Äiti ei ole koskaan ollut mulle mikään henkinen turvapilari koska meillä on niin erilaiset näkemykset asioista. Sellainen maallinen tuki se on kyllä ollut ja korvaamaton. Kun masensi, sain mennä äitin luo niin pitkäksi aikaa kun halusin vain olemaan ja miettimään asioita. Äiti ei millään tavalla painostanut töihin tai opiskelemaan, vaikka sitä odotinkin ensimmäiset pari viikkoa ja ne menivät sen takia sinänsä henkisen kasvuni kannalta hukkaan.
Äitin kuukausitulot olivat lähes poikkeuksetta alle tonnin tai tonnin luokkaa ja silti sain loisia äitin luona. Varmistin kuitenkin aina, että pärjätäänhän me taloudellisesti ja aina kuin ihmeen kaupalla pärjättiin. Äiti ei ollut mikään materialisti ja sen takia ei koskaan valittanut vaikka nipin napin saatiin vitaalit maksettua. Äiti vuokrasi kolmiota sen varalta, jos me pennut halutaan tulla joskus käymään. Meitä kun oli siunaantunut jonkinmoinen liuta.
Parin kuukauden kuluttua en vain enää kehdannut olla vain toimettomana ja hyötyä köyhästä äidistäni ja hain koulutukseen. Koulutus oli minulle henkisesti melko hankala koska en sopeutunut, mutta tiesin, että oli rahan takia pysyttävä siellä. Siskoni vuoro oli nyt loisia ja senkin takia tarvittiin lisätienestiä. Halusin monta kertaa lopettaa koulutuksen kesken, ja aloittaa viikonlopputyöt (tienesti olisi yhtä suuri), mutta äiti kannusti jatkamaan. En ole ikinä voinut sietää minkäänlaista kannustamista tai painostamista ja kärsin siitä vähän. Hain myös kouluun ja pääsin sisään.
Koko tämä ajan salaa toivoin, että äiti kuolisi. Ei sen takia, että vihaisin häntä jotekin. Päinvastoin, hän oli minulle todella rakas ja näin äitin aina lapsenomaisen viattomana ja huolenpitoa ja tukea tarvitsevana ihmisenä. Mutta en voinut elää omaa elämääni normaalisti. Niin kauan kun tiesin äitini olevan elossa, turvauduin äitiin ja näin velvollisuudekseni auttaa äitiä. Toisaalta auttamisesta olisin saanut suunnatonta mielihyvää, mutta en osannut auttaa. Aina jos tein jotain oman mieleni mukaan ja näin äitin pettyvän tai kärsivän päätöksistäni, jouduin pakittamaan. Ja usein niin kävi, juuri meidän näkemyserojemme takia. Elin elämääni jollekin toiselle, en itselleni.
Haaveilin joskus salaa, että lavastan oman kuolemani ja aloitan uuden elämän jossain muualla. Poltan sillat takanani. En kuitenkaan olisi koskaan voinut tehdä mitään sellaista, koska tiesin millaista surua se äitille olisi tuottanut. Hän ei ansainnut sellaista.
Olin loukussa. Tiesin, että sitten kun olisin vanhempi, voisin ostaa äitille pienen mökin ja kasvimaan, mistä äiti aina haaveili. Se oli se tavoite, jonka takia jaksoin. Suunnittelin mökin monta kertaa sisustuksineen ja kävin jopa katsomassa pienten tilojen hintoja netistä. Laskeskelin, että jos vajaa kolmekymppisenä minulla on ammatti ja vakityö ja otan silloin lainan, äiti saa mökkinsä noin kuusikymmentävuotiaana. Kun äiti on onnellinen, hänen ei tarvitse stressata minun elämästäni ja saan elää vapaasti.
Sitten kuin tyhjästä, äiti sairastui. Kuukausi eteenpäin siitä tiedosta, äiti kuoli.
Aluksi itkin ja pelkäsin ja kaduin tekemättömiä tekoja ja omaa saamattomuuttani. Päätin vakaasti elää kunnialisesti äitin muistolle.
Nyt aikaa on kulunut jonkun aikaa. Olen perunut vakaan päätökseni ja aion elää niinkuin itse haluan. Se varmasti olisi äitin aidoin toive, nyt kun ei hänen tarvitse huolehtia mistään maallisesta. Välillä mielessä käy ajatus, että pitäisi tuntea syylisyyttä siitä, että olen toivonut äitin kuolemaa. Mutta en tunne. Näin on hyvä. Näin vain kävi ja se on hyväksyttävä. Ja näin on ihan hyvä.
Äitin kuukausitulot olivat lähes poikkeuksetta alle tonnin tai tonnin luokkaa ja silti sain loisia äitin luona. Varmistin kuitenkin aina, että pärjätäänhän me taloudellisesti ja aina kuin ihmeen kaupalla pärjättiin. Äiti ei ollut mikään materialisti ja sen takia ei koskaan valittanut vaikka nipin napin saatiin vitaalit maksettua. Äiti vuokrasi kolmiota sen varalta, jos me pennut halutaan tulla joskus käymään. Meitä kun oli siunaantunut jonkinmoinen liuta.
