tähtikirkasta maaliskuun yötä, näkökykyni yltäessä vain muutamien valovuosien päähän mutta samalla tietäen myriadien galaksien loputtoman joukon jatkuvan äärettömyyksiin, tunnen turvallisuutta ja voin sanoa: Isä, tämä on Sinun kättesi tekoa!
Tai:
Kun istun karavaaniseraljissa muinaisen Silkkitien varrella, tuhatvuotisten öisten nuotiotulien loimussa, täysikuun loisteessa, hiekkakirppujen ja saalistavien skorpionien rapsahtavien äänien ja kamelin unisenkumean mölähdyksen antaessa kaikupohjaa tarinankertojan laulavalle äänelle, hänen kertoessaan käsittämättömin sanoin menneisatä ajoistta: ajoista ennen sanoja; ennen myöhemminnpyhitettyjä kertomuksia; ennen lauluja; ennen kalenterihin hakattuja aikoja, jolloin vain hiekkakirpun rappina sannan seassa ja kamelin mörähdys keitaalla, olivat ainoat äänet tähtikirkkaassa yössä nuotiotulen viimeiswen kajon hiipuessa hiilloksen punertavaan hämäryyteen.
Näitä ajatellessani ja muistellessani voin sanoa: Isä. Sinä annoit minulle tämän kaiken. Kipeää on vain ,että se kaikki tulee katoamaan minun kerallani. Kukaan ei koskaan tule katsomaan sinun luomistekojasi minun tavallani, kukaan ei kuule samaa rapsahdusta samalla tavoin koskaan enää jäähtyvässä aavikon hiekassa.
Hyvät adventistiysräväni. Teilläkään ei ole minulle mitään annettavaa. Samoinkuin itsekin olen, olette tekin vain ajan lapsia. Oikein tai väärin - en tiedä - kuitenkin luulen nähneeni yhtä pitkälle kuin tekin. Jos olen väärässä, antakaa anteeksi: puhuin sydämelläni, en järjelläni - sikäli kuin se nyt ylipäänsä on ihmiselle mahdollista.
Jos kuitenkin olisin pisarankaan vertaa oikeilla jäljillä - pyydän - katsokaa joskus taivaalle tähtikirkkana yönä ja kuunnekaa sadunkertojan tarinaa nuotiotulen loimussa.
Tai:
Kun istun karavaaniseraljissa muinaisen Silkkitien varrella, tuhatvuotisten öisten nuotiotulien loimussa, täysikuun loisteessa, hiekkakirppujen ja saalistavien skorpionien rapsahtavien äänien ja kamelin unisenkumean mölähdyksen antaessa kaikupohjaa tarinankertojan laulavalle äänelle, hänen kertoessaan käsittämättömin sanoin menneisatä ajoistta: ajoista ennen sanoja; ennen myöhemminnpyhitettyjä kertomuksia; ennen lauluja; ennen kalenterihin hakattuja aikoja, jolloin vain hiekkakirpun rappina sannan seassa ja kamelin mörähdys keitaalla, olivat ainoat äänet tähtikirkkaassa yössä nuotiotulen viimeiswen kajon hiipuessa hiilloksen punertavaan hämäryyteen.
Näitä ajatellessani ja muistellessani voin sanoa: Isä. Sinä annoit minulle tämän kaiken. Kipeää on vain ,että se kaikki tulee katoamaan minun kerallani. Kukaan ei koskaan tule katsomaan sinun luomistekojasi minun tavallani, kukaan ei kuule samaa rapsahdusta samalla tavoin koskaan enää jäähtyvässä aavikon hiekassa.
Hyvät adventistiysräväni. Teilläkään ei ole minulle mitään annettavaa. Samoinkuin itsekin olen, olette tekin vain ajan lapsia. Oikein tai väärin - en tiedä - kuitenkin luulen nähneeni yhtä pitkälle kuin tekin. Jos olen väärässä, antakaa anteeksi: puhuin sydämelläni, en järjelläni - sikäli kuin se nyt ylipäänsä on ihmiselle mahdollista.
Jos kuitenkin olisin pisarankaan vertaa oikeilla jäljillä - pyydän - katsokaa joskus taivaalle tähtikirkkana yönä ja kuunnekaa sadunkertojan tarinaa nuotiotulen loimussa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
vain Jumalalla - mutta ihminen voi kertoa Jumalan suuruudesta (kuten teit), mutta ihmisen ei pitäisi keskittyä vain siihen mitä saa vaan myöskin mitä antaa.
jota kukaan muukaan ri enää muista.
Satu on satu, mutta Jumala on todellisuus.
Jos Jumala ei puhu ihmisen kautta, niin ei tosiaan kellään ole mitään sanottavaa, annettavaa. Minä olen alku ja loppu.
Uskon kuitenkin kaikkivaltiaaseen Taivaan ja Maan Luojaan, joka tänäkin päivänä puuhuu ja käyttää ihmistä työssään.
satu. Ihmisen yritys tavoittaa tavoittamatonta, käsittää käsittämätönta. Jumalamme on satu, taru - ja kuitenkin - kuitenkin! - ainoa josta elämme.