looginen. Mutta se ei ole kovin uskottava. Tietyissä tapauksissa useimmat ihmiset tietävät oikean ja väärän eron vaikka eivät olisi saaneet mitään opetusta (esim. toisen ihmisen tappaminen tai lasten raiskaaminen). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että kaikki ihmiset ja kaikissa kysymyksissä tietäisivät aina oikean ja väärän eron. Muutoinhan maailma olisi jo rauhan tyyssija eikä lakejakaan tarvitsisi olla. Kaikki vain noudattaisivat sisäistä moraalilinjaansa. Moraalikysymysten pohdinta on osa luonnollista ihmisyyttä, mutta se ei tarkoita sitä että oikean ja väärä todella pystyttäisi erottaman toisistaan oma ajattelun kautta. Ihmiset olisivat jo löytäneet kaikkia sitovat lopulliset ja yhteiset lait, jos ihminen kykenisi erottamaan lopullisesti oikean ja väärän. Humanismi yrittää yhä tätä, mutta lopputuloksena on ollut vain jatkuvasti muuttuvien käsitysten ja normien tila, joita filosofiset muotivirtaukset heiluttelevat. Tässä kysymyksessä ei oikeastaan ole tapahtunut juuri mitään edistystä, ainoastaan muutosta. Yksimielisyyttä ei ole löytynyt moraalikysymyksissä eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Siksi tämä ateistinen oletus ei ole kovin uskottava eikä lähimainkaan käytäntöön sovellettavissa. Se ei täytä uskottavuuden tai käytäntöön sovellettavuuden kriteerejä.
5. Kaikki maailmankuvat on hyväksyttävä samanarvoisiksi, koska kukaan ei voi tietää totuutta Jumalan olemassaolosta. Tämä väite on loogisesti ristiriitainen, koska se kumoaa jo itsensä samassa lauseessa. Jos kukaan ei voi tietää totuutta Jumalan olemassaolosta, niin silloin sitä ei voi tietää väitteen esittäjäkään! Koko edellä mainittu ajatus lähteekin siitä, että omat uskomukset asetetaan totuudeksi, josta käsin muiden käsityksiä kritisoidaan. Itse ikään kuin "tiedetään", että Jumalaa ei ole tai että kukaan ei voi tietää mitään Jumalasta ja tästä syystä muiden väitetään "luulottelevan". Mitään todisteita Jumalattomasta maailmasta tai siitä että miksi Jumalasta ei voitaisi tietää mitään, ei kuitenkaan esitetä. Ateistinen filosofia johtaa syvimmillään ratkaisemattomaan kehäpäätelmään eli se esittää että Jumalaa ei ole, koska sen oman opin mukaan Jumalia ei ole olemassa! Se pyrkii siis perustelemaan väittämänsä omalla filosofiallaan. Tältä pohjalta ateismi on historian saatossa kuitenkin kritisoinut erityisesti kristinuskoa suvaitsemattomaksi ja ahdasmieliseksi, koska kristinusko esittää Jumalan olevan olemassa ja lisäksi tietävänsä Hänestä. Kritiikki on kuitenkin epäuskottavaa, koska sitä ei voida perustella millään tavoin.
http://www.onkosetotta.net/index.php?id=17
Vastaukset 45
Vanhimmat
QUOTE: "Samalla Feuerbach loi perustuksen myös tämän päivän uskontotieteelle eli mahdollisuudella ymmärtää ihmisen psykologiaa uskonnon kautta." QUOTE
McGrath on tässä väärässä. Se oli David Hume reilut sata vuotta aiemmin, joka noin sanoi, ei Feuerbach.
McGrathissa on myös muita varsin huonoja puolia. Koko teos on ikäänkuin kirjoitettu Richard Dawkins mielessä pitäen. Lisäksi se on ärsyttävän konservatiivinne. Ateismin historiasta löytyy parempiakin teoksia.
Kiitos vinkistä.
"Ateistiasiantuntija" ja mikä lie sitten satanisti McGrath on kirjoittanut myös seuraavat:
"Kristillisen uskon perusteet; johdatus teologiaan"
"Modernin teologian ensyklopedia"
"Tuntematon Jumala: kohti hengellistä täyttymystä"
Kuulostaako ateismin asiantuntijalta? Kuulostaako ateismin ymmärtäjältä?
Ei ainakaan kuulosta puolueettomalta.
Sillä monet kristinuskoa ja Raamattua kritisoivat tahot ovatkin osoittautuneet esim. teosofien tai antroposofien kannattajiksi tai heidän kirjoituksensa ovat saaneet tukea mm. Rudolf Steinerilta tai muilta antroposofisilta tai New Age-liikettä kannattavilta tahoilta...
Mielestäni täysin puoleetonta tahoa ei ole koskaan.
Vastakysymys. Jos teologisia teoksia kirjoittanut ei voi olla ateismin asiantuntija, niin miten ateistisia kirjoja kirjoittanut voisi olla kristinuskon asiantuntija?
että Apostollo siteeraa tuollaista "puolueetonta" asiantuntijaa, joka tekee kaikkensa saadakseen ateismin näyttämään pahalta. Uskonnollinen ja täysin yksisilmäinen propaganda on aika uskomattoman vastenmielistä luettavaa, se on niin täydellisen vierasta kaikille tosiasioille ja normaalille terveelle järjelle.
Kaiken huippu oli tuo lopussa ollut "kehäpäätelmä" -juttu, jossa kaikkien kehäpäätelmien kuninkailla krisseleillä oli otsaa mollata ateisteja kehäpäätelmistä! Jos minä totean, että kukaan ei ole koskaan esittänyt mitään todisteita jumalasta, niin missä siinä on kehäpäätelmä? Jos taas krisseleiltä kysyy, että voisiko saada jonkin todisteen siitä jumalastanne, niin ne tyrkyttävät raamattuaan joka kuulemma "todistaa" asian, kun siellä kerrotaan jumalasta. No mistä voin tietää että se on totta? No siitä että se on pyhää jumalan sanaa! Ja tämä sitten EI ole kehäpäätelmä?
No krisseleitä ei tietysti pitäisi syyllistää tyhmyydestä ja aivottomuudesta, eiväthän he sille mitään mahda sillä se on olennainen osa heidän uskontoaan. Aivothan pitää kytkeä pois päältä, etenkin se osa joka kykenee hieman korkeampaan älyllisyyteen ja kriittiseen pohdintaan, sillä eihän vuohipaimenten sairasta taikauskoa muuten pysty omaksumaan. Mutta onhan se säälittävää lukea noita sepustuksia, mitä Apostollo & Kump. tänne ulostavat...
Vastakysymys. Jos teologisia teoksia kirjoittanut ei voi olla ateismin asiantuntija, niin miten ateistisia kirjoja kirjoittanut voisi olla kristinuskon asiantuntija?
Vähän niinkuin judoa koskaan harrastamaton karateka alkaisi analysoimaan judoa väittäen tietävänsä, mistä siinä TODELLA on kyse;)
Eikö?
Nyt ei ole kyse tunnustetusta asiantuntijuudesta vaan harkitusta vastakkainasettelusta.
Judoa harrastava voi sanoa kauniin sanasen karatesta vaikkei se hänen alaansa olekaan. Silti hän epäilee jos karatekana tunnettu henkilö lähtee lausumaan suuria totuuksia judosta.
McWrath vastustaa ateisteja, erityisesti Richard Dawkinsia. Hän ei pyri ymmärtämään vastustajaansa vaan vastustamaan häntä.
Ei ihme, että McWrathin "Ateismihistoria" onkin teologisen tiedekunnan PAKOLLISTA LUETTAVAA! Se on sopivan "vaaraton esitys" ateismista, niin ettei se horjuta tulevien pappien sielunmaisemaa.
Toista olisi, jos kirjan olisi kirjoittanut joku ihan oikea ateisti. Sellainen kirja ei ikimaalimassa päätyisi pappiskokelaiden oppimateriaaliksi!
McGrath ei ole ns. pakollista luettavaa, kuten väität. Se lienee tenttikirja, kun siinä kuitenkin asiat lienevät pääasiassa kohdallaan.
Mitähän jos repimisen sijaan rakentaisit ja antaisit oiken h.c. kirjasuosituksia ateismin historiasta eli mainitsisit teoksia, joista pidät ja joiden katsot auttavan ymmärtämään ateismia oikein.
QUOTE: "Toista olisi, jos kirjan olisi kirjoittanut joku ihan oikea ateisti. Sellainen kirja ei ikimaalimassa päätyisi pappiskokelaiden oppimateriaaliksi!" QUOTe
Mitä väliä sillä on, kuka on kirjoittanut ateismin historiasta, jos vain tiedot ovat oikein? Sitä paitsi, jos ateisti kirjoittaisi tieteellisen teoksen ateismin historiasta niin ollakseen tieteellinen, sen teoksen arvon ja laadun päättää tiedeyhteisö. Sitä koskevat samat kriteerit kuin jonkun kristityn kirjoittamaakin teosta. Teologiseen tiedekuntaan päätyisi aivan varmasti kurssikirjaksi ateistin kirjoittama kirja siinä missä kristitynkin, jos vain se täyttäisi tieteellisyyden kriteerit. Teologinen tiedekunta ei myöskään ole pappiskokelaiden laitos, vaan jotakin aivan muuta. Mutta mitä, niin otahan selvää, niin ei tarvitse heitellä perusteettomia väitteitäsi.
Michael Martinin Atheism: A Philosophical Justification -kirjan, jos mieleni joskus tekee tutustua tarkemmin muiden ateistien kuin palstalaisten mietteisiin.
Sinun edustamasi kristinuskon lajike osoittautuu huuhaaksi jo sillä, ettei ihmistä todellisuudessa ole luotu fyysisesti kuolemattomassa hahmossa mihinkään paratiisiin. Ei siinä sen enempää kristinuskon asiantuntemusta tarvita.
ettei kristinuskon osoittaminen täydeksi huuhaaksi tietenkään kumoa lukuisia muita jumalia, jotka mielellään grillaavat sinua helvetissä, koska olet palvonut väärää jumalaa.
Tällaista ei pitäisi edes joutua mainitsemaan, ellei hihhulinpäähän mahtuisi vain kaksi vaihtoehtoa, joko kristinuskon jumala tai ei lainkaan jumalaa.
En välttämättä mieti päiviäni puhki ateistisen tiedekunnan pääsyvaatimuksia, mutta itse olen plarannut läpi Julian Bagginin kirjasen "Ateismi: lyhyt johdanto".
Siinä ainakin kirjoittaja on itse ateisti. Onko hänen kirjansa sitten maailman nautittavinta kaunokirjallisuutta, niin...mielestäni ei.
Mutta siinä ainakin on ateisti itse äänessä kertomassa ateismista.
Toista se on kuin ulkopuolisen luulottelut, varsinkin pahansuopaiset sellaiset.
Kiitos kirjavinkistä!
Mutta kustantaja ei herätä luottamusta. Vapaa-ajattelijoiden liiton kustantamat kirjat ovat kaikki samaa sillisalattisontaa kuin esim. helluntailaisten tekeleet.
Jos tosissaan aikoo tutustua ateismin historiaa, niin ehkäpä McGrathin ja Bagginin teokset voivat olla siinä tukena. Mutta en itse suosittelisi niitä. Mieluummin vaikeimman kautta, tarkoittaen filosofian historiaa, kristinuskon uskontohistoriaa, tieteen historiaa yms. Kulttuurihistoria on mielenkiintoista. Ateismin historia kaikkinensa kulkee tuon kulttuurihistorian mukana. McGrathin tapaiset entiset ateistit eivät yksipuolisuudessaan vakuuta. Eivät myöskään tunnustuksellisten ääriuskovaisten vapaa-ajattelijoiden kustantamat julkaisut. Ne eivät enää ole objektiivisia. Faktat nähdään yksipuolisesti ja monia tosiasioita sivuutetaan taikka suorastaan vaietaan ja jopa vääristellään.
Jos haluat lukea hyvää kirjallisuutta ateismista ja kristinuskon kritiikistä, niin aloita Edward Westermarckin Kristinusko ja moraali -teoksella. Ehkäpä sitten Westermarckin oppilaan Rolf Lagerborgin teokset avartavat ja tuovat lisätietoa sekä ennenkaikkea saattavat nostaa yhden ateistin argumentaatiotasoa surkeasta vähintäänkin tyydyttäväksi.
Kiitos muistutuksesta. Edward Westermarck on kieltämättä tässä hyvä ja ajatuksia herättävä. Hänen juttunsa alkavat vain kohta olla jo sata vuotta vanhoja, ja tiedon ja tutkimuksen määrä tuollakin alalla lienee mennyt eteenpäin.
Laitetaanpa Apostollon paskavuodatuksen jälkeen vähän asiallistakin informaatiota:
Joseph Lewisin radiopuhe 20.2.1960 (kanava WIME, Miami, Florida) Ateismin filosofia
Hyvää iltaa, hyvät naiset ja herrat. Tässä puhuu Joseph Lewis.
Vaikka minulle lapsena opetettiinkin vanhempieni uskontoa, en koskaan joutunut niin syvälle uskonnollisen kasvatuksen lumoihin, että se olisi vääristänyt mieleni niin, etten olisi pystynyt näkemään mitään muuta näkökantaa.
Minua ei koskaan opetettu omaksumaan ateismia. Hyväksyin sen aikanaan itsenäisen ajattelun ja itsetutkiskelun tuloksena.
Päädyin johtopäätöksiini moninaisten uskonnollisten oppien ja eri filosofisten systeemien täyden erittelyn ja puolueettoman tutkimisen jälkeen.
Tutkiessani eri ajatusaloja en löytänyt mitään filosofiaa, joka olisi sisältänyt niin monia totuuksia ja inspiroinut niin suurella rohkeudella kuin ateismi. Ateismi varustaa meidät kohtaamaan elämän monine koettelemuksineen ja kärsimyksineen paremmin kuin mikään tähän asti löytämäni elämän ohjekokoelma. Se perustuu itse elämän juuriin. Sen perustus pohjaa Luontoon ilman ylimääräisyyksiä ja epärehellisiä pukimia. Siihen ei liity mitään teeskentelyä tai verilöylyjä.
Ateismi kohoaa uskojen yläpuolelle ja asettaa Ihmiskunnan yhdelle ja samalle tasolle. Ateistisessa filosofiassa ei voi olla mitään 'valittua kansaa'. Ateismissa ei ole polvistumista; ei nöyriä aneluja, ei rukouksia; ei uhrin avulla saatavaa lunastusta; ei 'jumalallisia' ilmoituksia; ei karitsan veressä tapahtuvaa peseytymistä; ei ristiretkiä, ei verilöylyjä, ei pyhiä sotia; ei taivasta, ei helvettiä, ei kiirastulta; ei typeriä palkintoja eikä kostonhimoisia rangaistuksia; ei kristuksia eikä pelastajia; ei paholaisia, ei henkiä eikä jumalia.
Ateismi murtaa kansallisuuksien kohottamat esteet. "Yksi luonnon kosketus tekee koko maailmasta sukulaisia." Uskonnolliset systeemit tekevät ihmisistä kuppikuntaisia ja kiihkoilevia.
Ateismi on voimakas ja rohkea filosofia. Se ei pelkää kohdata elämän ongelmia, eikä se pelkää tunnustaa, että on olemassa vielä ratkaisemattomia ongelmia. Se ei väitä ratkaisseensa kaikkia maailmankaikkeuden kysymyksiä, vaan se väittää löytäneensä tavan lähestyä niitä ja ratkaista ne.
Se on omistautunut intohimoiseen totuudenetsintään. Sen mukaan totuus totuuden itsensä vuoksi on korkein ihanne, ja että hyve on itse oma palkkionsa.
Sen mukaan rakkaus ihmiskuntaa kohtaan on korkeampi ihanne kuin rakkaus Jumalaa kohtaan. Emme voi auttaa Jumalaa, mutta voimme auttaa ihmiskuntaa. "Auttavat kädet ovat paremmat kuin rukoilevat." Jumalan rukoileminen on nöyryyttävää; Jumalan palvominen on alentavaa.
Se uskoo suuren Robert G. Ingersollin kanssa näin: "Anna minulle ajatuksen ja teon myrskyt ja rajuilmat ennemmin kuin tietämättömyyden ja uskon kuolleen rauhan. Karkoita minut Eedenistä milloin tahdot, mutta anna minun ensin maistaa Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää."
Ateismi on itseensäluottava filosofia. Se tekee älyllisesti vapaaksi. Yksilö kohoaa innostukseen saakka henkisen vapautumisensa johdosta, ja hän kohtaa maailmankaikkeuden ilman henkien tai jumalien pelkoa. Se opettaa ihmiselle sen, että jollei hän anna voimiaan ja omistaudu täysin sydämin sille tehtävälle jonka tahtoo suorittaa, hän ei saavuta päämääräänsä. Se varoittaa häntä luottamasta rukouksiin tai 'jumalalliseen' apuun, koska sellainen johtaa katkeraan pettymykseen.
Ateismin filosofialle kuuluu myös ansio Kuoleman kauhun riistämisestä. Se sai aikaan helvetin lakkauttamisen.
Jos ateismi piirtääkin kysymysmerkin maailmankaikkeuden liitutaululle, se tekee sen osoittaakseen, että vielä on kysymys vastattavana.
Eikö ole parempi merkitä ongelma kysymysmerkillä samalla etsien vastausta, kuin varustaa se nimilipulla "Jumala" ja pitää asiaa ratkaistuna? Eikö sana 'Jumala' vain hämmennä ja vaikeuta ratkaisemista olettamalla johtopäätöksen, joka on täysin perusteeton ja ilmeisen järjetön?
"Jumala", sanoi Spinoza, "on Tietämättömyyden turvapaikka." Parempaa kuvausta ei ole koskaan lausuttu. Shelley sanoi, että Jumala on hypoteesi ja sellaisena vaatii todistetta. Voiko minkään uskonlahkon yksikään pastori tarjota tuota todistetta? Me vaadimme tosiasioita, emme pelkkiä mielipiteitä. Herkkätunteisuus ei ole totuuden korvike.
Jos ateismia joskus kutsutaan 'negatiiviseksi' filosofiaksi, se johtuu siitä, että elämän ehdot tekevät negatiivisesta filosofiasta parhaiten soveltuvan täyttämään olemassaolon pakottavat tarpeet, ja vain siinä mielessä sitä voidaan kutsua 'negatiiviseksi'. Jotkut uskonnon lähettiläät sanovat tietämättömyydessään ateismia 'negatiiviseksi' filosofiaksi, koska ateismin on ensin tuhottava se valtava tietämättömyys ja alentava taikausko, jolla uskonto kautta aikojen on häpeämättömästi tehnyt tyhjäksi ihmisen älyn.
Negatiivinen asenne elämään on joskus välttämätön oikealle toiminnalle. Itse elämä riippuu usein kieltämisestä. On negatiivista varoa ylensyömistä. On negatiivista jättää ruokahalunsa tai muut himonsa tyydyttämättä, tai olla päästämättä mielijohteitaan valloilleen. Usein olen nähnyt kuvitettujen pääkirjoitusten saarnaavan siitä tosiseikasta, että kielemme vaikein sana lausua on "Ei!" Vain kun meillä on rohkeutta sanoa EI tietyille kiusauksille voimme välttää noiden kiusauksien aiheuttamia seurauksia. Kehitys sisältää myös hyvin usein kieltämistä.
