Verta,ja ruumiita, sota

persoona ja amy kirjoitti:

Eräässä kodissa, joka on suuressa lähiössä seisoskelevan apean ja masentuneen kerrostalon toisessa kerroksessa kaksi nuorta tyttöä olivat keskustelemassa, Maria, 14 vuotias tumma pitkäletti, iloinen ja onnellinen tyttö, sanoo ystävälleen rakkaan tietokoneensa vieressä istuen ”Kato ny Inkku mitä roskaa suomi24:selle taaski on kirjoitettu”

Inkeri, soma, melkein nätti, kuitenkin laiha pyöreäpäinen valkoisten tuuheiden hiusten alta maailmaa pohdiskelevasti tutkien ja epäillen katseleva ja alati hymyilevä neito vastaa ystävälleen: ”Heh, sä oot taaski eksynyt sinne, sähän sanoit viimeks, ettet sä jaksa sitä väittelyy, mä oon ihan kurkkuu myöten täynnä sitä alituista tappeluu, en, en jaksa sellaista, mä en tajuu, miten sä viittitkin”

Maria ”Tuolla joku fundis fanaatikko väittää että muslimit vielä valtaa tän maan ja se sanoo niinkin mielettömiä, että tulis vainot, nii että meitä kristittyjä vainottaisiin ja tapettaisiin.. eiks, oo ihan pöhköö...”

Inkeri ”Niin, eihä täällä oo ku 30 000 muslimia ja ne ovat kaikki niin rauhaa rakastavia, ei niistä oo mitään vaaraa, ne on niin pieni vähemmistö, aika turhaa pelkojen lietsomista, että jotkut viittiikin”

Maria luki suomi24 foorumin helluntailais palstaa eteen päin ja nauroi joitakin juttuja lukiessaan niin kohtuuttomasti että vatsassa olevat hampaiden pahoin raatelemat irtokarkit joutuivat pomppimaan edes takaisin ja närkästyneinä lyömään päänsä kerta toisensa jälkeen vatsalaukun seinämiin.


Tämä nuoruuden keskustelu muistui mieleen kun neljäkymmentäneljävuotias Inkeri juoksi kahta rikkinäisiin ja rääsyisiin vaatteisiin puettua lastaan käsistä raahaten, pakoon vihaisia kansan joukkoja, jotka huusivat raivoisalla äänellä ”Kuolema vääräuskoisille, kuolema kristityille”. Onneksi hän oli havainnut heidän ajoissa, vielä saattoi olla toivoa.

Toinen lapsista, se joka oli tyttö Karoliina, rukoili, että ”Auta Jumala.”

Hän pääsi erään pahasti ränsistyneen kerrostalon nurkan taakse ja juoksi sisäpihalle ja meni suoraan ensimmäiselle ovelle jonka hänen pelokkaat silmänsä näkivät, mutta se oli lukittu, ihmiset ja ovet olivat niin peloissaan.

Toinen ovi jota hän epäilyttävän näköisestä oven kahvasta kiskaisi, yllätti hänet ja aukesi, aivan kuin kiusallaan, mutta hänpä astui uhmaten sisään ja sai vielä molemmat lapsensakin sisälle ja juoksi hengästyneenä pitkin pimeää käytävää eteenpäin.

Jostakin kauempaa kuului sydäntä särkevää kirkunaa ja nuoren tytön avun huutoja, mutta Inkeri jatkoi matkaansa, hän oli niin tottunut tuollaisiin, tärkeintä oli pitää huoli omasta ja lasten elämästä.

Käytävän päässä oli kellarin varastoihin johtava punainen metalli ovi, joka oli kutsuvasti raollaan, aivan kuin toivoen, että hän astuisi siitä sisään.


