Tarinani...

en löytänyt tälle muutakaan paikkaa... Toivon että mahdollisimman moni lukisi tämän...
_________________________________________________


Yksin… Tajusin olevani silloin yksin.
Siitä on pian vuosi. Viime vuoden toukokuussa.. viimeinen päivä, vai oliko se kesäkuun ensimmäinen…
Silloin tajusin sen.
Olin yksin.

Oli siis viimeinen viikko koulua… Ysi… sitten tulisi vapaus.
Oli kenraalit, ja pääsimme takaisin kouluun.
Olin liikkeellä pyörällä, ja kenraalit olivat olleet kaupungintalolla, jossa juhla pidettiin.
Ajoin aivan rauhallisesti ja yks kaks törmäsin lukiolaistyttöön.
En tajua miten kävi… minä vain tipuin pyörän selästä, tai paremmin sanottuna lensin.
Lukiolaistytölle ei käynyt mitään. Onneksi.
Mutta minulle kävi. Löin pääni asfalttiin, onneksi oli kypärä. Se ”turha” kapine pelasti minut.
En muista yhtään mitään tästä kohtaan. Muistini pimentyi oikeastaan siitä lähtien kun huomasin tytön,
En tajua miten. En edes muista miten lensin.
Seuraava kunnollinen muistikuva oli kun nousin seisomaan ja lukiolaistyttö pyyteli anteeksi ja selitti että piti jatkaa.
Hän oli jo myöhässä. Sitten hän lähti.
Eräs nainen auttoi minut istumaan aidalle. Katselin ohikulkevia ihmisiä… ihmisiä jotka olivat opiskelleet kolme vuotta kanssani… Kolme pitkää vuotta. Samassa liikassa, samalla kuviksen tunnilla… Jokainen heistä käveli ohitseni ja katsoi nenän varttaan pitkin.
Onneksi se nainen auttoi minua. Käski jonkun soittaa ambulanssi. Eräs toinen nainen taisi soittaa… Mutta ei koulutoverini… Olin kuolla, eivätkä he välittäneet….

Hetken päästä Uskonnon opettajani pysähtyi huomatessaan minut. Emme olleet koskaan tulleet toimeen kunnolla. Haukuin häntä naistenvihaajaksi, sillä hän heitti usein huonoa juttuja… Mutta hän oli hyvä opettaja. Rento.
Hän jäi luoksesi, sillä nainen joka auttoi minua, joutui jatkamaan matkaansa… Opettaja totesi että soittaisi heti päästyään koululle, niin äidille. Käskin hänen sanoa äidille, ettei olisi hätää. Kaikki oli hyvin, niin käskin hänen sanoa.
Opettajani vielä laittoi pyöri lukkoon aitaan ja piti minulle seuraa. Katsoin kuinka koulutoverit edelleen kävelivät ohitseni….

Ambulanssi saapui pian ja lähdin terveyskeskukseen. Siellä makasin pari tuntia ja äitini saapui sinne. Viimein pääsin kotiin… Lievä aivotärähdys oli ollut. Lähdin heti kotiin tultuani kouluun, tai no en heti… mutta pian. Piti puhua vakuutusasioista.. ja iltapäivällä oli tukioppilaidenateria, ja aioin mennä sille.

Menin kouluun eikä kukaan kysynyt kuinka voin… vasta omat luokkalaiseni kysyivät…. Mutta yksi heistä oli kävellyt ohitseni….

Olen miettinyt tätä tapahtumaa jo pitkään… melkein kaikki tunsivat minut koulussa… mutta minä en kyllä ketään… Mutta kuitenkin… Kukaan ei välittänyt musta… Ei edes omaa koulukaveria jäädä auttamaan… Mihin Suomi on menossa… Olisin voinut kuolla… Olisin voinut jäädä siihen auton alle, jos olisi tullut auto… Mutta ei kukaan välittänyt… Kukaan koulukavereistani ei auttanut minua… vasta ohikulkijat ja opettajani auttoivat….

Nyt pyydän teitä kaikkia, jotka luette tämän… Tämä voi tapahtua teille… Voitte olla minun osassani, tai sitten ohikulkija… Ja jos olette ohikulkija… Pyydän jääkää auttamaan… Ihmisen henki voi olla siitä kiinni… Siitä yhdestä ihmisestä voi olla henki kiinni…