Ihminen huomaa olevansa olemassa maailmankaikkeudessa täysin valmistautumattomana ja huonosti varustettuna kohtaamaan elämän tosiasiat ja ehdot. Hänen täytyy voittaa Luonnossa aina läsnäolevat illuusiot ja petolliset voimat. Kun älyn valo ensimmäiseksi syttyi ihmisen mieleen, hän löysi itsensä karussa maailmassa; maailmassa, joka löyhkäsi rutolta ja jota asuttivat karjuvat pedot ja raa'at ja sivistymättömät ihmiset. Ei ihme, että ihmisen vinoutunut äly synnytti itsestään sarjan Jumalaa koskevia ideoita, jotka puistattavat ihmistä kauheudellaan. Hänen alkukantainen mielikuvituksensa synnytti jumalia, joilla oli lukuisia päitä, irvokkaita ruumiinosia, useita ruumiita, lukemattomia silmiä ja jalkoja ja käsivarsia. Voidakseen ajatella selvästi ja järkevästi on ihmisen tuhottava kaikki nämä mielikuvat. Tämä on vain yksi ateismin tehtävistä. "Ihmisen vapauttaminen erheestä on antamista, ei ottamista," sanoi Schopenhauer.
Jotkut nykypäivän uskovaiset, jotka ovat sen verran vapautuneita, etteivät enää usko sen kaltaisiin jumaliin kuin "Jehova", vaativat uudenlaista jumalakäsitystä. He haluavat jotakin poisotetun tilalle. Haluavatko he myös korvikkeen helvetille?
Voisiko joku olla niin ystävällinen ja kertoa minulle, mitä me teemme uudella jumalakäsityksellä? Eikö meillä ole ollut tarpeeksi jumalia? Eikö siitä ihmisrotua jo vitsaukseen asti ahdistaneesta rykelmästä eroon pääsemisessä ole ollut tarpeeksi tehtävää? Anon hartaasti, ettemme enää saastuttaisi taivasta näillä uskonnollisten harhanäkyjen kamalilla olioilla ja pelottavilla hirviöillä.
Kirkonpalvelijat myös nauttivat sanoessaan, että ateismi on dogmaattinen ja tuhoava. Jos ateismia voi sanoa dogmaattiseksi, se johtuu siitä, että dogmatismi on luonnon laki. Tosiasia on mitä itsepäisin juttu maailmassa. Materia vaatii tilansa ihan itsekseen, ja liike jatkuu liikkeenä, täysin riippumatta mielipiteistä, jotka sitä koskevat.
Ateismi on tuhoavaa samassa mielessä kuin Kolumbus oli tuhoava, kun hän korjasi väärien teologisten mielikuvien aikaansaaman erheellisen käsityksen maan latteudesta purjehtiessaan yli valtameren ja todistaessaan asuttamamme planeetan pallonmuodon.
Ateismi on tuhoavaa samassa mielessä kuin Galileo oli tuhoava, kun hän korjasi väärien teologisten mielikuvien aikaansaaman erheellisen käsityksen siitä, että oli olemassa vain yksi kuu, kun hän löysi Jupiterin seuralaiset.
Onko lääkäri tuhoava kun hän parantaa potilaansa sairaudesta?
Läpi koko älyllisen kehityksen historian tämä asenne on tosi. Sanokaa sitä kielteiseksi, sanokaa sitä dogmaattiseksi, sanokaa sitä tuhoavaksi, sanokaa sitä miksi haluatte. Se on kehityksen pääponnahduslauta.
Ei ihme, että suuri Buckle tunsi aihetta sanoa:
"Mikään suuri uudistus joka on saatu aikaan ei ole koostunut jostakin uudesta, vaan jonkin vanhan kumoamisesta."
Kuinka tekopyhää onkaan pappien sanoa ateismia kielteiseksi filosofiaksi, kun heidän omat kymmenen käskyään ovat sarja kieltoja: "Sinun ei pidä..."
Mutta ateismi on myös hyökkäävä, taisteleva ja rakentava filosofia. Se on kiinnostunut siitä, mikä on TÄSSÄ ja NYT. Se löytää tarpeeksi välitöntä ratkaisua vaativia ongelmia täällä eikä pakene tuntemattomien ongelmien suojaan.
Ateismi ei voi katsoa toimettomana kun epäoikeudenmukaisuuksia tehdään, eikä sallia vahvojen riistää heikkoja. Sen ihanteena on oikeudenmukaisuuden vakiinnuttaminen, olkoonkin, että sen luovat ihmiset.
Jos ihminen odottaisi Jumalan ruokkivan hänet, hän nääntyisi nälkään.
Ateismi uskoo sivistykseen. Se uskoo tosiseikkojen totuudenmukaiseen paljastamiseen sitä mukaa kuin niitä havaitaan, ottamatta huomioon ketä ne kuohuttavat.
Se on aina valmis hyväksymään uuden ja hylkäämään vanhan. Ateismi ei usko, että ihmisen tehtävä maan päällä on rakastaa ja ylistää Jumalaa, vaan se uskoo tämän elämän elämiseen sillä tavalla, että maailma on oleva entistään parempi koska sinä olet elänyt siinä.
Tämä on ihanne, joka nykyään innoittaa useampia sydämiä kuin koskaan ennen ihmisrodun historiassa auttamaan ihmiskuntaa matkallaan parempaan.
Tämä on ihanne, joka innoitti Brunoa, Galileota ja Kopernikusta, Voltairea, Humboldtia ja Garibaldia, Mark Twainia, John Burroughsia ja Luther Burbankia. Tämä on ihanne, joka innoitti Curien paria keksimään radiumin, Henri Durantia perustamaan Punaisen Ristin, innoitti Albert Einsteinia ja Thomas Edisonia.
Jos ihminen tarvitsee apua, on hänen hylättävä vetoomuksensa Jumalan puoleen. Ne osoittautuvat vain "hänen valittavien huutojensa kaiuiksi".
Ateismi ei pane mitään luottamusta Jumalaan. Lause kolikoissamme on valhe. Henkilöä, joka kielsi henkilökohtaisen Jumalan olemassaolon — joka kieltäytyi hyväksymästä Raamattua jumalallisena ilmoituksena, joka leimasi Jeesuksen sikiämisen ihmeen kautta järjettömäksi, joka luonnehti ylösnousemuksen harhaksi, ja joka merkitsi sielun kuolemattomuuden myytiksi — luonnehtivat papit vain vähän aikaa sitten "ateistiksi". Thomas Painea kutsuttiin "likaiseksi pieneksi ateistiksi" huolimatta todisteista, ettei hän ollut lähimainkaan sellainen. Jos kutsuu itseään miksikään muuksi kuin vapaa-ajattelijaksi tai ateistiksi, kiellettyään nämä uskonnolliset perusteet, pettää omat sanansa.
Ateismi on antanut ihmisrodulle sen älylliset hallitsijat. Kun suuri Darwin keksi lajien synnyn lain, häntä kutsuttiin ateistiksi, koska hän todisti vääräksi käsityksen ihmisen erityisestä luomisesta. Kun kemisti meni laboratorioonsa ja keksi aineen häviämättömyyden, häntä sanottiin ateistiksi, koska hän todisti Luojan olemassaolon mahdottomaksi. Kun tähtitieteilijä suuntasi kaukoputkensa taivaalle ja löysi rajattoman avaruuden aavat, häntä sanottiin ateistiksi, koska hän ei löytänyt avaruudesta Jumalaa eikä taivasta tutkimaltaan alueelta. Kun geologi määritteli maapallon iän sen kalliosta ja maaperästä ja muodoista, häntä kutsuttiin ateistiksi, koska hänkin tuhosi uskon erityiseen kuuden päivän sisällä tapahtuneeseen luomiseen, ja paljasti raamatun opin maailman alkuperästä virheelliseksi. Kun historioitsija tutki muinaisia ja esihistoriallisia aikoja ja löysi sivilisaatioita, joilla oli ollut korkea eettinen ja moraalinen kulttuuri sekä älyllisiä saavutuksia, jotka yhä hämmästyttävät meitä, häntä sanottiin ateistiksi, koska hän paljasti Aadamin myytin ja Mooseksen virheet sekä leimasi petokseksi Jehovan käskyt. Kun lääkäri yritti helpottaa ihmisen tuskaa ja kärsimystä, häntä sanottiin ateistiksi, koska hän kieltäytyi hyväksymästä sairautta kostonhimoisen Jumalan erityisenä koettelemuksena.
Jokainen tiedemies, joka ei suostu ahtaiden teologisten rajojen pidättämäksi, tulee ateistiksi millikaneista ja osborneista huolimatta. Sähkön taikuri, tuo itse Prometheus, edesmennyt Charles P. Steinmetz, sanoi, että ateismi on tiedemiesten lopullinen filosofia.
Eikö olekin outoa, että papit, jotka väittävät olevansa Jumalan sijaisia ja tietävänsä Jumalallisen tahdon, eivät paljasta ihmiskunnalle sitä tietoa, jonka epäuskoiset keksivät? On olemassa vanha sanonta: "Missä on kolme luonnon tutkijaa, siinä on kaksi ateistia."
Kun uskonto esittää jalomman tunteen kuin nämä Robert G. Ingersollin sanat sisältävät, silloin, ja vain silloin, se voi ottaa ylemmän asenteen. Hän sanoi:
Sanokaa minua pakanaksi, sanokaa minua ateistiksi tai miksi hyvänsä, aion kohdella lapsiani niin, että he voivat tulla haudalleni ja totuudenmukaisesti lausua, 'Hän joka tässä makaa ei koskaan tuottanut meille tuskaa. Hänen huuliltaan, nyt jo tomua, ei koskaan päässyt meille epäystävällistä sanaa.'
Verratkaa tätä lausumaa Jeesuksen sanoihin ja päättäkää sitten kenen manttelin haluatte periä:
Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa'. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias.
— Matt. 10:35-37
Tänä päivänä me näemme kuinka uskon riveissä tapahtuu vallankumousta. Me näemme menneiden aikojen suurten vapaa-ajattelijoiden vaikutuksen omaan sukupolveemme sen katkoessa taikauskon kahleet, jotka ovat orjuuttaneet ihmiskunnan alentavan uskonnon valtaan.
Emme nykyään enää taistele teismiä vastaan. Ne väitteet, joita vapaa-ajattelijat käyttivät yli sata vuotta sitten, ovat nyt vapaamielisten pappien käytössä oikeaoppisempia veljiään vastaan. Kukapa voisi kieltää kehityksen, kun papit itse hylkäävät teismin? Kuka tänä päivänä voi saattaa itsensä naurunalaiseksi puolustamalla teismiä sen historiaa ja mainetta vasten? Se on vääristänyt ihmisen mielen ja häpeällisesti saattanut hänet käyttämään väärin elämänsä. Jumalan nimessä ja Jumalan rakkauden tähden helvetti raivossaan päästettiin irralleen maan päällä. Ei ihme, että teismi nykyään hylätään ja kielletään. Vapaamielinen pappikaan ei halua kuulla siitä. Se on kuin Caesar, "kun se eilen saattoi seistä koko maailmaa vastaan, se nyt makaa tässä, eikä kukaan osoita sille kunnioitusta."
Jopa teologisissa opistoissamme näemme, kuinka mahdotonta on yrittää valjastaa älyllinen ihminen teismin suitsilla; ja tämän mahdottoman yhdistelmän tuloksena uskonto ja kaikki, mitä se edustaa, hylätään laajalti. Me olemme todistamassa älyllistä rehellisyyttä, joka tuottaa kunniaa jopa papeille. Vapaa-ajattelun ihanteet ovat menossa eteenpäin positiivisesti ja rajusti. Ei ole kovin kaukana se aika, kun ihmisen nk. sielun rauhan rukoilusta maksun ottavaa pappia syytetään väärien tietojen levittämisestä ja petoksesta aivan samoin kuin muita ihmisiä vangitaan samankaltaisista petollisista juonitteluista.
Kun joku pappi tänään julistaa, ettei hän enää voi uskoa neitseestäsyntymiseen, Jeesuksen ylösnousemukseen tai pyhien kirjoitusten innoitukseen, myöntää, että Mooses oli hyvin usein väärässä, eikä pysty löytämään mitään puolustusta henkilökohtaisen Jumalan olemassaololle, silloin torvisoittokunta soittaa ja liput liehuvat hänen "suurelle rohkeudelleen", kun itse asiassa nämä seikat ovat olleet meille niin ilmeisiä, että katsomme säälien heitä, jotka yhä vielä uskovat niihin.
Me emme taputa käsiämme niille, jotka ovat varastaneet ukkosenjylinän vapaa-ajattelun johtajilta vain pukeakseen sen niinkutsutun "liberaalin uskonnon" kaapuun. Heidän kehityksensä rohkaisee meitä, mutta elleivät he suorita koko matkaa, heitä täytyy vahtia samalla valppaudella ja heitä vastaan täytyy taistella samoin kuin calvineja ja knoxeja vastaan. Puolinaisuus ei koskaan kelpaa. Se osoittautuu poikkeuksetta mitättömäksi.
Mikä täydellinen vallankumous onkaan tehty sitten, kun ihmisten täytyy pyytää anteeksi uskomuksiaan, ja tulkita symbolisesti mielipuolen käsittämättömiä hourailuja — kun heidän täytyy kieltää ja hylätä ne uskomukset, joita vain muutama vuosikymmen sitten tyrannimaisesti tuputettiin kansalle ja joiden vuoksi lukemattomat tuhannet kärsivät kidutusta ja kuoleman!
Onko nykyaika ikuistamassa uskontoa, vai onko se tuomittu samaan paikkaan historiassa kuin orjalaitos? Ja kuinka osuva onkaan tuo uskonnon vertaus orjuuteen! Kautta aikojen on uskonto pitänyt vankina ja kahlehdittuna ja tehnyt tyhjäksi ihmisen älyn, aivan samoin kuin orjalaitos on sitonut ja kahlehtinut ja repinyt ihmisen ruumista! Kun tätä vihattavaa orjalaitosta yritettiin poistaa, monet vain pitkittivät sen olemassaoloa sovitteluillaan.
Samoin nykyään ne, jotka sovittelevat uskonnon kanssa ja puolustelevat sen menneitä rikoksia, vain pitkittävät sen olemassaoloa ja vaikeuttavat tämän sivilisaation häpeäpilkun poistamisen tehtävää. He häiritsevät tuon ihmisen älyllisen kehityksen pahimman esteen poistamista. Ruusu voi tuoksua yhtä hyvältä toisen nimisenä, ja uskonto voi olla aivan yhtä vastenmielinen toisen otsakkeen alla.
On niitä, jotka väittävät, että uskontoa voidaan sivistää, mutta kuinka voimme sivistää jotakin, joka ei salli sivistämistä? Kuinka voimme sivistää tietämättömyyttä, taikauskoa ja raakuutta? Voimmeko sivistää peukaloruuvin, piinapenkin ja inkvisition tuomitsemiset? Jos voimme sivistää uskonnon, niin alkemistin toive on käynyt toteen. Jos voimme sivistää uskonnon, niin totisesti halpa-arvoinen metalli voidaan muuttaa kullaksi.
Kiitos siitä, että olette kuunnelleet. Hyvää yötä.
Ihan ylevää julistusta... "suuri Darwin" ym.
Tuo julistus itseasiassa vahvisti laittamassani tekstissä olevia näkemyksiä.
Olen Lewiksen julistuksen nähnyt aikaisemminkin ja aina minulle tulee hymy huulille, kun hän kuvailee omaa hautakirjoitustaan. Voi kuinka hyvä ihminen hän olikaan...:)
Olisi mukava tavata hänen lapsensa ja kysyä, että puhuiko isä nyt todellakin totta?
Raamatunpaikan valintakin osoittaa suunnatonta yksisilmäisyyttä, sillä Jeesus toteaa siinä, mitä hänen seuraamisensa aiheutaa ja sehän itseasiassa tälläkin palstalla joka päivä toistuu, vaikkei täällä ole vastakkain sukulaiset, mutta moni kristitty on tullut sukunsa hylkäämäksi (varmaan myös ateisti kristityn suvun, en sitä kiellä) ja ex-muslimi saanut tappotuomion käännyttyään kristinuskoon.
Itseasiassa, tuo teksti jonka toit näytille on 47 vuotta vanhaa, eihän se ole uskottava? Jos eivät ole evankeliumitkaan, joista vanhin on kirjoitettu alle 10 vuotta Kristuksen kuoleman jälkeen. Puheesta on jo noin paljon aikaa, miten voit pitää sitä uskottavana? Sitä on voitu yli 40 vuodessa muokata vaikka kuinka paljon? Onko sinulla muita lähteitä, jotka osoittavat, että Lewis on itse sanonut nuo sanat?
Kyllähän minä huomasin että puhe oli suunnilleen saman ikäinen kuin minäkin, entäpä sitten?
Eiväthän kristinuskon "totuudet" ole sen jälkeen miksikään muuttuneet.
Tyhjä ja olematon on sitä samaa edelleenkin...
Ateistinen kommunismi
Euroopan neuvosto hyväksyi julistuksen: ”Neuvosto tuomitsee voimakkaasti totalitaaristen kommunististen hallintojen suorittamat massiiviset ihmisoikeusrikkomukset ja ilmaisee sympatiaa, ymmärrystä ja tunnustusta näiden rikosten uhreille.” Julistus hyväksyttiin 25.1.2006. Julistus oli historiallinen. Sillä julistuksessa sanotaan ensi kertaa yksiselitteisesti ateististen kommunististen valtioiden hallitusten syyllistyneen vakaviin ihmisoikeusrikkomuksiin.
Hämmästykseksi suomalainen Sdp:n kansanedustaja Mikko Elo vastusti Euroopan Neuvoston parlamentaarisessa yleiskokouksessa päätöslauselmaa. On kuitenkin välttämätöntä, että kaikki räikeät ihmisoikeusrikkomukset poliittisesta tilanteesta, maasta ja tekijästä riippumatta tuomitaan ehdottomasti.
Jos ateistisen kommunismin rikokset jätettäisiin tuomitsematta, niin se antaisi kuvat, että on olemassa ideologioita tai syitä, joiden takia perusoikeuksia voidaan loukata. Kuitenkin missään oloissa ei ole niin ylevää päämäärää, että se pyhittäisi kaikki keinot. Mikään aate tai uskonto ei oikeuta ihmisen sortoon.
Pohjois-Koreassa, Kiinassa, Valko-Venäjällä, Vietnamissa ja Kuubassa on vielä kommunistiset hallinnot. Näissä maissa ja varsinkin ateistisessa Pohjois-Koreassa kuolee ihmisiä kommunistisen diktatuurin sorron takia. Kommunismi ei ole vielä kuollut. Voidaan myös kysyä, missä ovat ihmisoikeustaistelijoiden ja rauhanpuolustajien mielenosoitukset ja toiminta sorrettujen pohjoiskorealaisten puolesta?
Suomessa oli aina 1980-luvun alkuun asti kiellettyä arvostella kommunismin ihmisoikeusrikkomuksia. Tämä sama itsesuomettuminen näkyy vieläkin vähättelevänä asenteena kommunismin aiheuttamaan sortoon.