Samaan aikaan ulkona kovaa meteliä pitävä väkijoukko hyökkäsi raivoissaan erään kiukuttelevaa lastaan rattaissa työntävän pullean naisen kimppuun. Nainen huusi kovaan ääneen. ”Älkää!!! Minäkin olen oikeauskoinen, olen Turkkilaisen muslimi miehen, Abe Kuhmailin vaimo”

Mutta koska hän ei ollut pukeutunut oikeauskoisten tavoin vaan länsimaalaisesti, nämä fundamentalistiset muhamettilaiset rauhaa rakastavat ihmiset, riistivät vaunut hänen käsistään ja he ottivat maasta kiviä ja [Suomen Islamistisen Tasavallan sensuurivirasto on poistattanut tästä sopimatonta sekä oikeauskoisia loukkaavaa tekstiä] .


Punaisesta metalliovesta kellarivarastoon kahden itkevän lapsensa kanssa paennut Inkeri, katseli aukimurrettuja rikottujen romujen täyttämiä häkkikellareita ja juoksi aivan perimmäiseen niistä ja aukaisi sen oman oven ja meni sisään toisten ihmisten tavaroita sivuun julmasti tönien, mutta joutui kokemaan jälleen kerran pettymyksen.

Tyttö Karoliina hiljaa mielessään kiitti Jumalaa joka auttoi.

Kellarikopissa olikin vihaisen näköinen punoittava mies, joka ei kuitenkaan ollut muslimin näköinen, se sai Inkerin huokaamaan helpotuksesta, vain väkivaltainen juoppohullu, ilmeestä päätellen tai sitten kristitty, sen hän kyllä vielä kestäisi.

Mies jonka rauhaa oli noin vain ja lupaa kysymättä häiritty, närkästyneenä alkoi kovalla äänellään paasaamaan ”Tämä on minun asuntoni, tämä on minun kotini, ja sinä tulet sisään koputtamatta ja vielä kengät jalassa, eikö sinulla ole mitään tapoja. Sinä senkin !! Akka!!, Sinä kaadoit minun viimeisen kaljapulloni, siinä oli pohjalla pahan päivän varalta hiukan ja sekin meni.. Aina olen sanonut ettei teistä akoista ole muuta kuin harmia, harmia harmin päälle, alituista vaivaa ja riesaa, aina motkotatte joka asiasta ja mikään ei ole koskaan hyvin.”

Karoliina, Inkerin kuusivuotias tytär, piti käsillään kiinni häkkikellarin metalliverkkoseinästä ja hakkasi päätänsä hermostuneena verkkoa vasten, hänen pikkuveljensä Nestori, kolme ja puoli vuotias pojan vesseli, ihmetteli miksi he olivat näin kummassa paikassa ja tuumi kukahan setä tuo on ja samassa hän muisti isänsä, jonka ruumiin vierestä hänet oli löydetty, silloin kun pahat sedät olivat lyöneet isää kepeillä ja Nestori muisti, että ne pahat sedät olivat sanoneet isää vääräuskoiseksi.

Häkkikellarissa asuva mies oli entinen Filosofian maisteri, Kalervo Lauri Kantokoskinen, joka kuului niihin sotarikollisiin, joita yhä edelleen etsiskeltiin.

Joskus hänelläkin oli ollut vaimo jota hän oli rakastanut ja suloisia lapsia, mutta eräänä iltana vaimo ei tullutkaan kotiin, vaikka työpäivä oli päättynyt, hän oli tullut levottomaksi ja mennyt omakotitalonsa pihaan vaimoaan odottamaan, nähnyt miten vaimo oli jäänyt bussista ja nähnyt kun kolme tuntematonta nuorta miestä oli tullut sivukadulta ja he olivat ottaneet hänen vaimostaan kiinni ja alkaneet raahaamaan häntä kohti puistoa, hän oli hätääntyneenä juossut miehiä kohti, mutta kaatui juostessaan maahan ja juuri kun hän yritti nousta, jotakin oli osunut hänen päähänsä ja hän oli vaipunut maahan tajuttomana.