Parin kuukauden kuluttua en vain enää kehdannut olla vain toimettomana ja hyötyä köyhästä äidistäni ja hain koulutukseen. Koulutus oli minulle henkisesti melko hankala koska en sopeutunut, mutta tiesin, että oli rahan takia pysyttävä siellä. Siskoni vuoro oli nyt loisia ja senkin takia tarvittiin lisätienestiä. Halusin monta kertaa lopettaa koulutuksen kesken, ja aloittaa viikonlopputyöt (tienesti olisi yhtä suuri), mutta äiti kannusti jatkamaan. En ole ikinä voinut sietää minkäänlaista kannustamista tai painostamista ja kärsin siitä vähän. Hain myös kouluun ja pääsin sisään.
Koko tämä ajan salaa toivoin, että äiti kuolisi. Ei sen takia, että vihaisin häntä jotekin. Päinvastoin, hän oli minulle todella rakas ja näin äitin aina lapsenomaisen viattomana ja huolenpitoa ja tukea tarvitsevana ihmisenä. Mutta en voinut elää omaa elämääni normaalisti. Niin kauan kun tiesin äitini olevan elossa, turvauduin äitiin ja näin velvollisuudekseni auttaa äitiä. Toisaalta auttamisesta olisin saanut suunnatonta mielihyvää, mutta en osannut auttaa. Aina jos tein jotain oman mieleni mukaan ja näin äitin pettyvän tai kärsivän päätöksistäni, jouduin pakittamaan. Ja usein niin kävi, juuri meidän näkemyserojemme takia. Elin elämääni jollekin toiselle, en itselleni.
Haaveilin joskus salaa, että lavastan oman kuolemani ja aloitan uuden elämän jossain muualla. Poltan sillat takanani. En kuitenkaan olisi koskaan voinut tehdä mitään sellaista, koska tiesin millaista surua se äitille olisi tuottanut. Hän ei ansainnut sellaista.
Olin loukussa. Tiesin, että sitten kun olisin vanhempi, voisin ostaa äitille pienen mökin ja kasvimaan, mistä äiti aina haaveili. Se oli se tavoite, jonka takia jaksoin. Suunnittelin mökin monta kertaa sisustuksineen ja kävin jopa katsomassa pienten tilojen hintoja netistä. Laskeskelin, että jos vajaa kolmekymppisenä minulla on ammatti ja vakityö ja otan silloin lainan, äiti saa mökkinsä noin kuusikymmentävuotiaana. Kun äiti on onnellinen, hänen ei tarvitse stressata minun elämästäni ja saan elää vapaasti.
Sitten kuin tyhjästä, äiti sairastui. Kuukausi eteenpäin siitä tiedosta, äiti kuoli.
Aluksi itkin ja pelkäsin ja kaduin tekemättömiä tekoja ja omaa saamattomuuttani. Päätin vakaasti elää kunnialisesti äitin muistolle.
Nyt aikaa on kulunut jonkun aikaa. Olen perunut vakaan päätökseni ja aion elää niinkuin itse haluan. Se varmasti olisi äitin aidoin toive, nyt kun ei hänen tarvitse huolehtia mistään maallisesta. Välillä mielessä käy ajatus, että pitäisi tuntea syylisyyttä siitä, että olen toivonut äitin kuolemaa. Mutta en tunne. Näin on hyvä. Näin vain kävi ja se on hyväksyttävä. Ja näin on ihan hyvä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
tuhannen euron tuloilla ei pysty millään maksamaan kolmion vuokraa,eikä siihen saa asumistukeakaan kun se on yhdelle ihmiselle liian suuri,onko näin.sinä taisit kirjoittaa novellin.menestystä sulle uudella urallasi.
......asuu. Meillä on 79 neliötä, rivitalon pätkä vuokralla ja oma saunakin on. Vuokra on n.600 euroa. Kyllä sen vuokran maksaa mutta pitäähän sitä syödäkkin.
minun äitini asuu kolmiossa ja tulot on hieman alle 1000e kuussa. Tiukkaa varmasti on, mutta näinäpä vaan asuu ja makselee lainaa ja yhtiövastiketta
äitis siivellä,mut näit,että hiän on se,joka on huolenpittoo ja tukkee tarvihteva ihminen!!!Näit velevollisuuveks auttoo äittiis-loisimalla vuoronperrään siskos kansa hänen "elätettävänä"!HALLOO-ONKS KETTÄÄ KOTONA!!!
Tuo teksti olisi voinut olla minun kirjoittamani, lukuunottamatta sitä että minun äitini ei ole kuollut, sairastui kyllä vakavasti, muttei ole kuollut.
Meidän äidin kuukausitulot samaa luokkaa, ja kyllä sillä elää ja maksaa kolmion vuokran, mutta hyvin niukoille jää, kun on laskujakin, ja joskus jää rästiin pahastikkin.
Tsemppiä sulle ja muista että tää on sun elämäsi, kasvat vain tuon kokemuksen myötä vahvemmaksi, jatka sillä tiellä millä itse haluat, kunhan et tee mitään mikä häpäisisi äitisi, kunnioita häntä sydämessäsi, hän ymmärtää sinua kyllä ja näkee sinut :)
Luvin juttusi.Sinä olet sairas,ei kukaan normaali ihminen toivo toisen ihmisen kuolemaa..Mene hyvä ihminen hoitoon!!!!!
Mulla jos olis tuollainen lapsi kuin sinä olet,niin sä menisit hoitoon,eikä kotiin olisi tulemista.Sinä joudut helvettiin.
ei ole lapsia.
Lapsia on kolme,kaikki kunnioittaa ja arvostaa mua äitinä.Meillä on tiukka kuri ja kotiin tulo aika.Lapset siivoavat myös huoneensa ja se käy hyvin.