Eurooppa on oikein ja oikeudenmukaisesti selkeästi tuominnut ja ottanut selkeän pesäeron fasististen yhteiskuntien rikkomuksiin. Katolinen kirkko on edellisen Paavin suulla pyytänyt anteeksi keskiajan katolisen kirkon sortoa. Sama anteeksipyyntö ja pesäero on tehtävä myös kommunististen yhteiskuntien rikkomusten kanssa. On aina tärkeää tulevaisuuden kannalta tuoda rikkomukset esille, tuomita ne ja erottautua niistä. Tällöin on suurempi toivo siitä, että tulevat sukupolvet eivät tee samoja erehdyksiä.
Suomen poliittinen johto, erityisesti ulkoministeri ja presidentti, voisivat ottaa aktiivisemman asenteen Pohjois-Korean, Kiinan, Vietnamin, Valko-Venäjän ja Kuuban ihmisoikeustilanteeseen ja demokratian puutteeseen. Kouluissa kommunismin ihmisoikeusrikkomuksia pitäisi käsitellä yhtä kattavasti kuin on tehty fasismin rikkomusten kohdalla.
On aina myös muistettava, että kommunismin yksi tärkeistä aatteista on ateismi. Kommunismin synkkä historia on samalla myös ateismin historiaa.
http://kielletytsivut.blogspot.com/2006/02/ateistinen-kommunismi.html
Tästä oli tänään muuten pääkirjoitussivulla Hesarissa kolumni.
Mitä sitten?
Pitkä vuodatus, eikä edes omaasi.
Emmeköhän ole molemmat silti sitä mieltä, että ihmisen voi tuomita hänen tekojensa, ei ajatustensa perusteella?
Murhat nykypäivän Irakissa eivät ole ateistien tekemiä.
Euroopan neuvoston päätös koski kommunismin nimissä tehdyt pahuudet.
Termi "ateistinen kommunismi" ei siinä esiintynyt, vaan se oli kommentoijan oma väärennöslisäys.
Olisin voinut itse ympätä siihen "uskovaiskommunismi" termin, tai "kommunismi, joka on uskonto".
Kerro minulle missä kohden tässä dokumentissa mainitaan ateismi:
http://assembly.coe.int/Mainf.asp?link=/Documents/AdoptedText/ta06/Eres1481.htm
"Sillä julistuksessa sanotaan ensi kertaa yksiselitteisesti ateististen kommunististen valtioiden hallitusten syyllistyneen vakaviin ihmisoikeusrikkomuksiin."
Vaan eipäs sanota!
Tuossa Euroopan neuvoston julistuksessa ei näet missään kohtaa mainita sanaa ATEISMI.
"Tästä oli tänään muuten pääkirjoitussivulla Hesarissa kolumni."
Niin oli, ihan hyvä kolumni jossa ei myöskään kertaakaan mainita sanaa ateismi!!
Valheella on lyhyet jäljet...
En kai minä olisi maininnut kyseistä artikkelia itsetuho mielessäni?
"Niin oli, ihan hyvä kolumni jossa ei myöskään kertaakaan mainita sanaa ateismi!!"
Ja sekö tarkoittaa sitä, etteivät mainitut valtiot ja niiden hallitukset olisi olleet ateistisia? Jos ateismi tarkoittaa sitä, ettei uskota Jumalaan ja ko. hallituksien politiikkaan kuului tuo näkemys, uskonnoton valtio, jossa ei uskota Jumalaan, niin mikä on päätelmä? Maan politiikka on ollut ateistinen, Jumalan kieltävä. Oli se sitten sosialistinen, kommunistinen tai mikä tahansa, mutta näkemys ettei Jumalaa ole, on ateistinen, vaikkei sitä sanaa sanottaisi kertaakaan!
Menikö jakeluun vai pitääkö lyödä Raamatulla päähän;)))?
"Menikö jakeluun vai pitääkö lyödä Raamatulla päähän"
Uhkailua. Palstoilla ei saa uhkailla, uhkailu on kiellettyä käytöstä.
Meni kyllä erittäin selvästi jakeluun, että sinä yritit saada näyttämään siltä että Euroopan neuvosto olisi tuominnut nimenomaan ateismin, vaikkei ateismia mainita julkilausumassa ollenkaan. Siis jos ei suoranainen valhe niin ainakin erittäin tarkoitushakuista vääristelyä.
Ja ties kuinka monet kristityt (sinä itse muiden mukana) ovat minulle todistaneet, ettei ole olemassa sellaista asiaa kuin kristitty valtio. Että vaikka valtion virallinen pääuskonto on kristinusko, se ei tee valtiota kristityksi. Kuitenkaan sama logiikka ei näköjään toimi toisin päin eli ateistien suhteen, vaan kommunistinen valtio onkin aina ateistinen? Siis jos valtio ei voi olla kristitty niin miten se sitten voisi olla ateistinen? Ja edelleenkään kommunismi ja ateismi eivät ole synonyymejä, mitä näköjään edelleenkään ei kykene hihhulin aivoilla tajuamaan.
Valheita, vääristelyä ja kaksinaismoralismia, jota sovelletaan vain toisiin! Niin surullisen tyypillistä krisselilogiikkaa ja -moraalia!
Kommunismiin liitetään myös tasa-arvo, joten eiköhän sovita niin, että tasa-arvokin on pahasta:)
Raamattuhan ei tasa-arvoa tunne, vaan nimenomaan kiistää että miehet ja naiset olisivat tasa-arvoisia. Sukupuolten välinen tasa-arvo on raamatun opetusten vastaista ja jumalanpilkkaa!
Apostolin logiikalla siis Natsi-Saksan hirmuteot olivat kristinuskon aiheuttamia?
Jos kristitty maa kristityn johtajansa johdolla kaasuttaa 6 miljoonaa juutalaista, niin mitä tästä olisi pääteltävä?
Vai olisiko kuitenkin niin, että kommunistisen maan rikkomukset olivat lähinnä kommunismin, eikä ateismin seurausta?
Ja vielä vähän lisää asiallista informaatiota tuon Apostollon taikauskoisen potaskan tilalle:
Seuraavat sitaatit ovat Dan Barkerin kirjasta "Losing Faith in Faith".
En koskaan tuntenut todellista iloa, ennen kuin otin oman mieleni taas valtaani.
Itse synnin käsite on peräisin raamatusta. Kristillisyys tarjoaa ratkaisun ongelmaan, jonka se on itse synnyttänyt! Olisitko kiitollinen henkilölle, joka viiltää sinua veitsellä voidakseen myydä sinulle siteen?
Järkevyydessä on iloa, mielen selvyydessä onnellisuutta. Vapaa-ajattelu on jännittävää ja antoisaa — ehdottoman välttämätöntä mielenterveydelle ja onnelle.
Kuinka onnellinen voit olla, kun kuvittelet, että jokaista tekoasi ja ajatustasi valvoo tuomitseva henkiolento?
Minulla on jotain sanottavaa sille uskovaiselle, jonka mielestä ateisteilla ei ole koskaan mitään positiivista sanottavaa: sinä olet älykäs ihminen. Elämäsi on arvokasta sen itsensä tähden. Et ole sekundatavaraa maailmankaikkeudessa juontaen merkityksesi ja päämääräsi jostain toisesta mielestä. Et ole luonnostasi paha - olet luonnostasi inhimillinen omaten positiivisen järkevän kyvyn auttaa tekemään tästä maailmasta moraalisen, rauhan ja ilon maailman. Luota itseesi.
Voit siteerata sataa kohtaa, jotka näyttävät kuinka raamatun Jumala on verenhimoinen tyranni, mutta jos he voivat kaivaa esille kaksi tai kolme jaetta, jotka sanovat, että "Jumala on rakkaus", väittävät he että sinä siteeraat lauseita ilman asiataustaa!
Ei ole helppoa muuttaa maailmankatsomustaan. Uskolla on oma voimansa ja usko on mukavaa. Todellisuuden uudelleenjäsentäminen on traumaattista ja pelottavaa. Siksi monet älykkäät ihmiset jatkavat uskomista: epäusko on tuntemattomuutta.
Kyllä minä ymmärrän, mitä rakkaus on, ja siinä on yksi syy, miksi en enää koskaan voi tulla kristityksi. Rakkaus ei ole itsensä kieltämistä. Rakkaus ei ole verta ja kärsimistä. Rakkaus ei ole vihaa tai raivoa, joka lähettää miljoonia ihmisiä ikuiseen kidutukseen, koska he ovat loukanneet egoasi tai eivät ole totelleet sääntöjäsi. Rakkaus ei ole kuuliaisuutta, sopeutuvaisuutta tai alistuvaisuutta. Rakkaus, joka on riippuvainen auktoriteetista, rangaistuksesta tai palkkiosta, on väärennettyä rakkautta. Tosi rakkaus on kunnioitusta ja ihailua, sääliä ja ystävällisyyttä, joita antaa terve ja peloton ihminen.
Itse lyön vetoa järjen ja humanistisen ystävällisyyden puolesta. Vaikka olisinkin väärässä, olen ainakin nauttinut elämästäni, jonka olemassaolosta ei ainakaan tarvitse väitellä.
Mitä kauemman olen ollut ateisti, sitä enemmän ihmettelen, kuinka koskaan olen voinut uskoa kristillisiin käsityksiin.
Ajattelematta kriittisesti oletin, että "onnistuneet" rukoukset olivat todisteita siitä, että Jumala vastaa rukouksiin, kun taas epäonnistuneet olivat todisteita siitä, että minussa oli jotakin vikaa.
[Rukoilemisesta:] Minusta ajatus, että maailmankaikkeuden valtias ehättää avukseni ja taivuttaa luonnonlakeja minun vuokseni, on ylimielisyyden huippu.
Kulkisimmeko me ilman "Mooseksen lakia" ympäriinsä kuin pienet jumalat, varastaen, raiskaten ja verta vuodattaen millon tahansa tuntisimme turhamaisuutemme tulleen loukatuksi?
--------------------------------------------------------------------------------
Eräs viesti kristilliseltä postilistalta:
Dan Barkerin kirja myötävaikutti poiskääntymiseeni. Kasvoin Missourin Synodisessa Luterilaisessa kirkossa, eräs hyvin konservatiivinen muttei teologisesti fundamentalistinen kirkko. En koskaan epäillyt, etteikö kristinusko ole se tosi uskonto. Kun kasvoin vanhemmaksi (yläasteella ja lukiossa), aloin suuntautua yhä enemmän fundamentalismiin. Ylioppilastutkinnon jälkeen ostin ensimmäisen tietokoneeni. Lähettelin jatkuvasti viestejä mormonien ja muiden lahkolaisten sähköpostilistoille vakuuttuneena siitä, että he olivat menossa helvettiin ja että oli minun asiani näyttää heille totuus, jotta he pelastuisivat. Lopulta kohtasin ateistin, joka ehdotti, että lukisin Barkerin kirjan. Tein niin, koska uskoin, että ymmärtämällä paremmin ateisteja voisin paremmin käännyttää heitä kristinuskoon. Luin kirjan yhden viikonlopun aikana ja järkytyin lukemastani. En koskaan ollut kuullut sellaisia asioita. Menetin välittömästi uskoni kristillisyyteen.
Vaikuttaa 17 vuotta evankeliumia tehneeksi mieheksi hyvin vähän Raamattua tai kristinuskon sanomaa tuntevaksi mieheksi?
"Kuinka onnellinen voit olla, kun kuvittelet, että jokaista tekoasi ja ajatustasi valvoo tuomitseva henkiolento? "
Ihmeellinen jumalaukuva ex-evankelistalla? Ei Jumala ole tuomitseva, vaan armahtava.
"Itse synnin käsite on peräisin raamatusta. Kristillisyys tarjoaa ratkaisun ongelmaan, jonka se on itse synnyttänyt! "
Synti käsitteenä kyllä, mutta ei nimi takana olevaa asiaa miksikään muuta. Vedessä tapahtuvalle polskuttelulle voi antaa monta nimeä; uinti, swimming, sukellus, kroolaus jne. Silti se ei poista sitä, että vedessä ollaan. Synti on Raamatussa kuvattu käsite, joka tarkoittaa KAIKKEA mikä on väärin ihmistä itseään ja ennenkaikkea lähimmäistä kohtaa, ja nämä asiat taas rikkovat Jumalaa kohtaan. Jokainen, joka väittää, ettei ole tehnyt syntiä, väittää, ettei ole koskaan tehnyt mitään väärää. Tämän lakaiseminen "inhimmillisyyden käsitteen" alle on nimenomaan vastuun pakoilua. "Se on vaan inhimmillistä, että ihminen välillä vähän lipsahtaa."
"Rakkaus ei ole itsensä kieltämistä."
Mistähän Dan oli tuon repinyt? Hän varmaan sitten oli kieltänyt itsensä ja elänyt kieltäymyksissä:
" 18 Teidän voittajan palkintoanne ei saa riistää teiltä kukaan, joka nöyryyttää itseään kieltäymyksin, vajoaa näkyihinsä ja palvoo enkeleitä. Sellaisen ihmisen tekevät hänen omat tyhjät ajatuksensa ylpeäksi, 19 eikä hänellä ole yhteyttä Kristukseen, päähän, joka huolehtii koko ruumiista ja pitää sitä nivelten ja jänteiden avulla koossa, niin että se kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla. 20 Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin 21 "älä tartu", "älä maista", "älä kosketa"?
22 Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista. 23 Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä."(Kol.2:18-22)
"Rakkaus ei ole vihaa tai raivoa, joka lähettää miljoonia ihmisiä ikuiseen kidutukseen, koska he ovat loukanneet egoasi tai eivät ole totelleet sääntöjäsi. "
Hänellä ei ole ollut mitään käsitystä siitä, mihin kristinuskon pelastus perustuu, hän on ollut lakihenkinen uskova, joka on kuvitellut, että taivaspaikka ansaitaan sääntöjä noudattamalla ja menetetään niitä rikkomalla!
" Rakkaus, joka on riippuvainen auktoriteetista, rangaistuksesta tai palkkiosta, on väärennettyä rakkautta. "
Taivas ei ole palkkio. Mitähän tämä kaveri on oikein julistanut?
"Itse lyön vetoa järjen ja humanistisen ystävällisyyden puolesta. Vaikka olisinkin väärässä, olen ainakin nauttinut elämästäni, jonka olemassaolosta ei ainakaan tarvitse väitellä. "
"4. Ihminen tietää sisäisesti oikean ja väärän eron. Moraali on osa luonnollista ihmisyyttä. Tämä oletus on looginen. Mutta se ei ole kovin uskottava. Tietyissä tapauksissa useimmat ihmiset tietävät oikean ja väärän eron vaikka eivät olisi saaneet mitään opetusta (esim. toisen ihmisen tappaminen tai lasten raiskaaminen). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että kaikki ihmiset ja kaikissa kysymyksissä tietäisivät aina oikean ja väärän eron. Muutoinhan maailma olisi jo rauhan tyyssija eikä lakejakaan tarvitsisi olla. Kaikki vain noudattaisivat sisäistä moraalilinjaansa. Moraalikysymysten pohdinta on osa luonnollista ihmisyyttä, mutta se ei tarkoita sitä että oikean ja väärä todella pystyttäisi erottaman toisistaan oma ajattelun kautta. Ihmiset olisivat jo löytäneet kaikkia sitovat lopulliset ja yhteiset lait, jos ihminen kykenisi erottamaan lopullisesti oikean ja väärän. Humanismi yrittää yhä tätä, mutta lopputuloksena on ollut vain jatkuvasti muuttuvien käsitysten ja normien tila, joita filosofiset muotivirtaukset heiluttelevat. Tässä kysymyksessä ei oikeastaan ole tapahtunut juuri mitään edistystä, ainoastaan muutosta. Yksimielisyyttä ei ole löytynyt moraalikysymyksissä eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Siksi tämä ateistinen oletus ei ole kovin uskottava eikä lähimainkaan käytäntöön sovellettavissa. Se ei täytä uskottavuuden tai käytäntöön sovellettavuuden kriteerejä"
Dan Parker ei toivottavasti ole lyönyt vetoa kovin suuresta summasta?
"Ajattelematta kriittisesti oletin, että "onnistuneet" rukoukset olivat todisteita siitä, että Jumala vastaa rukouksiin, kun taas epäonnistuneet olivat todisteita siitä, että minussa oli jotakin vikaa."
Mistä tämä kaveri nämä "kristilliset" opit on oikein repinyt?
Yhdestä asiasta olen hänen kanssaan samaa mieltä.
On hyvä, ettei hän ole enää aktiivinen julistaja ja evankelista. Hän ei ole nimittäin näillä mainitsemillaan opeilla julistanut päivääkään ristin evankeliumia vaan lakia.
Näitä surullisia tarinoita on, ns. äärikarismaattisuuden uhreja, joita syyllistetään mm. siitä, että jos ihmeitä ei tapahdu, on pyhityksessä tai uskossa jotain vikaa. Niistä sitten ihmiset loppuupalaneina ja rikkinäisinä päätyvät samaan lopputulokseen kuin Dan Parker.
Meinasin laittaa tämänkin heti suoraan, mutta ajattelin ensin odottaa jotain vastaustasi nähdäkseni kuinka hyvin se kuvaa käytöstäsi. No täytyypä todeta että erittäin hyvin, kuin suoraan oppikirjasta oli tuo typerä vastauksesi,
hehhehheee. Tyylipuhdas ja niin ennakolta arvattava suoritus, totta vieköön. Mutta eipähän kaavoihinsa kangistuneelta fakki-idiootilta voi tietysti mitään muuta odottakaan - kuten nyt vaikkapa jonkinlaista omaehtoista älyllistä toimintaa, sillä sehän on uskovaisilta jyrkästi kiellettyä...
Tässä oppikirja:
Curt van den Heuvel
--------------------------------------------------------------------------------
On erittäin mahdollista, että uskovaista ei uhkaa mikään niin kuin uskostaan luopuneen olemassaolo. Vähentääkseen ristiriitaa tosiuskovaisen on oletettava, että hänen oma erityinen uskojärjestelmänsä on niin ilmeisen totta, ettei kukaan tosiasioihin täysin perehtynyt avomielinen etsijä voi mitenkään olla hyväksymättä sitä. Tämän oletuksen kumoamista edustaa todellisessa maailmassa uskostaan luopunut. Kun epäuskoisten olemassaololle voidaan antaa monenlaisia lähteitä — Vihollisen työ tai tahallinen (eli kapinallinen) umpimielisyys tai jopa joissakin tapauksissa kelvottomuus pelastukseen, kuuluu uskostaan luopunut aivan toiseen luokkaan.
Uskostaan luopunut määritellään henkilöksi, joka kerran on täysin hyväksynyt tietyn järjestelmän opit ja käytännöt, joka on ottanut osaa sen rituaaleihin, ja joka on puolustanut sitä epäuskoisten hyökkäyksiä vastaan. Uskostaan luopunut on kuitenkin jossakin vaiheessa päätynyt siihen lopputulokseen, että järjestelmä on älyllisesti kestämätön ja on luopunut uskosta vaihtaen sen joko johonkin toiseen perinteeseen tai sitten johonkin vapaa-ajattelun systeemiin.
Täten uskostaan luopunut ei voi olla olemassa uskovaisen maailmankatsomuksessa. Hänen psykologisessa kokoonpanossaan ei ole paikkaa jollekulle, joka täysin hyväksyi suunnan opit ja ehdottomasti sen ilmaisutavat, ja joka kuitenkin myöhemmin hylkäsi järjestelmän. Sellaisen henkilön pelkkä olemassaolo synnyttää uhan sille tarkalle mielelliselle tasapainottelulle, johon kaikki uskovaiset osallistuvat.