Hänen herättyään sairaalassa, vuoteen vierellä seisovat poliisit haastattelivat häntä ja kertoivat, ettei hänen vaimoansa ole löydetty.

Se oli murtanut hänet, hänestä oli jäljellä vain rauniot, mutta olihan hänellä hänen lapsensa, rakkaus heitä kohtaan, auttoi häntä kestämään ja jaksamaan, työnsä verovirastossa joutui hän jättämään.

Eräänä iltapäivänä, kun vuosi ja kolme kuukautta oli kulunut hänen vaimonsa katoamisesta, hän istui keittiön pöydän ääressä lukien Metro-nimistä ilmaisjakelulehteä ja hörppien melkoisen katkeran näköistä ja makuista korvikekahvia, puhelin alkoi soimaan ja hän vastasi, kuten hänellä oli toisinaan tapana.

Mies joka hänelle soitti, kertoi olevansa poliisikonstaapeli Arvi Lyytikäinen, ja hänellä oli murheellista kerrottavaa, bussi, jossa hänen lapsensa olivat olleet matkalla koulusta kotiin, oli joutunut itsemurhaiskun kohteeksi ja hänen kumpikin tyttärensä oli räjähtänyt palasina ilmaan, samalla oli kuollut kaksikymmentä kahdeksan ihmistä ja muutamia kymmeniä haavoittunut.
Sen jälkeen hänellä ei ollut mitään muuta kuin sammumaton viha ja katkeruus, joka sai hänet hakemaan unohdusta tuskaansa alkoholista, vaikka ei sekään paljoa auttanut.

Kalervo katsoi Inkerin Karoliina tytärtä ja ajatteli, että olisi ollut parempi jos tuokaan ei olisi syntynyt tähän pahaan mailmaan, jossa hänellä ei ole mitään tulevaisuutta, sillä hän oli niin kaunis, ehkä hänestä tulee jonkun muslimin alistettu pelossa elävä jalkavaimo tai hänet raiskataan ja surmataan tai sitten hän päättyy bordelliin, jossa häntä käytetään niinkauan kuin hän menee kaupaksi ja sitten tarpeettomana tapetaan.

Kalervo ajatteli omaa nuoruuttaan, muisteli aikaa jolloin Suomessa oli vain muutamia muslimeja ja kaikki oli silloin niin hyvin, hän muisti miten hän oli aina puolustanut heitä skinheidejä ja rasisteja vastaan, kuinka hän oli kerrankin saanut pahasti selkäänsä, kun oli mennyt väliin viiden nuoren miehen hakatessa vanhaa mustaa miestä.

Joskus hänkin oli surun murtamana mennyt etsimään apua kirkosta, siellä oli ollut Saija niminen naispappi, vahvasti meikkattuna ja hän oli kertonut naureskellen miten oli kerrankin salaa Riitta puolisonsa kanssa rakastellut kirkon sakastissa ja sen jälkeen he olivat menneet kahvilaan, matkalla naureskellen niille ahdasmielisille miespapeille jotka hänenkin työtään muinoin vastustivat. Kalervo lähti pettymyksen vallassa kirkosta pois, olihan hän kuullut puhuttavan, että kirkossa eivät kaikki asiat olleet samoin kuin ennen, mutta ei hänkään ollut ihan tuollaista odottanut.

Vaikka hänellä oli omat epäluulonsa lahkolaisiakin kohtaan, surun vallassa ja pahasti pettyneenä hän päätti mennä Helluntaikirkkoon.

Siellä hän pääsi keskustelemaan miespastorin kanssa, joka oli pukeutunut kuin kirkon pappi, pukuun ja liperiin. Ja siltä tuo pappi kuulostikin, eikä hänellä ollut aikaa tai edes kiinnostusta kuunnella mitä murheita Kalervolla on, vaan hän oli heti ehdottanut että menepäs tuohon seisomaan, niin hän rukoilee ja kaataa hänet. ”Ei, sellaista apua, en tarvitse” oli hän sanonut ja kävellyt sitten tiehensä, papin huudellessa perään että toimitus maksu unohtui.