On kiintoisaa havaita, että jotkut luopumusta kohtaan käytetyistä puolustuskeinoista ovat kehittyneet kaikissa uskonsuunnissa tuhansien vuosien kuluessa. Suurimman osan ajasta uskova käyttää näitä suojautumiskeinoja täysin tiedottomalla tavalla, sillä syy näihin suojautumiskeinoihin nostaa jo sinällään esiin epämukavia kysymyksiä.
Useimmat uskonsuunnat käyttävät kahta puolustuslinjaa. Ensimmäinen on se, että minimoidaan luopumuksen mahdollisuuskin. Toinen on se, että vähennetään uskosta luopuneen olemassaolon synnyttämää uhkaa uskovaisen järjestelmälle.
Ensinmainitussa luopumusta voidaan vähentää hyökkäämällä sen lähdettä — järkeä ja loogista ajattelua — vastaan. Useimmat uskonsuunnat ovat taipuvaisia mustaamaan riippumatonta ajattelua mennen jopa niin pitkälle, että kuvailevat sen olevan lähtöisin Vihollisesta. Samanaikaisesti nämä suunnat korostavat, miten usko ei ole ainoastaan vaihtoehto, vaan tosiasiallisesti parempi opas totuuteen.
Satojen vuosien ajan monet uskonnolliset johtajat ovat huomanneet, miten jonkin tietyn järjestelmän ulkopuolisille ideoille ja väitteille altistuminen usein auttaa uskovaisen alkuun luopumukseen johtavalla polulla. Tämä on tiedottomasti johtanut luontaiseen epäluuloon riippumatonta ajattelua kohtaan, jopa koulutusta kohtaan yleensä.
Joissakin suunnissa, eritoten idästä kotoisin olevissa, järkeä pidetään suorana haittana valaistumiselle. Niinpä uskovaisia opetetaan tyhjentämään mielensä kaikista ajatuksista saavuttaakseen ajatuksettoman selvyyden tilan.
Läntisissä suunnissa tavallinen ratkaisu on sijoittaa riippumaton ajattelu synnin kategoriaan. Tämä tehdään joko selväsanaisesti tai epäsuorasti korostamalla sokeaa uskoa hyveenä. Jeesuksen kuulu lausuma epäilevälle Tuomakselle Johanneksen evankeliumissa kuvastaa tätä käsitettä täydellisesti.
Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!" Silloin Tuomas sanoi: "Minun Herrani ja Jumalani!" Jeesus sanoi hänelle: "Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe."
Huomaa, miten tämä lainaus esiintyy todistusten vaatimisen yhteydessä — Tuomas kieltäytyi hyväksymästä toisten opetuslasten todistusta siitä miten Jeesus oli noussut kuolleista, ellei hän voisi itse tutkia ylösnoussutta Mestaria. Jeesuksen vastauksesta ja koko kohdan luonteesta käy ilmi miten Tuomas oli näköjään jotenkin väärässä ja että olisi ollut parempi mikäli hän olisi yksinkertaisesti uskonut kyseenalaistamatta.
Kohdassa löydämme myös alkumuodon sille eriskummalliselle käsitykselle, että mitä sokeampi usko, sitä hyveellisempi se on. Tuomasta kiitetään, kun hän uskoo vaadittuaan fyysisen todisteen, mutta Jeesus kehuu enemmän niitä, jotka yksinkertaisesti uskovat ilman mitään sellaista todistetta.
Raamatussa tehdään useita sellaisia väitteitä sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa.
Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Sananl. 3:5
Onhan kirjoitettu: -- Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen. Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi. 1 Kor. 19-25
Raamattu ei ole ainoa inhimillisen järjen hienovarainen halveksija. Esimerkiksi Mormonin kirja sisältää joukon poleemisia aineksia maallista viisautta vastaan:
Voi kuinka viekas on pahan suunnitelma! Voi ihmisten turhuutta, heikkoutta ja mielettömyyttä! Kun he ovat oppineita, he pitävät itseään viisaina, eivätkä he kuuntele Jumalan neuvoa, sillä he työntävät sen syrjään, luullen tietävänsä itsestään, ja sen tähden heidän viisautensa on hulluutta eikä heitä hyödytä. Ja he hukkuvat. 2 Nefi 9:28
... sen tähden minä ryhdyn suorittamaan tämän kansan keskuudessa kummaa tekoa, niin, kummaa tekoa ja ihmettä, sillä heidän viisaidensa ja oppineidensa viisaus häviää ja heidän ymmärtäväistensä ymmärrys kätketään. 2 Nefi 27:26
Järjen ja riippumattoman ajattelun negatiivisessa valossa esittämisen lisäksi luopumuksen minimointitaktiikkana on estää uskoa vastaan suunnatun, uskosta luopuneiden tai poleemisen kirjallisuuden saanti. Esimerkiksi katolinen kirkko pitää yllä kiellettyjen kirjojen listaa ja on itse asiassa tehnyt sitä vuosisatojen ajan aina siitä lähtien kun rahvas alkoi hankkia lukutaitoa. Muut suunnat kuten Jehovantodistajat eivät määrittele tiettyjä kirjoja kielletyiksi, vaan korostavat sen sijaan ainoastaan liikkeen omien julkaisujen olevan sopivia uskovaisen käyttöön. Samalla tavoin rypistetään mormonikirkossa otsaa julkaisuille, joita ei pidetä "uskoa edistävinä".
Tämänkaltainen puolustus tuottaa tavallisesti oudon paradoksin. Useimmat ihmiset tarvitsevat järkevää ajattelua toimiakseen tehokkaasti sekulaarissa maailmassa. He ovat siten aivan kykeneviä soveltamaan logiikkaa ja järkeä arkipäivän tilanteisiin. Heille on kuitenkin tärkeää, ettei tätä järjen valoa milloinkaan käytetä oman uskojärjestelmän ylläpitoon. Ei ole vaikea päättää, mistä tämä johtuu: hyvin harvat jos mitkään uskonnolliset järjestelmät kestävät viileän, järkevän tarkastelun. Uskovainen tajuaa tämän tosiasian tavallisesti tiedostamattaan.
Näin uskova usein saavuttaa kompromissitilan, joka luo tehokkaasti erilliset mielen lokerot uskolle ja "todelliselle maailmalle". Tämä strategia, joka on aivan samankaltainen George Orwellin "kaksoisajattelun" kanssa, sallii uskovan hyväksyvän kylmiltään minkä tahansa hänen oman uskontonsa rajojen sisäpuolella annetun lausuman, kun hän samanaikaisesti asettaa järjen tutkimuksen alaiseksi minkä tahansa periaatteen, joka on lähtöisin hänen oman uskojärjestelmänsä ulkopuolelta.
Missään ei tämä kaksijakoisuus tule niin selvästi esiin kuin apologian kentällä. Apologistin on tarpeellista tutkia kilpailevia uskojärjestelmiä rakentaakseen tehokkaan puolustuksen omalle uskolleen.
Yleensä apologisti pystyy helposti huomaamaan ne loogiset virheet ja erityisvetoomukset, joita kilpailevista uskonnoista löytyy, mutta vaikuttaa täysin kykenemättömältä soveltamaan samaa analyysiä omiin oppeihinsa. Tapahtuukin joskus, että apologisti kumoaa uskonvastustajansa väitteet ja käyttää sitten juuri samoja väitteitä puoltaessaan omaa asemaansa.
Toisessa puolustuskeinossa on tärkeää minimoida se mahdollinen haitta, jota uskostaan luopunut voi aiheuttaa uskovan uskolle. Ensimmäinen, usein käytetty strategia on ilmeisin — yhteydenpidon estäminen. Monet uskojärjestelmät kieltävät kaiken kontaktin uskosta luopuneisiin. Tätä periaatetta sovelletaan usein ankarasti, jopa niin, että uhataan uskovaisia yhteisöstä erotuksella, mikäli he tieten tahtoen ovat tekemisissä luopioiden kanssa.
Kannattaa myös huomioida se, että hyvin harvat apologeettiset väitteet on todella kohdistettu jonkin tietyn uskon ulkopuolisiin: kun apologeettinen järjestelmä on näköjään muodostettu saamaan ei-uskovaisia kääntymään uskoon, sen itseasiallinen päätarkoitus on saada jo uskovat vakuuttuneiksi.1
Toisena taktiikkana on yksinkertaisesti välttää kerta kaikkiaan mainitsemasta uskovan omasta järjestelmästä luopuneita. Tätä taktiikka on tasapainotettava huolellisesti, sillä muista uskoista luopuneet ja näistä vielä erityisesti ne, jotka ovat kääntyneet uskovan omaan järjestöön, ovat vahvoja apologeettisia tykötarpeita. Samanaikaisesti on tärkeää pitää yllä mielikuvaa, jonka mukaan uskovan omasta uskosta luopujat ovat harvinaisia tai heitä ei ole ollenkaan. Tämä keino on niin tehokas, että useasti uskovat ovat hyvin yllättyneitä saadessaan tietää, että heidän omista riveistään tosiaankin on lähtenyt uskostaluopujia.
Erästä toista keinoa on usein käytetty, kun joku uskova todellakin sattuu jostain syystä kohtaamaan uskostaan luopuneen huolimatta useimpien uskonliikkeiden huolellisesti pystyttämistä turvatoimista. Tämä strategia pyrkii vähentämään uskovan tuntemaa dissonanssia olettamalla, että aiemmin uskova luopui uskostaan jonkin tunnustamattoman synnin tähden tai jonkin muun henkilökohtaisen heikkouden vuoksi. On erittäin tärkeää uskovan mielelle, että syy luopumukseen sälytetään yksinomaan luopujan itsensä harteille. On kirjaimellisesti mahdotonta kuvitella, että vika olisi uskonnossa itsessään, ja sellaista järkeilyä on vältettävä mihin hintaan tahansa.
Ottaen kaiken ylläolevan huomioon on melkoisen tärkeää panna merkille, että epäaktiivisten jäsenten tai suoranaisten uskosta luopujien määrä näyttää olevan suorassa suhteessa uskovien saatavilla olevan informaation määrään. Pimeällä keskiajalla lukutaito oli esimerkiksi rajoitettu kirkonpalvelijoille, mikä varmisti sen, että uskovalla oli ulottuvillaan vain vähän tai ei ollenkaan kilpailevia ideoita. Uskova oli näin täysin riippuvainen papistaan saadakseen kuulla Totuuden. Tällainen järjestelmä salli kirkon leimata kerettiläiset uskonvihollisiksi ja vieläpä yleensä yhteiskunnan vihollisiksi. Kerettiläisyyden rangaistus suhteutui tähän käsitykseen.
Ajan myötä köyhälistö hankki enemmän lukutaitoa, minkä vaikutuksesta kirkon valta heikkeni. Siinä kun katolinen kirkko kerran piti hallussaan täydellistä Euroopan poliittista ja hengellistä valtaa, sen vaikutusvalta on nykyään vähentynyt lähes olemattomaksi. Päinvastoin on kolmannen maailman valtioissa, missä kirkolla on suuri vaikutusvalta ja missä lukutaito on kansan keskuudessa heikko.
Teollistuneet maat kylpevät nykyään informaatiotulvassa, kiitos suureksi osaksi Internetin ja siihen liittyvien informaatiokanavien räjähdysmäisen kasvun. Uskovalla on nyt lähiulottuvillaan tietoa omasta tai sen kanssa kilpailevista uskoista. Hän voi myös helposti kohdata muiden uskontojen jäseniä ja keskustella heidän kanssaan samoin kuin hänen omasta uskostaan luopuneiden kanssa. On kiintoisaa seurata, miten perinteinen usko pärjää tällä uudella aikakaudella.
"Huomaa, miten tämä lainaus esiintyy todistusten vaatimisen yhteydessä — Tuomas kieltäytyi hyväksymästä toisten opetuslasten todistusta siitä miten Jeesus oli noussut kuolleista, ellei hän voisi itse tutkia ylösnoussutta Mestaria. Jeesuksen vastauksesta ja koko kohdan luonteesta käy ilmi miten Tuomas oli näköjään jotenkin väärässä ja että olisi ollut parempi mikäli hän olisi yksinkertaisesti uskonut kyseenalaistamatta."
Kirjoittaja on osittain oikeassa, mutta kyseisessä kohdassa käy ilmi myös se, miten Jeesus suhtautui Tuomakseen. Hän ei moittinut, syytellyt, eikä nolannut häntä. Hän vain totesi, että uskoit kun näit. Totesi toki, että autuaita ovat he, jotka uskovat vaikka eivät näe, sillä autuas tarkoittaa "onnellista" ja ihminen joka joka asiassa vaatii näkyviä todisteita muistakin asioista on aika rajoittunut, koska ei voi tehdä mitään, ennekuin joku todistaan asian oikeaksi tai olemassaolevaksi. "Minä en voi lähteä mukaan tähän hankkeeseen, ennekuin se voidaan osoittaa kannattavaksi" tms.
Vastaukseni saattoi olla typerä, mutta se mitä Dan Parke puhuu kristinuskosta on minulle vierasta. Jos hän on julistanut taivasta palkkiona jne. niin en ihmettele, että mies on uupunut ja alkanut kyselemään koko homman mielekkyyttä. Hänet on johdettu harhaan siinä liikkeessä missä hän on ollut.
Hänen ratkaisunsa on järkevä, mutta syynsä eivät. Hänen kuvauksensa kristinuskosta ei kyllä vastaa maltillisiempien suuntien käsitystä Jumalasta tai pelastuksesta. Olen kuullut näistä, jotka ovat olleet liikkeissä, joissa väitetään uskovien jopa joutuvan helvettiin tietynlaisen pukeutumisen tai työstä kieltäytymisen takia.
Ei Dan Parkerin lähteminen ole hänen syynsä tai synnin syy tms. vaan vääränlaisen raamattuopetuksen syytä, siis todennäköisesti. Ainakin hänellä oli hyvin erilainen näkemys asiasta kuin mitä itse olen saanut opetusta. Hänen jumalakuvansa oli ihan erilainen, käsityksensä pelastuksesta myöskin. Kuin myös helvettikäsitys. Tai sitten hän oli jo opetellut Vapareiden opit niin hyvin, että ne olivat jo muokanneet hänen näkemystään Raamatusta. En tiedä.
No, en jaksa jauhaa tästä enempää, koska sinä et kuitenkaan usko.
Entisen kristityn todistus
Ian J. Carr
Muunnellakseni erästä tunnettua kristittyä: Vihdoinkin vapaa, Jumalan kiitos, olen vihdoinkin vapaa!
Olen nelikymppinen entinen kristitty ja tosiuskovainen, harrastin palvontaa pääasiassa fundamentalistipiireissä, vaikken koskaan pystynytkään innostuneesti iskemään kiinni kovan linjan evankeliseen oppiin.
Polkuni vapaa-ajatteluun on vienyt viisi vuotta, ja kuvailisin itseäni nykyään "avoimeksi" uskonnottomaksi. Eli minusta on hyvä kuvailla ihmistä "hengellisenä" olentona samalla kun tajuan, että käyttövoima on ilmiö, joka syntyy psyykessä tai yhteisössä, eikä ole ulkopuolisesta Jumalasta (ei varsinkaan pilvistä alas katselevasta valkopartaisesta kaverista) lähtöisin. Olen valmis hyväksymään minkä tahansa uskon positiiviset, kauniit ja runolliset ainekset samalla kun vastustan järjestyneen uskonnon kaikkia pyrkimyksiä tuputtaa dogmejaan meidän (onneksi) sekulaariin yhteiskuntaamme. Henkilökohtaisia lohduntuojiani ovat nykyään Bachin, Mozartin ja Graingerin musiikki, Housmanin ja Wilfred Owenin runous, luonnonhistoria Darwinista Dawkinsiin, postinkantaja Ferdinand Chevalin ihannepalatsi, Monty Pythonin komediat ja Pete ja Dud — nämä sekä monet, monet muut — ja vapaus olla siilaamatta jokaista sanaa tai ajatusta kristillisen fundamentalismin oppisiivilän läpi.
En myöskään ole höperö New Age-liikkeen seuraaja, vaan sekulaarihumanisti ja rationalisti. Ei ole mitään mieltä vaihtaa vanhaa uuteen, mitä tulee uskontoon: vapaus syntyy rohkeudesta tuoda esille filosofiansa oman älyllisen vilpittömyytesi tutkittavaksi.
En aio kyllästyttää lukijaa uskostaluopumiseni pitkällä käsittelyllä paitsi paria huomattavaa kohtaa, jotka saattavat auttaa toisia pysymään kurssissa. Äitini kirkossakäynti "sosiaalisena" metodistina (eli hän kävi kirkossa seuran ja kuoron vuoksi pikemmin kuin opin tähden) merkitsi sitä, että kävin pyhäkoulussa useita vuosia kymmenennen ikävuoteni molemmin puolin. Muistan yrittäneeni lukea useita kertoja uutta englanninnosta Uudesta testamentista siinä iässä; olin päättänyt käydä sen kokonaan läpi, mutta en päässyt paljon pidemmälle kuin Matteuksen sukuluetteloihin.
Muutimme toiseen kaupunkiin pian sen jälkeen, eikä kirkko enää kuulunut osana uuteen elämäämme. Tämä epäjohdonmukaisuus hämmensi minua. Tarina Eedenistä ja lankeemuksesta olivat jättäneet mieleeni lähtemättömän kuvan Jumalasta isona valkopartaisena kaverina, joka seisoi pilvellä ja kaiveli hangolla, mutta myös pysyvän kiinnostuksen Jeesusta ja kristillisyyttä kohtaan.
Yläastevuosinani minusta tuli melko kyyninen kristinuskon vastustaja huolimatta siitä, että minulla oli hyvin vähän tekemistä järjestyneen uskonnon kanssa, vaikka uskonto olikin jokapäiväisenä aiheena puhemyllyssämme. Tuleekohan se koskaan nykynuorten mieleen?
Kaksissakymmenissä tapahtui useita juttuja, joiden tähden minusta tuli (yhä ajatteleva) uudestisyntynyt kristitty: kristitty tyttöystävä, kristitty paras kaveri, yliopistolla tapahtuva käännytystyö, käyminen pinnalta katsoen luottavaisessa ja iloisessa seurakunnassa, oma filosofinen hämmennykseni, alhainen itsetunto — ja, luultavasti kiitos pyhäkoulumuistojen, lämmin ja mukava tuttuuden tunne!
Kahdenkymmenen kristittynä ja kahden ex-kristittynä eletyn vuoden jälkeen voin sanoa:
Mikäli ei-kristityt ystäväni olisivat pystyneet kertomaan minulle, mitä nyt tiedän Raamatusta ja kristillisyyden historiasta, minun ei olisi koskaan tarvinnut ryhtyä uskovaiseksi!!! Tämän vuoksi vapaa-ajattelijoiden on tärkeää tietää ensinnäkin miksi he eivät usko ja toiseksi, miksi Raamattu ei ole eikä koskaan ole ollutkaan Jumalan sanaa.
Mikä sitten meni vinoon uskossani? Seuraavassa muutamia epäilyksiäni institutionaalisesta kristillisyydestä.
Liian monta kauhistuttavan vastenmielistä opetusta, esim. pakanoiden, vieläpä sellaisten, joille ei ole opetettu evankeliumia, kiroaminen.
Vääristely: Älä koskaan sano "Raamattu", sano mieluummin "Jumalan sana", jottei sen auktoriteettia asetettaisi kyseenalaiseksi. Koskaan ei kuitenkaan keskusteltu Raamatun kritiikistä tai historiasta.
Huomasin, että sanaa "kuuliaisuus" käytettiin saarnoissa paljon useammin kuin sanaa "rakkaus".
Tapasin ihmisiä, joiden fanaattinen pakkomielle Herrasta oli tehnyt heistä tyhjiä ajatuksettomia ihmisen kuoria, vailla persoonallisuutta.
Kreationismin verinen ajattelutapa ja älyllinen itsemurha, ja muut kirjaimellisuuden muodot. Minkälaisen pienen, halpamaisen heimojumalan nämä ihmiset ovatkaan luoneet!
Kristinuskon puolustajien harrastama pyhien kirjoitusten historialliselle paikalleen asettamatta jättäminen, ja heidän lähestulkoon täydellinen tietämättömyytensä siitä.
Kohtasin modernin urbaanimyytin ilmiön ja tajusin, että ihmisluontoon kuuluu haluta nähdä merkityksiä kaikessa (kuten neitsyt Marian kuvia omituisenmuotoisissa sämpylöissä). Täytyy olla olemassa "jotain enemmän" (tarkoittaa jotain yliluonnollista), kuuluu tämä epämääräinen väite. Ei täydy, jos on rohkeutta katsella ympärilleen.
Kirkon ja sen seurakuntalaisten poliittinen ja sosiaalinen vanhoillisuus: itsekäs "henkilökohtaisen pelastuksen" korostus, joka sulki pois paremman maailman rakentamisen. Kristityt, jotka keksivät itseleen tekosyitä olla rikkaita ja ahneita.
Kirkon päähänpinttymys, mitä tulee seksiin — olisipa vain kiinnostus luopua itsekkyydestä, ahneudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta lähennellyt tätä!
Kun tunnen Bachin, Palestrinan, Byrdin, Tallisin ja muiden pyhän musiikin ihanuudet, minua kauhistuttaa se kamala kristillisen popmusiikin räminä, joka on korvannut hymnit jumalanpalveluksessa. Jos sitä kamaa soitetaan taivaassa, en haluaisi olla siellä!
TV-pastorit. (Lisäkommentti on tarpeeton.) Voisin jatkaa.
Aloin lukea laajalti ("Saatanallista materiaalia", sanoi kirkon vanhin, appeni Robert Funkista ja Jeesus-seminaarista). Tutkin Raamattua syvällisesti ensi kertaa kääntymykseni jälkeen. Luin liberaaleja ja radikaaleja teologeja samoin kuin vanhoillisia uskonpuolustajia, kirkon historiaa, kreationismin vastaisia artikkeleita, Stephen Jay Gouldia ja Richard Dawkinsia luonnonhistorian alalla ja lopulta entisten kristittyjen kuten Dan Barkerin tekstejä.
Aluksi lähestyin jokaista uutta ideaa pelokkaana, tietoisena siitä, että uskoni joutuisi koetukselle äärirajoilleen saakka. Minulle kävi selväksi, että "usko", jota ei voi puolustaa, ei ole pitämisen arvoinen: itse asiassa epäilen, ettei usko edes ole hyve.
Kun olin omin silmin nähnyt ilmiselvät, varhaisten kirjoittajien tekemät "saumat" heidän liittäessään pyhät kirjoitukset yhteen, en voinut enää milloinkaan hyväksyä Raamattua pyhänä, erehtymättömänä Jumalan sanana.
Viimeisen palan matkastani vapaa-ajatteluun kävin, kun arvioin sitä vahinkoa, minkä fundamentalismikristillisyys oli aiheuttanut psyykkiselle hyvinvoinnilleni ja lähimmille ihmissuhteilleni.
Kärsin vakavan depression, joka aiheutui useista tekijöistä, suurelta osin kuitenkin siitä jatkuvasta henkisestä temppujenteosta, jota vaadittiin uskossapysymisekseni. Epäjohdonmukaisuus on depressionaiheuttaja; jotkut tutkijat ovat ilmoittaneet, että fundamentalistit ovat kaksi kertaa alttiimpia sairastumaan depressioon kuin muu väestö. Eräs evankelista sanoi: "Joillakuilla on juuri tarpeeksi uskontoa niin että se häiritsee heitä sen sijaan että se siunaisi heitä."
Suhteeni perheeseeni kiristyivät aluksi, kun yritin jakaa innostukseni löydöistäni vaimoni kanssa — hänet oli kasvatettu hartaasti uskovaisessa perheessä. Hän ei ole vielä yhtynyt seuraani tällä henkisellä matkani osalla, mutta kiitän häntä siitä, että hän hyväksyy uudet filosofiani suosiollisesti ja puolustaa oikeuksiani pitää ne.
Ehkä suurimpana huolenani oli se, miten ajattelutapani vaikuttaisi lapsiimme, jotka silloin olivat 5-, 10- ja 12-vuotiaat. Kasvattaisimmeko heidät jatkossakin uskossa, jolloin minä vaikenisin "hengellisistä" asioista? Vastaus oli ilmiselvä, vaikkeikaan helppo: täydellinen rehellisyys! Lapset käyvät yhä kirkossa ja pyhäkoulussa, mutta saavat avaramman kuvan sen opetuksista, kun keskustelemme niistä kotona. Minun ei enää tarvitse tuntea syyllisyyttä, kun ohjaan heitä tieteellisten käsitteiden kuten evoluution ymmärrykseen, mikä kuuluu heidän älyllisiin, synnynnäisiin oikeuksiinsa.
Eräs vaikeimmista tehtävistä oli se, että aiheutin pettymyksen kirkolliselle perheelleni, jolla luonnollisesti ei ollut aavistustakaan pois kääntymykseni pitkästä prosessista. Minua oli jopa pidetty synnynnäisenä manttelinperijänä silloiselle johdolle. Lähetin kirjeen kirkkoneuvostolle erotakseni virallisesti jäsenyydestä, ja sitten lähetin henkilökohtaisemman kirjeen selityksenä kaikille sen jäsenille. Vain kolme heistä vaivautui käsittelemään kysymyksiäni! Sain myös vähäisen aavistuksen siitä, että raamatuntutkimuksen ja teologisten aiheiden ymmärrykseni sai pastorit tuntemaan itsensä uhatuiksi.
Siitä on nyt kaksi vuotta, kun löysin kaikki etsimäni vastaukset koskien kristinuskosta. Jonkinlaisena huonon häviäjän ihmeenä Jumala ei ole sallinut yhdenkään raa'an ja yli-innostuneen katusaarnaajan lähestyvän minua Herran asian vuoksi. Odotan innolla, minä päivänä tämä tapahtuu, niin että voin kysyä seuraavaa (enkä saa vastauksia):
Jos koko elämäsi riippuu jokaisesta Jumalan sanan tavusta, niin kerropa minulle, miten ja milloin Raamattu sai lopullisen muotonsa. — Nikean kirkolliskokous v. 325
Kuinka monta evankeliumia on olemassa? — Ei vain ne neljä kanonisoitua evankeliumia, vaan parisenkymmentä varhaista evankeliumia, joihin kuuluu m.m. Tuomaksen evankeliumi, joka löytyi täydellisenä vasta v. 1945 ja josta kirkko on ollut etupäässä piittaamaton.
Kuka kirjoitti ne? Äläkä yritä kertoa, että Matteus, Markus, Luukas ja Johannes.
Voitko selittää sellaiset muinaisten kirjoitusten tutkimukselle tärkeät käsitteet kuin "midrash", "interpolaatio", "muotokritiikki", "lähdeanalyysi" jne. Katso sanakirjasta!
Miksi Matteus ja Luukas kertovat täysin erilaiset jutut Jeesuksen syntymästä? — Joulukuussa esitetty tarina on eri osasista kokoonpantu. Eivätkö muuten "viisaat miehet" olleet oikeastaan astrologeja? Eikö astrologia ole synti?
Jos olisin taas kahdeksantoistavuotias, minun tarvitsisi kuulla seuraavaa:
Kristityillä ei ole mitään oikeutta vaatia, että sinä reagoit heidän ilosanomaansa. Niin sanottu "todiste, joka vaatii tuomiota" on heppoista kuulopuhetta, sitä paitsi parituhatta vuotta vanhaa, ja heitettäisiin ulos mistä tahansa oikeudenistunnosta.
Dogmaattista pötyä kuten kreationismia ei tarvitse edes kunnioittaa vastauksella.
Älä odota Totuuden tulevan luoksesi. Useimmat opettajat elämässäsi ovat joko yhä hämmentyneitä etsijöitä tai jäykkiä dogmaatikkoja. Jos olet minun kaltaiseni, etsit, kunnes huomaat, että tärkeä on itse matka, ei päämäärä.
Seuraa intohimoasi ja ole sen vuoksi se, joka sinun on tarkoitus olla ... ja jos sinulla on tuuria, olet löytänyt kaiken tarvitsemasi "tarkoituksen" ilman synnin, sovituksen, pelastuksen tai kirkostaerottamisen sekaantumista asiaan. Ole oma itsesi ja nauti siitä.
Elä todellisessa elämässä. Kävele metsissä, kosketa maata, hanki koira, lue lapsillesi, opettele laulamaan ja soittamaan. Auta muita: sinua — kyllä, sinua — tarvitaan! Älä tuhlaa elämääsi kuvaruudun edessä, olkoonpa se sitten TV, Internet tai videopeli: niillä on oma (hyvin rajoitettu) paikkansa, mutta mediamoguleilla on oma lehmä ojassa pyrkiessään pitämään sinut siinä — vastusta sitä!
Saanen päättää parilla suosikkisitaatilla, jotka olen merkinnyt muistiin viisaudenetsintäni aikana:
Fundamentalismista eräässä radio-ohjelmassa:
Varmuuden haluaminen on ansa, joka saa kiikkiin lapsen meissä jokaisessa.
Ja nämä, ironista kyllä eräästä kirkon lehdestä:
Rukoile myrskyssä, mutta jatka soutamista.
Huuda kaikin mokomin Jumalan puoleen, mutta elä silti elämäsi aivan kuin Häntä ei olisikaan!
Saatan olla rikkaampi, koska olen kokenut uskonnollisen version "rauhasta, joka ylittää kaiken ymmärryksen". Ainakin olen saanut omakohtaisen näkemyksen uskovaisen mielestä, mutta mielestäni itselläni on syvemmänlaatuinen rauha nyt, ei sellainen koko ajan olkansa ylitse vilkuileva, hermostunut rauha.
Ian Carr
PO Box 118
Taree NSW 2430
Australia
Punainen Lanka 6.9.2000
Haastattelija: Maarit Tastula
Jorma Hietamäki, entinen pappi, nykyään uskoton mies
--------------------------------------------------------------------------------
Kun pappi Pohjanmaalta kertoi julkisuudessa uskovansa enemmän hermosoluihin ja luonnontieteeseen kuin Jumalaan, kirkonisät älähtivät. Paljonhan voi kirkko suvaita, mutta pitäisikö kirkon suvaita myös ateistipappia?
Ei suvainnut, ja niin meni Jorma Hietamäeltä pappiskirja. Mutta mikä ihme vei tältä papilta sen uskon?
--------------------------------------------------------------------------------
MT: Viime vuoden marraskuun 16. päivänä radiotoimittaja soitti sinulle ja kertoi terveisiä tuomiokapitulilta. Mitä ne terveiset olivat?
JH:
Terveiset olivat sellaiset että mulla ei ole enää oikeutta toimia pappina. Erotettiin pappisvirasta kuudeksi kuukaudeksi — määräajaksi ensiksi ja sen jälkeen lopullisesti.
MT: Eli sä olet nyt entinen pappi?
JH: Näin on.
MT: Mikä se syy erottamiseen oli? Miten sitä perusteltiin?
JH: Esitin uskosta sellaisia tulkintoja, jotka eivät enää sopineet kirkolle. Oikeastaan — suoraan ja lyhyesti sanottuna — annoin ymmärtää, että mun on vaikea uskoa sellaiseen Jumalaan, mistä kirkko puhuu.
MT: Oliko se shokki sulle tää erottamispäätös?
JH: No ei se ihan shokki ollut, mutta pettymys se oli, koska mä toivoin, että kirkko vois vielä laajentaa seiniä. Kyllä meillä luterilaisessa kirkossa aika avaralla seinät on, katto korkealla ja seinät avaralla, mutta silti toivon, että kirkko vois vielä laajentaa tätä liikkumatilaa jäsenilleen ja myös työntekijöilleen, että se sallisi aika pitkällekin menevän asioitten kyselyn ja kyseenalaistamisen.
MT: Eli että kirkko sallisi sellaisenkin papin, joka sanoisi olevansa ateisti?
JH: No, ateisti on huono termi, huono sana, koska se on niin leimaava. Minä en pidä ateisti-sanasta.
MT: Et koe itseäsi ateistiksi?
JH: No, perinteisen määritelmän mukaan kai voi sanoa että mä sitä olen.
MT: Mikä sun elämässä oli semmonen käännekohta, mikä aloitti sen uskostaluopumisen prosessin, jos nyt näin voi sanoa?
JH: Niitä juuria tulee tietysti pitkältä ajalta, mutta ehkä viimeisin merkittävä asia on ollut psykologian opiskelu ja siihen liittyneenä aivotutkimukseen perehtyminen.
MT: Eikö siihen maailmankatsomukseen sitten enää mahtunut selittämätön vai voisko sanoa tuommonen yliluonnollinen?
JH: Mun nykyiseen maailmankuvaan ja maailmankatsomukseen siihen mahtuu kyllä selittämätön — sitä on tässä maailmassa paljon — mutta yliluonnollinen ei tahdo siihen enää mahtua.
MT: Eli on vaikea uskoa enää ihmeisiin?
JH: Niin. Siis ihmisen kannalta monet asiat saattaa tuntua mysteereiltä ja ihmeellisiltä, mutta kun niitä enemmän ja enemmän tutkitaan, niin niille löytyy luonnolliset selitykset.
MT: Kun körttiseudulta kotoisin oleva pappi tunnustaa julkisesti, ettei usko enää Jumalaan, niin miten se ympäristö suhtautuu siihen?
JH: Reaktiot on aika voimakkaita. Jotkut ihmiset kokee ehkä oman, perinteisen ajattelutapansa tulevan uhatuksi. Siis oma vakaumus se on uhattuna: joku esittää asioita ikään kuin hän tietäisi nyt paremmin.
Siinä tulee helposti asetelma, että perinteisemmän näkemyksen edustajat kokevat jäävänsä... ikään kuin heidän olisi osoitettu nyt olevan väärässä, ja sen takia siinä nousee tällainen vastarinta ja puolustusreaktio.
MT: Eli koetaan, että sä hyökkäät myös heidän maailmankuvaansa vastaan?
JH: Kyllä.
MT: Ja sitä sä et itse haluais tehdä?
JH: En. Siis mun mielestä erilaisia käsityksiä pitää hyväksyä mahdollisimman paljon. Toinen tapa suhtautua tähän mun tilanteeseen on se, miten jotkut läheiset ihmiset... mä luulen että heille tää on ollut vaikea prosessi, koska tää on personoitunut muhun tää tilanne. Luulen että läheisille ihmisille ja sukulaisille, ainakin joillekin, tää on kuitenkin häpeän paikka.
Tauko: pianomusiikkia ja muutamia valokuvia Jorman lapsuudesta ja papiksivihkimisestä.
MT: Koetko sä itsesi ihan oikeasti toisinajattelijaksi?
JH: No, yliopistomaailma ja tiedemaailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät usko siten kuin kirkko opettaa, et en mä nyt siinä mielessä ole mikään poikkeuksellinen tapaus. Mä olen ihan tällanen tavallinen tyyppi, joka on aivan niin kun omaksunut tieteellisemmän maailmankuvan ja sitä myötä irrottautunut niistä perinteisistä kristillisistä näkemyksistä. Sillä lailla mä oon tietysti toisinajattelija, että ei varmaan kovin paljon löydy pappeja, jotka on päätynyt tällaisiin näkemyksiin kuin mitä mulla nyt on.
MT: Mm. Mitäs sulle olis tapahtunut, jos sä olisit elänyt 500 vuotta aikaisemmin?
JH: Vielä kysyt! Palaisin roviolla tai olisin vankilassa tai... Joka tapauksessa olisin yhteisöni hylkäämä.
MT: Harhaoppinen?
JH: Ilman muuta. Onneksi ei enää eletä niitä aikoja. Vaikka kyllä meilläkin yhdenmukaisuuden tarve on aika voimakas. Ei niin kun ihan helppoa ole meidänkään aikana edustaa selvästi erilaisia, poikkeavia näkemyksiä ja mielipiteitä. Uskonnonvapaus meillä on, mutta miten se sitten käytännön tasolla toteutuu — se on tietysti oma lukunsa.
Miksi enkeli lensi ohi?
MT: Oliko sinulle papiksi ryhtyminen kutsumus?
JH: Oli se. Mä oon pienestä lähtien kasvanut kristillisyyteen kiinni, mä voin sanoa sillai että mulla on ollut lapsenusko ja se kristillisyys on hyvin luonnollista. Mut sen lisäksi mä nuoruudessa koin sellasta hengellistä heräämistä — kuinka sitä kuvais — jolloin uskonasiat tuli hyvin tärkeiksi.
MT: Mutta liittykö sun omaan hengelliseen herätykseesi, liittykö siihen mitään yliluonnollisia kokemuksia?
JH: Ei ehkä ihan yliluonnollisia, mutta aika voimakkaita tunnetason kokemuksia kuitenkin, sellasia, jotka mä siihen aikaan tulkitsin Jumalan ja Pyhän Hengen kosketuksiksi.
MT: Millä tavalla sä niitä nyt tulkitset?
JH: Niissä oli kysymys sosiaalipsykologisista ilmiöistä...
MT: Elikkä...?
JH: ... ja ehkä jostakin muustakin. Esimerkiksi, onhan meillä ihmisillä pohjaton hyväksytyksitulemisen tarve, ja nyt sitten kun kristinuskon sanoma julistaa, että Jumala rakastaa meitä ja me saadaan synnit anteeksi Häneltä; niin kun omalle kohdalle tällaisen asian ottaa vastaan, niin kyllä siinä ihminen saa kokea voimakasta hyvänolontunnetta. Se on siis ihan psykologinen ilmiö.
MT: Saa mennä Jumalan syliin lepäämään?
JH: Kyllä. Ja siinä pohjimmiltaan — olikin hyvä kun sanoit, että "saa mennä Jumalan syliin" — nimittäin syli on ihmiselle se on äärimmäisen tärkeä asia. Kun me aloitellaan tätä elämää vauvoina, niin mehän nautitaan äidin sylistä, ja meille syntyy hyvin lämmin, läheinen... psykologit sanoo, että se on symbioottinen suhde vauvan ja äidin välillä. Ja pitkin elämää me oikeastaan vielä kaivataan sitä turvallisuutta ja lämpöä, mitä äidin syli, josta me ollaan kuitenkin siellä lapsuudessa pikku hiljaa jouduttu irtautumaan, on — ja on ollut pakko oppia seisomaan omilla jaloilla enemmän.