Eräässä toisessa seurakunnassa hän kohtasi lyhyehkön ja laihaksi käyneen, vanhalla rikkinäisellä datsunilla liikkuvan Väinö Ylermi nimisen lopunajan proofeetan, joka oli menettänyt kaiken omaisuutensa, joutunut ystäviensä hylkäämäksi, jonka vaimokin oli lähtenyt toisen miehen matkaan, mutta joka uskollisesti kierteli pitkin itäsuomea ja julisti tulevaa romahdusta ja Suomen miehitystä ja maailmanloppua. Hän lähti sieltäkin pettyneenä pois, vaikkakin jälkikäteen muisteli, että se kaikki mitä tuo kaheli sanoi, on nyt toteutunut.

Hän muisti helluntailaisen mummonsa kertoneen hänelle Jeesuksesta ja kaikesta muusta, mutta aina olivat hänen Luterilaiset vanhempansa häirinneet ja lopulta olivat kieltäneet mummoa kertomasta hänelle tuollaisia.

Mutta hän muisti, että on olemassa Jeesus joka voi häntäkin auttaa, mutta hän ei tiennyt, mistä Jeesuksen voisi löytää. Vaikka hän kävi monessa kirkossa ja paikassa, ei hän löytänyt muita kuin miehiä ja naisia jotka tahtoivat joko kaataa hänet tai saada hänen rahansa, kukaan ei tahtonut kuunnella häntä, eikä kukaan tarjonnut apuaan. Hän päätti selvitä ilman uskovia.

Jumala kuitenkin tahtoi pelastaa hänetkin, murheellisen ja paljon kärsineen miehen.
Siksi hän nyt kohtasi hämärässä häkkikellarissa muslimijoukkojen raivoa paenneen Inkerin, joka pystyi kertomaan hänelle evankeliumin ilosanoman, niin että hän uudestisyntyi ylhäältä ja pelastui.
Yhdessä he lähtivät varhain seuraavana aamuna kellarista ulos ja monia vaikeuksia uhmaten ja niitä kohdaten, pakenivat Suomesta Amerikkaan, jossa he elivät erään seurakunnan jäseninä onnellisina lopun elämänsä.

Kalervo muistaa vielä miten hän oli aikoinaan kuullut radiosta ja televisiosta, että on kovin tarpeellista saada Suomeen lisää työvoimaa, suurten ikäluokkien vanhetessa ja työvoimapulan uhkaavasti kasvaessa. Ja maahan oli saatu toivottua ja kaivattua työvoimaa.

Mutta sitten kun Moskeijoita alkoi olemaan joka kaupungissa ja kylässä ja kadut täyttyivät huivien peittämistä naisista ja heidän miehistään ja lukuisista lapsistaan, heidän rohkeutensa ja päättäväisyytensä kasvoi ja he alkoivat vaatimaan itsellensä parempaa asemaa ja kohtelua. Heitä kuunneltiin ja heidän toiveensa toteutettiin, joskus vasta sen jälkeen kun olivat osoittaneet mieltä ja saaneet hallituksenkin pelon valtaan.

Nyt oltiin ajassa, jossa tavallinen suomalainen mies ja nainen, olivat vähemmistönä, hallituksessa oli silti vaikuttavissa asemissa myös suomalaisia, mutta koska suurin osa äänistä tuli maahanmuuttaneilta muslimeilta, heillä oli hyvin suuri vaikutusvalta yhteiskunnassa.

Muslimien määrän kasvaessa säädettiin erilaisia lakeja yhteiskunnassa rajoittamaan yleistä rauhaa häiritsevää kristittyjen toimintaa. Monet seurakunnat joutuivat maksamaan veroa kolehdeista sekä myös seurakunnan jäsenmäärän mukaan.

Luvattomasti kodeissa ja kellareissa kokoontuneita Helluntaikirkkoon kuulumattomia villihelluntailaisia vainottiin, useat Helluntaikirkon pastorit laativat ilmiantolistoja niistä, jotka olivat aikoinaan olleet vastustamassa Helluntaikirkkoa. Mutta sitten myös Helluntaikirkko joutui vaikeuksiin, silloin päätettiin yhdistyä City ja River ja Uskon Sana seurakuntien kanssa ja sovittiin yhteiseksi nimeksi Maailman Rakkaus Kirkko, mutta muslimien raivon etsiessä uusia kohteita pelko lisääntyi ja lopulta päätettiin vaihtaa kirkkokunnan nimeksi Profeetta Jeesuksen Ystävät.

Lopulta muslimien painostuksesta kiellettiin kaikki pienet seurakunnat, vain suurimmat kirkkokunnat saivat luvan toimia. Lopulta säädettiin laki, ettei ole lupa julistaa evankeliumia seurakuntien ulkopuolella ja sen vuoksi useita katuevankelistoja pidätettiin. Toiset joutuivat muslimien pahoinpitelemiksi ja osa murhattiin. Monet uskovat muuttivat maasta. Eräiden arvoiden mukaan sataviisikymmentätuhatta kristittyä muutti Amerikkaan. Epävirallisen tilaston mukaan ainakin kaksisataa tuhatta kristittyä menetti hengensä epämääräisissä oloissa ja useita on kateissa.

Monet ateistit katselivat iloa tuntien kun suuret fanaattisten muslimien joukot lähestyivät soihdut ja polttopullot käsissään kirkkoja ja seurakuntien rakennuksia ja sytyttivät ne palamaan. Mutta ilo oli lyhytaikainen, seuraavaksi tulessa olivat pornokaupat ja ravintolat, se sai monet ateistit ensimmäisen kerran elämässään rukoilemaan Jumalaa.

Siihen aikaan Suomella oli vaikeuksia sekä maan sisäisissä asioissa, että myös suhteissa rauhaa
rakastavaan naapurimaahamme.

Toisen suuren isänmaallisen sodan aikana rakas naapurimaamme oli katsonut huolestuneena maamme moraalin ja armeijan rappeutumista, olihan varuskunta varuskunnan jälkeen lakkautettu, panssarivaunut olivat sulatetut ja lentokoneetkin olivat melkein kaikki pudonneet alas. Tappaja miinoista oli luovuttu ja sen jälkeen rypäleammuksista, sitten lopulta tykeistäkin, joiden paukkuvat äänet olivat häirinneet lintujen ja perhosten egologisen ympäristön harmoniaa.

Rakkaassa naapurimaassamme oli katseltu otsa rypyssä konjakkilasien ääressä, kiihkomielisten fanatiikko muslimien määrän jatkuvaa kasvamista maassamme ja he olivat kokeneet kaiken tuon voivan olla uhkaksi omalle turvallisuudelleen, varsinkin kun itämeren öljykuljetukset tuntuivat olevan jatkuvasti vaarassa, öljytankkereiden ollen itsemurha-purjeveneilijöiden toistuvien iskujen kohteena.

Eiväthän muslimit mitään pahaa tuolla tarkoittaneet, he tahtoivat vain vastustaa länsimaalaista moraalittomuutta ja jumalattomuutta. He näkivät pyhän sodan, jihadin, ainoana keinona saavuttaa rauha maanpäälle, hävittämällä kristityt ja epäuskoiset, he ajattelivat toteuttavansa Koraaniin kirjoitettua jumalan tahtoa, jonka kautta saattaisiin rauha maahan.