MT: No uskonnollisissa kokemuksissa sinun mielestäsi — nyt kun tänä päivänä ajattelet — niin on kyse nimenomaan siitä?
JH: Siinä on paljon samaa. Tämä antaa pohjan sille elämykselle, mitä uskonnollisessa tilanteessa voidaan kokea.
MT: Eikö se ole hyvä asia, jos ihminen kokee olevansa sylissä?
JH: On se hyvä asia. Enkä mä ollenkaan nytkään ajattele sillä tavalla, että ne hengelliset kokemukset, mitä mulla on ollut, olis jotenkin negatiivisia. Ne on ollut ihan positiivisia ja jotenkin ajattelen, että melkein voisin suositella kenelle vaan sellaisia.
MT: Minkälainen se sun lapsuutesi ja nuoruutesi Jumala oli, oliko se rankaiseva vai rakastava?
JH: Mulla ei ole koskaan ollut rankaisevaa Jumalaa. Jumala on ollut aina mulle hyvä isä, isähahmo. Se oli niin kun Joosef-kertomusten Jumala, joka suojeli ja varjeli. Siis Vanhassa testamentissa Jumala kuvataan sellaiseksi, joka suuttuu ja kostaa ja toimii hyvin inhimillisesti. Mulla ei ole koskaan ollut itsellä näin ihmismäistä jumalakäsitystä...
MT: Eikä myöskään niin armotonta jumalaa?
JH: Ei.
MT: Missä vaiheessa sun maailmaasi sitten luikerteli tämä epäilyksen ajatus? Oliko sitä jo nuoruudessa jossain suhteessa?
JH: On sitä ollut. Muistan esimerkiksi sen, että mun oli nuorena jo aika vaikea uskoa enkeleihin. Sillon kun ne joillekin on hyvin tärkeitä ja kertoo siitä Jumalan varjeluksesta, niin minä ajattelin, että mitä Jumala sellasilla otuksilla tekee? Ja sitten kuitenkin kun siis elämässä tapahtuu karmeita asioita, on ihan selittämätöntä kärsimystä. Lapsia, jotka joutuu kärsimään. Missä ne heidän enkelinsä silloin on? Se vähän tökki tämä enkeliusko.
MT: Kuinka radikaali sä olit nuoruudessasi suhteessa esimerkiksi naispappeuteen tai myöhempiin tällasiin kiistakysymyksiin?
JH: Mä en ole koskaan ollut mikään fundamentalisti... et tämä olisin jotenkin ajatellut että kun Raamatussa sanotaan näin niin se on prikulleen näin. Mistä se johtuukaan, että mun suhtautuminen Raamattuun on ollut ihan nuoruudesta lähtien tietyllä lailla rationaalinen, tai että se ei oo ollut sillai ikään kuin taivaasta pudonnut totuus että se on just näin ja... esimerkiksi niin kuin naispappeuden suhteen... niin kyllä mä oon siihen suhtautunut myönteisenpuoleisesti koko ajan. Muistan... meillä siellä nuorten porukassa oli yks tyttö, joka oli todella hyvä puhuja, hän piti hyviä hengellisiä puheita. Hänen puheensa koskettivat monia ihmisiä. Silloin jo ajattelin, että kyllä Paavali taitaa olla väärässä ajatuksineen, että "nainen vaietkoon seurakunnassa".
MT: Osasitko tai mahdoitko silloin 20 vuotta sitten kun sinut vihittiin papiksi niin aavistella, että tällaista myöhemmin elämässäsi tulisi eteen?
JH: Kuule en todellakaan! Siis mähän olen ollut sellanen pappi, joka oli hyvin varma omasta uskosta ja tuonpuoleisen todellisuudesta. Mä olin hyvin varma siitä, että nämä asiat on totta ja jotenkin mä ihmettelin ihmisiä, jotka jotenkin irtaantui tai luopui uskosta.
Julmat tyrannosaurukset ja perin syntiset ihmiset
MT: Missä vaiheessa sä siirryit pois papin töistä ja rupesit opettajaksi?
JH: Olisko ollut vuosi -91. Seinäjoen lukioon tarvittiin uskonnon ja psykologian viransijaista ja mua pyydettiin siihen ja otin sen homman vastaan. Aluksi taisin olla puoli vuotta siellä koulussa ja sitten myöhemmin taas uudestaan. Sitä kautta mä innostuin psykologiasta.
MT: Ja siitä alko tää sun tieteellinen urasi vai voisko niin sanoa? Tieteellinen ajattelusi?
JH: Tiedä, minkälaista tieteellistä uraa tässä on takana, mutta kyllä, se on ollut merkittävä käännekohta.
MT: Minkälaiset kokemukset sun elämässä ovat olleet niitä, jotka näin jälkikäteen aatellen ovat jollain tavalla murentaneet tätä sun uskoasi?
JH: Kun minä papiksi opiskelin, niin mulla oli pääaineena Uuden testamentin eksegetiikka, joka siis tarkoittaa Raamatun tutkimusta ja Raamatun ajan historiaan perehtymistä, tieteenalaa. Sillon mä huomasin jo hyvin selkesti sen, että Raamattu todellakin on oman aikansa ihmisten tulkintaa asioista, eikä se oo jotenkin sellaista yksiselitteisen ehdotonta, jumalallista totuutta. Se on merkinnyt mulle aika paljon... tämän löydön tekeminen.
No sitten yks merkittävä asia on ollut biologia. Siis biologian puolella aika selkeästi on pystytty perustelemaan evoluutiokehitys ja nykypäivänä se on, voi sanoa, siis aivan kiistaton tieteellinen tosiasia.
MT: Elikkä mitä se evoluutio nyt tarkkaan ottaen tarkottaa?
JH: Niin, maailmassa kaikki elämä on kehittynyt pitkän ajanjakson, pitkien aikojen kuluessa ja myös ihminen on pitkän kehityksen tulos.
MT: Noussut vedestä maalle.
JH: Noh, kyllä. Ja sittenhän kärsimyksen ongelma on yks iso alue, joka on tökkinyt... sitä miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä ja pahaa, jos tämä maailma on hyvän Jumalan luoma maailma.
MT: Eli minkälaisissa ihan konkreettisissa tilanteissa sä oot joutunut pohtimaan tätä kärsimyksen ongelmaa?
JH: Siis konkreettiset tilanteet on jotenkin niin lähellekin tulevia, esim. mun sekä siskolta että veljeltä on kuollut lapsi liikenneonnettomuudessa... hyvin traagisia tapahtumia. On tuttavia, joille on tapahtunut muunlaisia onnettomuuksia: yks isä peruutti kotipihassa vahingossa puolitoistavuotiaan lapsensa. Lapsi kuoli.
Yks poika sairastui 14-vuotiaana syöpään. Hänen puolestaan rukoiltiin, ja jotkut uskovat saivat profetioita, että hän paranee ja tulee olemaan täällä Jumalan merkki, mutta ei mitään sellasta tapahtunut, hän kärsi, kitui ja kuoli 17-vuotiaana tähän sairauteensa.
Siis maailmahan on täynnä tällaista kärsimystä: estoniat, kurskit uppoaa, onnettomuuksia tapahtuu, tulivuoret purkautuu...
MT: Eli sä et pystynyt enää uskomaan siihen ajatukseen, millä ihmiset yleensä lohduttautuvat, että tällä kaikella kärsimyksellä on joku tarkoituksensa?
JH: Ei se enää mua lohduttanut. Mä luulen, että sellaiset ihmiset, jotka ovat kohdanneet tätä kärsimystä... niin usko saattaa heille toimia jonkinlaisena selviytymiskeinona. Se antaa lohdutusta ja ajatusta siitä, että nää kärsineet on nyt saanut hyvän osan, mutta mun mielestä se on tietyllä lailla keinotekoista lohdutusta.
MT: Et me ei ollakaan Jumalan varjeluksessa siinä mielessä kun on totuttu ajattelemaan?
JH: Niin. Se on karmee tosiasia: ei oo Jumalaa.
Tauko: Musiikkia, Una furtiva lacrima. Kuvia kärsivistä, sodan ja nälän jaloissa elävistä ihmisistä.
MT: Mut miten sä selität nykyisin kärsimyksen? Miksi sitä on, mihin sitä tarvitaan?
JH: Ei sitä tarvita mihinkään, mut siis tämän elämän luonteeseen vaan kuuluu että täällä maailmassa on sellaiset olosuhteet, jotka aikaansaa asioita, jotka muodostuu kärsimyksiksi.
Musta kristinusko on tässä suhteessa hyvin ongelmallisessa tilanteessa kun se selittää, että ihmisen lankeemuksen myötä tuli tähän maailmaan kärsimykset — synti ja sairaus ja kärsimykset.
Kuitenkin me tiedetään, että paljon ennen ihmisen maapallolle tulemista niin täällä, niin kun mä oon sanonut monissa yhteyksissä, että tyrannosaurukset popsi pienempiänsä ja tulivuoret purkautui ja eläimet kärsi. Kipua ja kärsimystä oli aivan valtavasti täällä jo ennen ihmisen maapallolle tulemista. Ei siis ihmisen lankeemus missään nimessä riitä selittämään tätä kärsimystä, mikä maailmassa on.
MT: Eli tää sun uskos perisyntiin... niin se on aika pahasti horjunut?
JH: Niin nimenomaan. Siis kyllähän ihmisellä on myös taipumus pahaan ja ihminenkin tekee väärin, en minä sitä kiellä, että näin on. Mutta täs maailmassa on paljon muuta, joka aiheuttaa kärsimystä.
Mutta tähän kristinuskon suhtautumiseen syntiin ja kärsimykseen liittyy myös tämä ongelma, että ajatellaan, että ihminen on langennut ja sitten sen takia hänellä on tämä anteeksisaamisen tarve.
Mutta jos nyt Jumala on ollut kaikkivaltias, kaikkitietävä ja rakastava, niin miks Hän loi tällaisen maailman, missä ihminen sitten jatkuvasti lankeaa ja tekee väärin ja kärsii?
MT: Eli miksi Jumala antaa pahan tapahtua?
JH: Niin, miksi pitää olla Jumalalla kaikki muka helvetit ja kadotukset. Eihän siis... se on ihmisten tietynlaista uskonnollista kehitelmää, mikä on aikojen kuluessa syntynyt.
Mutta jos nykyajan näkökulmasta asioita tarkastelee todella avoimesti ja kriittisesti niin en minä ymmärrä, voiko päätyä muuhun käsitykseen kuin että noi vanhat käsitykset on vääriä. Ei oo sellaista Jumalaa ja jotakin kuolemanjälkeistä todellisuutta missä olis helvettiä ja kadotuksia.
MT: Sä et enää usko niihin?
JH: En.
Ihmeiden aika on ohi
MT: Kun sä aloit opiskella psykologiaa ja itse asiassa myöskin nykyaikaista aivotutkimusta, aika monelta kantilta luonnontieteitä, niin millä tavalla se tieto alko sitten vaikuttaa sun omaan maailmankuvaas? Miten sun maailmankuva muuttui?
JH: Mun käsitykset ihmisestä muuttui. Hyvin merkittävää on mulle ollut nimenomaan aivotutkimus, neurotiede.
Mä aloin oivaltaa, että ajattelukyky mahdollistuu ainoastaan hermosolujen toiminnan tuotoksena. Siis meillä on aivoissa, nykytutkijat sanoo, että noin sata miljardia hermosolua, jotka rakentaa siellä yhteyksiä toistensa kanssa, niin että yhdellä hermosolulla voi olla vaikka 10 000 yhteyttä muihin hermosoluihin.
Niin se on aivan mieletön verkosto, mikä on meidän aivot. Ja se vastaanottaa informaatiota eri aistien kautta ja prosessoi sitä siellä sitten. Tästä syntyy meidän aistihavainnot ja tän pohjalta syntyy ajattelukyky, muisti ja nykypäivänä niitä pystytään aika pitkälle aivojentutkimuslaitteitten avulla ja neuropsykologisin testein ja muulla tavoin pystytään jäljittämään., että mitä siellä todella tapahtuu
MT: Ihmisen tunteet, toiveet, käsitys maailmasta, jopa maailmankuva — se on pelkästään hermosolujen sähkökemiallista heiluntaa, niinkö?
JH: Tää tuntuu uskomattomalta, mutta näin se vaan on. Tietysti se että miten siitä materiaalisen tason tapahtumasta — kun siellä hermosolussa impulssit kulkee, synapseissa välittäjäaineet toimii — niin miten näistä tapahtumista sitten lopulta syntyy tämä psyykkinen elämys?
Kyllähän siinä tiede on vielä vähän ymmällään ja ihmeissään. Mutta se on selvää, että kuitenkin nimenomaan materiaaliset tapahtumat nämä psyykkiset elämykset ja meidän ajattelukyvyn aikaansaa. Ja kun näin on, niin mä jouduin miettimään, että voiko sitten olla olemassa jotakin sellaista henkistä todellisuutta, jotakin tuonpuoleisuutta tai jumalaa, joka kykenis ajattelemaan...
MT: ... ilman hermosoluja?
JH: ... ilman hermosoluja.
MT: Ja vastaus oli?
JH: Vastaus oli että ei ole, tai se on mun vastaukseni... niin, siis mun on vaikea sellaiseen uskoa.
MT: Mut miten sä selität sitten esimerkiksi uskonnossa tällaset ihmeparanemiset, joita tiettävästi tapahtuu?
JH: Ne on mielenkiintoisia. Nekin varmaan perustuu eri tapauksissa erilaisiin asioihin, mutta esimerkiksi psykiatrian puolella tunnetaan tällanen ilmiö kuin konversiohäiriöt. Kysymys on siis esimerkiksi aistin menetyksestä: joku voi sokeutua, kuuroutua, menettää puhekyvyn, halvaantua, ilman että fysiologisella puolella, elimistön puolella olis mitään konkreettista vikaa.
MT: Eli silmä ei menetä näkökykyään, mutta ihminen kokee olevansa sokea.
JH: Aivan. Eli syynä on jotkin psyykkiset tekijät. Esimerkiksi ihmisellä saattaa olla elämässä jotakin hyvin vaikeata asiaa, mitä hän ei osaa käsitellä eikä pysty kohtaamaan.
Psyyke toimii näin, että se muuttaa, heittää sen, että niin kun kääntää — konversiohan tarkottaa kääntämistä — niin kääntää sen tällaseks konkreettiseksi oireistoksi.
Ja joskus tapahtuu näin, että kun ihmisellä sitten — tällaisilla konversiohäiriöisillä — ne elämän ongelmat alkaa ratketa ja hän saa niin kun sitä psyykkistä apua, niin nää oireetkin poistuu.
Ja sit mä aattelisin näin, että joissakin näissä ihmeparantumistilanteissa, rukouksilla parantumisissa, näissä ihmeellisimmissä parantumisissa niin saattaa olla kysymys tän tyyppisistä ilmiöistä. Ihmisellä on psyykkisistä syistä johtuva joku fyysinen kipu esimerkiksi, ja nyt kun, sanotaan nyt esimerkiksi joku tunnettu saarnaaja, parantaja tulee hänen luokseen, lähestyy häntä, kohtaa hänet ihmisenä, niin siinä tapahtuu sellainen eksistentiaalinen kohtaaminen, joka on jotakin aivan ihmeellistä hänelle.
MT: Joku näkee hänet.
JH: Aivan, hänet huomioidaan, hän saa kokea hyväksytyksitulemista ihmisenä, huomioiduksi tulemista. Se on hänelle niin voimakas psyykkinen kokemus, että se laukaisee hänessä sellaisen... parantavia voimia, jotka on siis hänessä itsessään... sellainen hyvä olo. Ja saattaa laukasta sitten sen oireiston... että se poistuu, ja sitten koetaan se valtavana ihmeparantumisena.
MT: Sä et usko siihen, että ihmeparanemisissa olis kysymys tommosesta lääketieteellisestä, fysikaalisesta muutoksesta? Se on aina tämmönen psyykkinen ilmiö?
JH: No tässä mä tukeudun esimerkiksi Matti A. Miettisen tekemään tutkimukseen kun hän tutki Niilo Yli-Vainion kokouksissa 80-luvun alussa tapahtuneita ihmeparantumisia.
Se on erittäin arvokas tutkimus, josta on aivan liian vähän Suomessa puhuttu. Matti A. Miettinen tutkii siinä erittäin runsaan aineiston, ihmisiä. Hän haastattelee heidät ja lääkäri tutkii heidän tapauksensa hyvin tarkasti ja tää kirja sitten on analyysi näistä tutkimustuloksista.
Siellä käy ilmi, että yhtään sellaista parantumista Yli-Vainion kokouksissa ei tapahtunut, jotka voitais määritellä lääketieteellisesti tai luonnontieteellisesti täysin selittämättömiksi ihmeparantumisiksi.
MT: Oli ihminen nyt sitten pelkkää hermosolua tai ei, niin joka tapauksessa hänen psyykensä vaikuttaa hyvin paljon esimerkiksi ruumiin kuntoon. Tahdonvoimalla voi saada ihmeitä aikaan.
JH: Kyllä. Siis psyyke vaikuttaa uskomattoman voimakkaasti tänne fyysiseen puoleen, ja erilaiset ajatukset, mielialat... niin ne erittäin voimakkaasti vaikuttaa tähän fyysiseen puoleen.
Esimerkiksi jos ihmiselle sanotaan pahasti, hän loukkaantuu siitä, hän muuttuu alakuloiseksi ja masentuu mahdollisesti ja sen seurauksena aivoissa välittäjäaineitten määrät alkaa muuttua ja siitä tulee ihan sellanen fysiologinen uusi tila. Näin se käy.
MT: Eli uskaltaudutko siis ihan julkisesti väittämään, että kun Niilo Yli-Vainio kaatoi ihmisiä, niin siinä ei ihmisiä kaatanut Jumala, vaan Niilo Yli-Vainion karismaattinen persoona, hänen voimansa, jonka hän siirsi toisiin.
JH: Lausumasi käsitys on minun käsitykseni.
MT: Aha.
JH: Mä ymmärrän hyvin sen, että jotkut ihmiset tulkitsee asiat toisin ja haluaa nähdä siinä jonkin selittämättömän jumalallisen, yliluonnollisen vaikutuksen, mutta minä en sitä näe.
MT: Ja sama koskee sitten Nokian herätystä sinun mielestäsi?
JH: No, varmasti näin on.
MT: Ihmeillä ei ole mitään sijaa enää sinun maailmassasi?
JH: Siis mystisiä asioita tapahtuu. Varmaan on edelleen sellaisia esimerkiksi parantumisia ja ihmisten elämässä kokemuksia, jotka meille on edelleen ikään kuin avoimia ja selittämättömiä, mutta en usko, että niissäkään on lopulta sitten kysymys yliluonnollisista asioista, ne on vaan sellasia psykologisia ja fysiologisia tapahtumia, joissa meidän tieto ei vielä riitä niitten selittämiseen.
Tauko: Filmi eräästä Niilo Yli-Vainion herätyskokouksesta.
MT: Jos se kaatajapapin voima ei ole Jumalalta, niin kuin sinä väität, mutta joka tapauksessa se on voima, joka parantaa ihmisiä ja saa heidät tuntemaan itsensä terveemmiksi, niin onko se niin vaarallinen ilmiö, vaikka se olisikin ihmisen kädestä?
JH: En minä pidä sitä vaarallisena. Siis uskonnollisuuteen sisältyy paljon sellasia ilmiöitä, jotka on hyvin positiivisia ihmiselle.
MT: Eheyttäviä suorastaan?
JH: Eheyttäviä, kyllä.
MT: Eli tohtori Koivisto ja Nokian herätysliike niin sinun puolestasi se hyvin mahtuu luterilaisen kirkon sisälle?
JH: No jos minä ajattelen näin että mun pitäis sinne mahtua, niin kyllä mun mielestä toisellekin suuntaa seinät sais olla aika leveällä. Mut Suomessa vois olla joku koko valtakuntaa koskeva tai valtakuntaa kattava uskontoasiain konsultti tai mikä sitten olis... henkilö, joka jollakin tavalla kontrolloisi tätä koko uskonnollisuutta tässä maassa.
MT: Jonkunlainen uskontokansleri tyyliin Jacob Söderman?
JH: Aivan. Musta se olis, siinä olis ideaa.
MT: Eli mitä hän tutkisi? Väärinkäytöksiä?
JH: Nimenomaan, siis uskonnollista painostusta ja kun kuitenkin tällaista esiintyy, että jotkut joutuu uskonnollisen, hengellisen painostuksen kohteeksi ja väärinkäytösten kohteeksi, niin puuttuisi tällaisiin asioihin ja olisi ikään kuin tarkkailemassa. Vois olla että niin jo tieto siitä, että tällainen Suomessa on, niin se vaikuttais siihen että näitä väärinkäytöksiä vähemmän tapahtuisi.
Katuiko epäilevä Tuomas koskaan?
MT: Mitä ihmettä sä oikein olet itse etsimässä? Totuutta, siihenkö sä olet pyrkinyt kaikella tällä?
JH: Kai mä oon sitten ikuinen totuudenetsijä.
MT: Ilman itsesuojeluvaistoa?
JH: Niin.
MT: Eikö olisi ollut fiksumpaa kuitenkin ajatella omassa päässään nämä asiat mutta ei sanoa niitä ääneen?
JH: No moni on mua näin neuvonut jälkeenpäin, se on jälkiviisautta. En tiedä, toimisinko eri tavalla kuin mitä toimin, jos tietäisin, mitä niin kun mun tekemisistä seuraa. Ehkä silti toimisin samoin.
Mun prosessi oikeestaan lähti liikkeelle siitä, että mä olin huolestunut siitä, että kirkko jotenkin helposti putoaa kelkasta, sen vaikutusvalta ja merkitys tässä yhteiskunnassa alkaa vähentyä, kun se jää liian takapajuiseksi ja liian dogmaattisesti vanhoihin näkemyksiin.
Kun mä varsinkin täällä Tampereella psykologiaa opiskellessani tajusin, kuinka siis yliopistomaailmassa, tiedemaailmassa ihmiset on irtaantuneet todellisesti kirkon näkemyksistä.
MT: Moni ihmetteli, miksi et itse vapaaehtoisesti eronnut pappisvirastasi siinä vaiheessa, kun sinusta tuntui, että olet lakannut uskomasta Jumalaan.
JH: Niin, sitä on kysytty. Mä olen paljon joutunut tätä miettimään, että oonko mä tehnyt väärin siinä kun en itse pyytänyt eroa.
Mutta mä silloin ajattelin näin, että ne näkemykset, mitkä mä olin omaksunut, ne on niin jotenkin vahvasti perusteltavissa olevia, että ajattelin, että kun tiedemaailmassa, tiedemaailma on täynnä ihmisiä, jotka ajattelee samalla tavalla, niin pakko kirkonkin on hyväksyä, että näinkin voidaan ajatella. Ja on tultava nykyaikaan ja sallittava näin radikaalilla tavalla erilainen ajattelu.
MT: Mutta eikö se ole aika kova vaatimus edellyttää jopa kirkolta sitä, että se hyväksyisi papin, joka ei usko sovitusoppiin, ei usko Jumalan olemassaoloon, ei usko perisyntiin jne.
JH: Kyllä se on aika paljon vaadittu kirkolta. Ymmärrän hyvin senkin ratkaisun että kirkko veti rajan, että tämän yli ei kuitenkaan voi mennä.
Mut siitä huolimatta mulle oli pettymys se, että se raja tähän vedettiin, koska se merkitsee nyt sitä, että tällaisia ajatuksia kuin mitä mä olen esittänyt — ja mielestäni kuitenkin aika vahvasti tieteellisiin näkemyksiin perustuen — niin tätä ei nyt kirkon sisälle, ainakaan työntekijöille voitu hyväksyä.
MT: Mutta eikö sun mielestä siinä ole vähän kyse samasta kuin että jos Nokian markkinointipäällikkö kulkis pitkin tuolla kenttiä ja kertois että en usko tähän kännykkään mutta ostakaa se silti.
JH: Niin... ei se sillä lailla sama ole, että meillä kuitenkin kirkko on edustanut koko suomalaista yhteiskuntaa. Kirkon sisällä kirkon työntekijät... piispat... ovat nauttineet siitä kun he ovat saaneet sanoa, että meillä on Suomessa kansan kirkko.
On tavallaan haluttu ilmasta sitä, että melkein koko kansa lukeutuu tähän kirkkoon. Ja on pidetty hyvänä sitä, että meillä on seinät leveällä.
MT: Mutta toisaalta jos historiallisesti ajattelee, niin eihän kirkko nyt ole varsinaisesti tullut tunnetuksi tästä sananvapauden ideologiasta ja filosofiasta vuosisatojen kuluessa.
JH: Niin... ei se todellakaan siitä ole tullut tunnetuksi. Kyllähän kirkolla on, jos nyt kriittisesti tarkastellaan kirkkoa, mitä minä olen aika vähän tehnyt, niin kyllähän se aika synkkä historia on... siis todella karmee!
Kun lähdetään miekkalähetyksistä ja noitarovioista ja tieteen kahlitsemisista ja siis vallan käytöstä kaiken kaikkiaan... kyllä kirkko on aika törkeällä tavalla kunnostautunut näillä aloilla.
MT: Sä et ole itse halunnut erota kuitenkaan kristillisestä seurakunnasta, siis maksat edelleen kirkollisverosi?
JH: Kyllä.
MT: Miksi ihmeessä?
JH: Mä koen, että Suomessa luterilainen kirkko ja seurakunta on keskeinen, tai yksi hyvin merkittävä osa tätä kulttuuria, ja mä haluan siihen kuulua. En mä halua jotenkin pyristellä väkisin irti sellasesta, mihin mä oon kuulunut ja kaikki ihmiset... siihen kuuluu tää voimakas yhteisöllisyys.
MT: Se on vähän kuin sun sukusi?
JH: Joo, vähän samalla tavalla.
MT: Että sun juuret on joka tapauksessa siellä, etkä halua sitä kieltää.
JH: On, ja kuitenkin mä arvostan monia asioita, mitä kirkkoon, sen sanomaan ja seurakunnan toimintaan sisältyy. Siis seurakunnat tekee monella tavalla arvokasta ja hyvää työtä. Kyllä munkin verorahoja voidaan niihin käyttää.
MT: Kun sä pyrit rehellisyyteen, niin sanopas nyt sitten käsi sydämellä, että onko missään vaiheessa keskellä tätä prosessia tullut mieleen ajatus, että ei olis kannattanut lähteä mukaan tai että olisit katunut ratkaisujasi?
JH: [Huokaus] Kyllä sellaisia vaiheita on tullut.
MT: Niitä epäilyksen hetkiä myös epäilevälle Tuomaalle?
JH: Joillekin mun läheisille tää prosessi on ollut aika vaikea, ja oon joutunut miettimään sitä, että onko tää ollut sen arvoinen... tietyllä tavalla loukkaa ihmisiä, joita en kuitenkaan haluaisi loukata.
MT: Vanhempiasi ja sitä lähipiiriä?
JH: Äiti multa on kuollut, mutta... niin kyllä, lähipiiriä.
MT: Niin heidän on hyvin vaikea ymmärtää sitä, mitä sinussa on tapahtunut?
JH: Ainakin osalle.
MT: Koetko sä että sä olet vahingoittanut näitä lähimpiä ihmisiäsi?
JH: Siis missään tapauksessa mä en oo ketään halunnut loukata, mutta jotkut ovat loukkaantuneet ja kokeneet nämä vahingoittavina. Mä olen hyvin pahoillani siitä, koska minä oon halunnut herättää keskustelua, ja oon sitä mieltä, että erilaisillekin näkemyksille pitää antaa tilaa. Minä hyväksyn sen, että joku uskoo vakaasti Jumalaan ja rakentaa elämänsä sen uskon varaan.
MT: Se ei loukkaa sinua, sinun maailmankuvaasi?
JH: Ei, minusta se on ihan OK ja ihan hyväksyttävä asia.
MT: Ja sitä sä toivoisit sit heiltä myöskin?
JH: Niin, niin toivoisin.
MT: Onko sulla tarve käännyttää muita pois heidän uskostaan tiedeuskoon?
JH: Mä tiedostan tään ongelman, että kyllä siihen tietenkin liittyy tätä vaaraa, että mä sitten jotenkin manipuloin tai yritän tyrkyttää omaa näkemystäni toisille ihmisille, mut mä toivon, että mä en liikaa sellaiseen kuitenkaan sortuisi. Mä yritän muistaa sanoa, että nää on mun käsityksiäni, kun toinen voi ajatella ja saa ajatella eri tavalla.
MT: Ja onko se niin muuten elämässä, että jokaisen on kuitenkin löydettävä se totuus itse, omin voimin?
JH: Niin se on. Siis kukaan ei voi syöttää omaa vakaumustaan, ei uskovakaan ihminen voi syöttää suoraa omaa vakaumustaan toisille... kyllä se jokaisen täytyy itse löytää... prosessoida ne asiat ja päätyä sitten näkemyksiinsä.
Tauko: Kuvia avaruudesta.
MT: Myös tiede on sanotaan viimeisen sadankin vuoden aikana muuttunut valtavasti. On tullut koko aika uutta tietoa, vanhat totuudet ovat väistyneet ja ne on todettu vääriksi. Eikö sua pelota se, että se, mitä sä nyt pidät totuutena tieteen puolella, niin huomenna onkin pelkkää kuvitelmaa?
JH: Ei se pelota. Mä tiedän, että näin on. Ja voi olla, että kymmenen vuoden päästä joistakin asioista ajattelen toisin kuin mitä tällä hetkellä. Mä hyväksyn tämän tilanteen.
Tällä hetkellä mä rakennan käsityksiäni niitten tietojen varaan, mitkä on saatavilla. Kymmenen vuoden päästä ehkä on tarkempaa ja enemmän tietoa ja sen takia joudun muuttamaan näkemyksiäni. Mä hyväksyn muutoksen.
MT: Kuinka sä siedät sellasta epävarmuutta? Elämistä siinä, ettei koskaan tiedä, että mikä on totuus ja mikä ei?
JH: Ehkä mä en siedä sitä kovin hyvin kun mä oon näinkin radikaaleihin ratkaisuihin päätynyt. Mä olen silti yrittänyt omalla kohdalla jättää ovia auki, että jos jotakin ratkaisevaa uutta näkemystä tulee asioista, niin kuitenkin että oisin valmis sit vielä... että olis kykyä muuttaa tätä näkemystä.
MT: Pappina toimiessasi jouduit varmasti monesti istumaan ihmisten kuolinvuoteenkin äärellä. Kun sä tänä päivänä joutuisit samaan tilanteeseen, niin miten sä lohduttaisit sitä ihmistä, joka lähestyy kuolemaa, ehkä kokee kuolemanpelkoakin?
JH: Tuollaisessa tilanteessa mun mielestä on tärkeää, että ottaa huomioon kuolevan ihmisen oman maailmankuvan, oman maailmankatsomuksen ja hänen uskonsa ja käsityksensä asioista ja siitä käsin tulla siihen tilanteeseen... yrittää ihmisenä olla lähellä ja tukena. Mutta minä en voisi siinä lähteä kauheasti maalailemaan ruusuista tulevaisuutta kuoleman jälkeisenä aiheena.
MT: Eli myös se usko on mennyt?
JH: On se mennyt.
MT: Etkö sä itse koskaan tunne kuolemanpelkoa? Jos elämä on pelkkää materiaa?
JH: Mulla ei ole kuolemanpelkoa ollut. Mä en voi sanoa, ettenkö pelkäisi sitten joskus, kun kuolema mahdollisesti on lähellä, voi olla että hyvinkin koen... saattaa olla, että koen hyvinkin ahdistavana ja vaikeana oman kuoleman joskus tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä on jotenkin sinut sen asian kanssa.
Mä tunnustan tään tosiasian, että mun elämään kuuluu se, että mä tuun joskus kuolemaan. Se on luonnollinen päätepiste ja loppu tälle elämälle. Toivottavasti voin silloin sanoa, että pitkän ja mielenkiintoisen ja rikkaan elämän eläneenä oon valmis irtautumaan ja luopumaan tästä.
MT: Eli sä et odota sitä tuonpuoleista vaan sä haluat keskittyä tähän päivään?
JH: Niin. Elämä on tässä, se on nyt.
MT: Mutta kun Jumala ei sua kanna, niin kukas sua sitten nyt kantaa?
JH: Mua kantaa lähimmäiset, läheiset ihmiset, ja mua kantaa elämä itse. Varmaan aika suuri viisaus on noiden idän uskontojen edustajilla, filosofioilla, jotka sanoo, että tässä elämässä on opittava näkemään myös pienten asioitten arvo. Ehkä se on just sitä, että arjen keskellä kuitenkin se itse arki ja sen eläminen niin se on arvokasta.
--------------------------------------------------------------------------------
Huomautettakoon, että en välttämättä yhdy Jorma Hietamäen kaikkiin näkemyksiin, vaikka paljon löysinkin tästä omieni kaltaisia tuumauksia.
Kieltämättä hyvä löytö.
Jorma Hietamäki oli muuten rippikoulupastorini 1982.
Sitten hän veti johtopäätöksensä ja niin minäkin.
Hyvin on mennyt lankaa, jonka on aiheuttanut äärikarismaattinen/fundamentalistinen uskonnollisuus.
"Olen nelikymppinen entinen kristitty ja tosiuskovainen, harrastin palvontaa pääasiassa fundamentalistipiireissä, vaikken koskaan pystynytkään innostuneesti iskemään kiinni kovan linjan evankeliseen oppiin."
Kovan linjan evankelinen oppi?
"Mikäli ei-kristityt ystäväni olisivat pystyneet kertomaan minulle, mitä nyt tiedän Raamatusta ja kristillisyyden historiasta, minun ei olisi koskaan tarvinnut ryhtyä uskovaiseksi!!! "
Niinpä niin, niitä faktojahan seuraa tässä:
"Aloin lukea laajalti ("Saatanallista materiaalia", sanoi kirkon vanhin, appeni Robert Funkista ja Jeesus-seminaarista).
Hän on mennyt Jeesus-seminaarin lankaan... Ok, jatkoa...
"Jos koko elämäsi riippuu jokaisesta Jumalan sanan tavusta, niin kerropa minulle, miten ja milloin Raamattu sai lopullisen muotonsa. — Nikean kirkolliskokous v. 325 "
Väärin. Käsikirjoitukset ovat olleet lopullisessa muodossaan v. 100 mennessä, tämän vahvistaaa se, että kirkkoisät käyttivät evankeliumeja, Apostolien tekoja ja Paavalin kirjeitä saarnoissaan ja opetuksissaa jo 100 luvulla.
"Kuinka monta evankeliumia on olemassa? — Ei vain ne neljä kanonisoitua evankeliumia, vaan parisenkymmentä varhaista evankeliumia, joihin kuuluu m.m. Tuomaksen evankeliumi, joka löytyi täydellisenä vasta v. 1945 ja josta kirkko on ollut etupäässä piittaamaton."
Jokin uusi tieto? Ei todellakaan. Tuomaan evankeliumi on ollut jo pitkään tiedossa. Se on kirjoitettu vasta toisella vuosisadalla jKr, ja pitää sisällään mm. gnostilaisia näkemyksiä esim. naisen pääsystä taivaaseen ainoastaan muuttumalla mieheksi. Ei kai ole mikään ihme, ettei kirkko hyväksynyt sellaisia kaanoniin. Muissa evankeliumeissä taas kuvataan (Pietarin evankeliumi) Jeesuksen haudasta tulo niin, että siinä Jeesus ylettyy korkeammalle kuin taivas ja risti puhuu!
En viitsi tätä enempää kommentoida. Kaveri ei ole ottanut selvää muista evankeliumeista jne. vaan on niellyt Vapaa-ajattelijoiden "faktat" mukisematta. No, hänen uskonnollisen taustansa huomioon ottaen, helppo uhri Vapareille...
Pitäisiköhän laittaa materiaalia tekstissä olleeseen osoitteeseen;)?
Täytyy kyllä myöntää, että nämä kohtalot saavat kiukun nousemaan, ei ateismia tai vapaa-ajattelijoita kohtaan, vaan äärikarismaattisuutta ja ihmeiden perässä juoksijoita ym. kohtaan.
Haluankin kiittää näistä artikkeileista.
Mutta jossain kohtaa oli aistittavissa lievää epäröintiä.
Kiinnitin huomiota Niilo Y-V:stä puhuttaessa, että Jh myönsi, että ihmisessä oleva voima siirtyy toiseen ihmiseen, vai miten se meni? No kuitenkin. Edelleen jää auki, se että mikä se voima on? Voi se toki olla luonnollinenkin, mutta mielestäni sekin kuulostaa selittelylle, että todetaan jotain tapahtuneen "Mutta ei se ainakaan Jumala ole!"
Kysymykset kärsimyksestä ym. olivat tietenin aiheellisia, mutta täälläkin jo moneen kertaan käsiteltyjä.
Mukavahan näitä on lukea, herättävät paljon ajatuksia.
Mitä jos jumala onkin olemassa?
--------------------------------------------------------------------------------
Pitäisikö tuo kysymys tehdä kauhistellen? Ai että helvettiinkö tästä suoraa päätä, kun en rehellisesti voinutkaan uskoa tai hyväksyä kaikkia noita kummallisia ja kaameitakin Keski-Idän tarinoita?
--------------------------------------------------------------------------------
Kuten esimerkiksi — paholaisia ihmisissä ja sikalaumassa, jonka ilkeä Jeesus ajoi mereen (kai siat nyt sentään olivat viattomia?) — laumoittain ylösnousseita ihmisiä Jeesuksen ristinkuoleman hetkellä, mutta he katosivat historiasta täysin, vaikka jutun olisi pitänyt olla ihmiskunnan muistin sensaatiomaisin tapahtuma — puhuva aasi (tulee heti mieleen C.S. Lewisin Narnia-sarja, sinänsä erittäin hyvää luettavaa lapsille) — meren jakautuminen niin että kansa pääsi yli kuivin jaloin.
Pahimpia esimerkkejä on kai Aabrahamin aiottu pojanmurha. Miksi ihmeessä jumala semmoista vaatisi? Tapaus ei parane siitä, että sitä sanotaan 'uhriksi' tai Jeesuksen ristiinnaulitsemisen vertauskuvaksi. Aabraham olisi joka tapuksessa siinä murhannut suunnitellusti poikansa. Luulisi, että Iisakista olisi tullut isänvihaaja ja traumaattinen kaveri sellaisen kokemuksen jälkeen. Sitä paitsi jumala tässä vaatii enemmän ihmiseltä kuin itseltään, koska Aabraham ei tietääksemme ollut kaikkitietävä sen paremmin kuin Iisak-poikansa.
Toinen kaamea juttu on kun jumala mukamas käski juutalaisia säästämään viholliskansan neitsyitä itselleen, mutta tappamaan kaikki muut. 4 Moos. 31, erityisesti jakeet 15-18 ja 35.
Orjuus hyväksytään raamatussa. Miksi? Kristinuskon varsinkin pitäisi olla ollut se ensimmäinen instituutio, joka kamppailee orjuuden poistamiseksi ja olisi siten ihmisten tasa-arvoisuuden etujärjestö. Ei se ollut eikä ole — päinvastoin. Onnettomat afrikkalaiset saivat sen tuta nahoissaan.
Ja nykyäänkin luterilaiset muiden muassa väen väkisin yrittävät 'valistaa pakanoita'. Veisivät apua kuten lääkärinhoitoa ja hygienian opetusta — mutta onko siihen pakko liittää tuo ällöttävän nöyränimelä 'lähetystyö'? He siis suoraan sanoen vievät apua ja tekevät lähetystyötä oikeastaan oman palkkionsa toivossa (taivaassa), eivät pelkästä hyvästä sydämestään.
Mormonit ovat vielä pahempia, kun tunkeutuvat Afrikkaankin — tilastojen täytettähän aina tarvitaan — muka valistamaan mustia raukkoja, jotka omasta syystään ovat syntyneet 'huonommiksi' ja elävät tietämättä 'pelastuksesta'.
En kyllä tässä vaiheessa vielä huolestuisi 'sieluni' tulevaisuudesta. Näin ajattelen:
Jos jokin jumala (raamatun jumala ei kovin kaksinen ole palvottavaksi) loi ihmisen, loi hän myös ihmisen aivot ja järjen.
Ihminen on luonnostaan utelias ja kyseleväinen ja haluaa tietää kaiken 'tarkoituksen'. Siksi kai symbolinen esiäitimme Eeva otti ja söi hedelmän hyvän- ja pahantiedon puusta?
Miksi jumalalla olisi oikeus olla vihainen, jos kerran olen rehellisesti kysynyt ja saanut vastaukseksi, ettei ole olemassa mitään yliluonnollista, luonnon lakeja rikkovaa olentoa tai voimaa.
Jos jumala loi meidät ja on kaikkitietävä, silloin hän myös tuntee minut läpikotaisin eikä varmastikaan oikeudenmukaisuuden nimessä tuomitse minua siitä, että olen rehellinen omille ajatuksilleni ja tunteilleni, ja käytän järkeäni — jonka hän on antanut.
Muiden ihmisten mielipiteistä tässä asiassa en välitä tippaakaan, heillä kun ei ole sen enempää tietoa tästä asiasta kuin minullakaan. Miksi kuuntelisin jotakin muuta kuin oman järkeni ja sydämeni ääntä?
On niin mahdottomasti ihmisiä, jotka väittävät, että heillä on "sanoma jumalalta" muille. Kai jumala ottaa minuun yhteyttä, jos hänellä on sanoma minulle? Miksi hän siihen toimitukseen sanansaattajaa (=lähetyssaarnaajaa) tarvitsisi?
Minulla on täydellinen mielenrauha. Sitä olen aina etsinyt, siihen ovat tutkimukseni tähdänneet. Ateismista ja vapaa-ajattelusta olen vihdoin löytänyt sen.
Juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin uskonnoissa Jumala on yksi ja ainoa Ylin Olento, kaiken Luoja.
Ilman Jumalan tahtoa mitään ei ole olemassa. Jumala on kaikkivoipa, kaikkitietävä, kaikkialla läsnäoleva, läpeensä hyvä ja iankaikkinen. Jumalalla ei ole ollut alkua eikä hänellä ole oleva loppua. Jumala loi maailman ja sen osat jotakin tarkoitusta varten.
Jumala loi ihmisen tuntemaan, rakastamaan, kunnioittamaan, palvelemaan ja tottelemaan häntä. Jumalaa pitää ajatella maskuliinisena, vaikka Jumala on puhdas henki eikä hänellä ole aineellisia tai ruumiillisia osia. Ihmiset tullaan tuomitsemaan kuoleman jälkeen sen mukaan kuinka hyvin he ovat täyttäneet Jumalan suunnitelman. Epäonnistuneita, synnintekijöitä, rankaistaan ikuisesti. Onnistuneita palkitaan ikuisesti. Palkkion tai rankaisun tarkasta luonteesta väitellään kiihkeästi, mutta yleensä ollaan yhtä mieltä siitä, että palkitut tulevat oleskelemaan Jumalan läheisyydessä kun taas rangaistut eivät sinne pääse.
Jumalaa kuvaillaan isähahmona vanhan patriarkaalisen perherakenteen mukaan. Jumala suojelee perhettään, mutta on myös perheensä hallitsija ja hänen käskyjään on toteltava.
Kristityt pitävät Jeesus Nasaretilaista Jumalan inhimillisenä ilmentymänä. Useimmille kristityille tämä merkitsee, että Jeesus on sekä inhimillinen että jumalallinen. Tämä oppi tunnetaan nimellä Lihaksituleminen ja sitä pidetään uskon mysteeriona. Elikkä kuinka voi joku olento olla sekä inhimillinen että jumalallinen, se ylittää ihmisen käsityskyvyn. Järkeily ja logiikka eivät voi näyttää toteen sellaista uskomusta vaan sen pohjana täytyy olla usko.
Jumala antaa käskyjä ja nämä ovat moraalin perusta. Hyvänä ihmisenä eläminen edellyttää Jumalan käskyjen tottelemista. Nähtävästi murhaaminen olisi moraalisesti oikeutettua ellei Jumala kieltäisi ihmisiä murhaamasta. Mutta koska Jumala on läpeensä hyvä, meidän ei tarvitse olla huolissamme siitä, että hän saattaisi käskeä jotakin, mikä on pahasta. Hänen luonteensa kieltää sen.
--------------------------------------------------------------------------------
Ateistin täytyy uskoa, että ihmiset loivat Jumalan eikä päinvastoin. Näin sanoessamme väitämme, että suuri osa ihmiskuntaa on harhaluulon vallassa. Kuinka ateistit selittävät tämän harhaluulon alkuperän ja sen itsepintaisuuden?
Sellaiset filosofit kuin Thomas Hobbes ja Baruch de Spinoza ovat väittäneet, että usko Jumalaan sai alkunsa pelosta ja taikauskosta. Sellaiset ihmiset kuin Sigmund Freud ja Karl Marx ovat väittäneet, että harhaluulo pysyy, koska usko Jumalaan tyydyttää toiveet suojelevasta isästä ja kuolemattomuudesta, tai että se toimii huumeena ihmisen olemassaolon kurjuutta ja kärsimystä vastaan.
Jumalaan uskovat ajattelevat, että on olemassa todisteita tukemaan heidän uskoaan, tai sitten heidän mielestään ei ole mitään syytä olla uskomatta Jumalaan. Edelliset saavat usein itsensä uskomaan, että tolkuttomat, vilpilliset, petolliset, heikot, hatarat tai hullunkuriset syyt ovat päteviä. Jälkimmäiset harhauttavat itsensä usein pitämään ateisteja itsepäisinä ja haluttomina ottamaan riskin mahdollisen ylevän totuuden vuoksi. Kuinka nämä harhaluulot syntyvät?
Näillä kahdella uskovaistyypillä on yksi yhteinen piirre: he haluavat uskoa harhaluuloonsa niin kovasti, että he pettävät itseään ja ajattelevat olevansa täysin järkeviä tavoitellessaan harhaluuloaan, tai että ateistit ovat järjettömiä ja kohtuuttomia hylätessään sen. Useat myös jakavat yhteisen perusteen: heidän uskonsa antaa heille tunteen mahdista ja ylemmyydestä usein johtaen heidät tuhoamaan minkä tai kenet tahansa heitä vastustavan sekä paiskomaan siunauksia yli maailman kurjuuksien, mukaanlukien ne, joita ovat itse saaneet aikaan.
Nämä uskovaiset tuntevat, että heillä on salatiedon mahti. Salaisesta tiedosta ja voimista osallisena oleminen on perimmäinen itsekeskeisyyden huippu. Se ei ainoastaan höystä elämää vaan antaa sille tarkoituksen ja merkityksen, jota sillä ei muutoin olisi.
Toisaalta usko Jumalaan on monille uskovaisille jotakin, mitä he ovat pitäneet itsestään selvänä koko elämänsä. Usko antaa järjestystä ja tarkoituksen heidän elämälleen. Se liittää heidät uskovaisten yhteisöön antaen heille luottamusta itseensä ja uskomuksiinsa. Kaikki tärkeät ihmiset uskovan elämässä vahvistavat hänen uskonsa. Jos kasvat aikuiseksi keijukaisten keskellä, voit helposti uskoa keijukaisiin. Jos kasvat aikuiseksi Jumalan kanssa, jos jokainen sinulle tärkeä henkilö vahvistaa uskoasi Jumalaan, näet joka puolella todisteita siitä, minkä tiedät sydämessäsi olevan totta. Jumalaan uskomisen näennäisen järkevyyden päävoimana saattaa olla yhteisvahvistus (communal reinforcement).
Muutamat kunnialliset ja älykkäät hengenheimolaiset antavat viimeisen silauksen uskon vahvistukselle. Ihmiset eivät ehkä ala uskoa Jumalaan vain, koska joku pyhimys tai tiedemies tai kirjallisuuden Nobelin palkinnon saaja antaa hyväksyntänsä sille, mutta ajatus siitä, että he ovat hyvässä seurassa saa ihmiset tuntemaan olonsa mukavammaksi.
Lapsi, joka kasvaa enkelien, pyhän ehtoollisen, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen sekä Pelastajan maailmassa, ei edes huomaa logiikan ja järjen puuttumista kaikesta tuosta. Tuntuu yhtä luonnolliselta uskoa Kirkastumiseen kuin sähköön. Hänelle opetetaan rinnakkain matematiikkaa ja katekismusta, eikä tuon rinnakkainasettelun järjettömyys koskaan paljastu hänelle tai hänen pienille tovereilleen.
Kuvittelisin, että monien ihmisten on yhtä luonnollista uskoa keijukaisiin ja noitiin ja pahoihin silmäyksiin kuin siihen, että tuli on lämmin. Mutta tämä kaikki on asiaankuulumatonta siihen nähden onko keijukaisia tai noitia tai jumalia ym. olemassa.
Uskovan mielestä elämässä on enemmän järkeä jos Jumala on olemassa. Miksi sitten minusta ja muista ateisteista on ilmeistä, että kaikessa on enemmän järkeä ellei Jumalaa ole? Miksi maailmankaikkeus näyttää minusta ymmärrettävämmältä, jos se on suunnitelmaton mekanismi, jota hallitsevat vain luonnolliset, persoonattomat voimat?
Tarkastelen maailmankaikkeutta ja mitä siitä tiedetään, ja minusta sen väitetty täydellinen järjestys ja muotoilu ovat melko epätäydellisiä. Tarkastelen yksityisiä kohtia, joiden toiminta on ihmeellinen mutta muotoilu naurettava, ja päädyn ajattelemaan, ettei mikään kaikkitietävä olento muotoilisi sitä tällä tavalla.
Meidän ei tarvitse kosketella maailman pahuutta, kun elämän hyvät asiat voivat esittää näkökohtamme yhtä hyvin. Esimerkiksi ihmisen silmä ja aivot ja hermoverkosto, kudokset, neuronit jne. jotka tuottavat näön ovat ihme, mutta kuka tahansa ihminen, joka suunnittelisi vaikkapa kameran jäljittelemään silmää, lähtisi kyllä merta edemmäksi kalaan. Odottaisin kaikkitietävän olennon käyttävän paljon yksinkertaisempaa piirustusta sekä silmää että maailmankaikkeutta varten. Juuri rakenteen monimutkaisuus osoittaa, kuten Clarence Darrow huomautti, suunnitelmattomuutta ja luonnon voimien työtä ilman mitään erityistä tarkoitusta mielessään.
Käsite suurenmoisesta olennosta, joka on vastuussa kaikesta, mutta joka leikkii kosmista piilosta, johtaa minut kysymään: miksi sellainen olento kuin Jumala olisi niin kevytmielinen? Koko luomisen, käskyjen, palkintojen ja rankaisujen idea ei selvitä mitään. Kun olin lapsi, minua pyydettiin opettelemaan ulkoa vastaus kysymykseen "Miksi Jumala loi minut?", ja vastaus kuului: "Tunteakseni Hänet ja rakastaakseni, kunnioittaakseni, palvellakseni ja totellakseni Häntä." Silloin se kuulosti hyvältä. Minulla oli tämä juhlallinen, hämärä velvollisuus jotain olentoa kohtaan — olentoa, joka paljastaa itsensä tai tahtonsa vain erityisissä tilanteissa ja vain erityisesti valituille henkilöille. Olen varma siitä, että jokainen meistä lapsista opetellessaan katekismusta ulkoa toivoi, että Jumala valitsisi juuri hänet erityisen ilmoituksen välittäjäksi.
Nykyään kun kuulen ihmisistä, jotka saavat näkyjä tai kuulevat ääniä, joita he luulevat jumalallisiksi, tai ihmisistä, jotka suorittavat taikurimaisia urotöitä tai ihmetekoja, kysyn itseltäni seuraten David Humea, kumpi on todennäköisempää, että Jumala puhui tälle henkilölle vai että hän on harhaluulojen vallassa tai harjoittaa petosta? Kumpi on todennäköisempää, että erityiset voimat ovat rikkoneet luonnonlakeja vai että on tapahtunut aistiharha, petos ja/tai erehdys? En koskaan emmi vastatessani. Kukaan järkevä ihminen, jolla on vaikkapa vain järkevyyden perusperiaatteet, ei voi uskoa jumalallisiin näkyihin, ääniin tai ihmeisiin todistuksen perusteella, ei edes ensikäden todistuksen, hylkäämättä juuri noita periaatteita.
Ateistin mukaan Jumalaa ei tietenkään keksitty yhtä, vaan monta kertaa monissa kulttuureissa. Keksinnön samankaltaisuudet johtuvat ihmisen luonteen ja kokemuksien samankaltaisuuksista. Syntymä, suvunjatkaminen, kärsimys ja kuolema ovat yleismaailmallisia. Niin Jumalan hahmot ja jumalkokemukset kuin keksinnön hyödyllisyys kuvastuvat sellaisissa yleismaailmallisesti jaetuissa kokemuksissa.
Monille usko Jumalaan merkitsee uskoa siihen, että ellei Jumalaa olisi, he olisivat vapaita tekemään mitä tahansa pahoja tekoja, kuinka katalia hyvänsä. He sanovat, että ainoa asia, mikä pitää heitä aisoissa, on Jumalan käskyt olla murhaamatta, varastamatta jne. He sanovat, ettei heidän elämällään olisi merkitystä elleivät he saisi ylhäältä käskyjä, jotka selittävät mitä heidän pitää tehdä elämällään. Mutta minkälainen tarkoitus on elämällä, joka perustuu pelkästään sokeaan kuuliaisuuteen? Olemme nähneet sokean tottelevaisuuden vahingolliset vaikutukset historiassa liian moneen kertaan pitääksemme sellaista näkökantaa uskottavana.
--------------------------------------------------------------------------------
Lähde: The Skeptic's Dictionary by Robert T. Carroll
McWrath on pappi.
Oletatko papilta löytyvän ymmärtämystä ateistille?
Ateismin historian voi kirjoittaa lyhyemminkin: siellä missä on uskoa on myös epäilyä. Ateismin historia ei siis voi olla nuorempi kuin uskontojenkaan historia.
Kuten aiemmin sanoin, ensimmäinen ateisti lienee ollut neandertalilainen luolamies joka tuhahteli heimon poppamiehen mammutinkaatorituaaleille.
>> 4. Ihminen tietää sisäisesti oikean ja väärän eron. Moraali on osa luonnollista ihmisyyttä. Tämä oletus on looginen. Mutta se ei ole kovin uskottava. Tietyissä tapauksissa useimmat ihmiset tietävät oikean ja väärän eron vaikka eivät olisi saaneet mitään opetusta (esim. toisen ihmisen tappaminen tai lasten raiskaaminen). > Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että kaikki ihmiset ja kaikissa kysymyksissä tietäisivät aina oikean ja väärän eron. Muutoinhan maailma olisi jo rauhan tyyssija eikä lakejakaan tarvitsisi olla. Kaikki vain noudattaisivat sisäistä moraalilinjaansa. > Moraalikysymysten pohdinta on osa luonnollista ihmisyyttä, mutta se ei tarkoita sitä että oikean ja väärä todella pystyttäisi erottaman toisistaan oma ajattelun kautta. Ihmiset olisivat jo löytäneet kaikkia sitovat lopulliset ja yhteiset lait, jos ihminen kykenisi erottamaan lopullisesti oikean ja väärän. > Humanismi yrittää yhä tätä, mutta lopputuloksena on ollut vain jatkuvasti muuttuvien käsitysten ja normien tila, joita filosofiset muotivirtaukset heiluttelevat. Tässä kysymyksessä ei oikeastaan ole tapahtunut juuri mitään edistystä, ainoastaan muutosta. Yksimielisyyttä ei ole löytynyt moraalikysymyksissä eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Siksi tämä ateistinen oletus ei ole kovin uskottava eikä lähimainkaan käytäntöön sovellettavissa. Se ei täytä uskottavuuden tai käytäntöön sovellettavuuden kriteerejä.
Ateisti voi olla - ja todennäköisesti onkin - jollei ole koskaan kuullut kerrottavan jumalista. Uskovainen ei ihminen voi olla, ellei joku ole hänelle käynyt kertomassa tuota ammoin keksittyä tarinaa; erittäin harva ihminen älyäisi ruveta keksimään jumalaa omin toimin sen enempää kuin mörköjäkään.
Oltiin sitten harkitsemassa puusta jalkautumista tai kuuhun lentämistä, ateismi on luontokappaleen luonnollinen olotila.
Kumpaa näistä kolmesta palvotaan?
1)Isää , eli Jumalaa
2)Poikaa eli Jeesusta
3)Pyhäähenkeä
Ja kerro miksi ei suoraan Jumalaa, miksi jotain välikäsiä?
Ateisti ei usko Jumalaan, ei sen kummemmin voi olla poikiakaan saatikka mitään pyhiä henkiä.
Mielikuvitus on tuottanut sinulle Tepposet, joten palaa maan pinnalle hihhuli, jooko? :)
Täällä on jo aikaisemmin todettu, että kyseinen kirja on enemmänkin apologetiikkaa maustettuna McGrathin spekulaatioilla ateismin laskusta/heikkenemisestä. Mistään objektiivisuuteen pyrkivästä historian tutkimuksesta ei ole kyse, kuten ehkä voisi pelkän kirjan nimen perusteella olettaa. McGrath menee pieleen jo ihan alkumetreillä määrittelemällä ateismin lähinnä antiteismiksi, jota se ei suinkaan ole. McGrathin spekulaatiot ateismin laskusta jo antaa ilmi, että McGrathilla on oma pyhä lehmä ojassa.