Kun Suomen hallituskaan, hyvistä aikeista huolimatta ja jatkuvista tilastojen esittämisistä, jotka kertoivat aivan selvästi, ettei Suomessa ollut työttömyyttä eikä turvallisuusonkelmia eikä
etnistä rikollisuutta eikä muutakaan mikä ei sopinut valistuneen maan johdon edistyksellisiin päämääriin ja jaloihin tavoitteisiin, siltikään se ei kyennyt estämään jatkuvasti toistuvia muslimien terroritekoja, joiden kohteena olivat rakkaan naapurimaamme ainoa suurlähetystö ja muut tärkeät poliittiset ja kaupalliset organisaatiot sekä kaduilla ja parkkipaikoilla peloissaan kohtaloansa odottavat ladat ja mosset, joten tämänkinkaltainen asioihin puuttuminen oli ymmärrättävää ja nautti galluppien mukaisesti sata prosenttista kannatusta suomalaisten keskuudessa, vaikka tuollaiset Kalervot ja muut, eivät yksinkertaisuudessaan henkilökohtaisesti niistä tilastoista perustaneetkaan.



Kalervo oli noussut uhmakkaasti maansa ja sen hallituksen käskyä vastaan, aseelliseen vastarintaan maahan tunkeutuvia vihollisen kasvottomia miljoona rivistöjä vastaan.

Yleinen liikekannallepano oli täysin epäonnistunut, armeijan esikunnan ja presidentin kanslian tapellessa muotoseikoista ja asian esittämistavoista, ja siinä vaiheessa kun armeijan asevarastoja aukaistiin ja aseita kaivettiin esille, havaittiin suuren osan kalustosta olevan rikkiruostunutta ja monella muulla tavoin epäkuntoista. Joitakin 1800-luvun lopun tykkejä saatiin toiminta kuntoon, uudemmat olivat humaanisista syistä sulatetut henkiltä, nämä muutamat olivat epähuomiossa jääneet lymyilemään varaston perimmäiseen nurkkaan hämähäkkien seittien peittäminä.

Sillävälin olivat rakkaan naapurimaamme sankarilliset panssarivaunut ja rohkeamieliset laskuvarjojoukot vallanneet kaikki keskeisimmät kohteet rajamme tuntumasta ja puolet lapista.

Sitten vihdoinkin saatiin yleinen liikekannallepano julistettua televisiosta, mutta koska samaan aikaan tuli eräältä tv-kanavalta euroviisut, suurin osa Suomalaista oli katselemassa erittäin suosittua Laardi-bändiä, jonka soittajat ja laulajat olivat heviä soittavia runsaasti ylipainoisia transeksualisteja, juurikaan kukaan ei nähnyt eikä kuullut mitään yleisestä liikekannallepanosta.

Paitsi eräs sotaveteraani Lauri Viljami Könonen, yhdeksänkymmentäkahdeksan vuotias kaljupäinen sotahullu, joka aina nukkui suomikonepistooli vuoteen alla. Hän oli television ääressä, hän katsoi sieltä vain uutiset, kaikki muu mikä pirunsilmästä tuli, oli hänelle turhuutta ja moraalittomuutta.

Hän istui paikatulla ruskea nahkaisella sohvalla, kummassakin kädessään hänellä oli vanha saksalainen varsikäsikranatti, muisto lapin sodasta, niillä hän rytmillisesti rummutteli pöytää, yrittäen soittaa Eldanka järven jäällä kappaleen sointuja. Aina hänen Hilma Esteri vaimonsa, oli ottanut pari kolme nitroa, nähdessään sen. No hänkin on jo matojen ruokaa.

Varsikäsikranaatit hän oli napannut ilmasta kiinni, kesken lupaavan lennon, ennen kuin ne olivat ehtineet pudota korsuun, jossa majaili eräs arvostettu ja rakastettu sotamarsalkka, sen vuoksi hänelle oli myönnetty kaikki korkeimmat mitallit ja ristit ja kunnian osoitukset, mutta byrokraattien virheiden vuoksi, hän ei koskaan saanut niitä, mutta eipä hän niitä kaivannutkaan, niiden sijaan hän keräsi ison kasan aseita ja räjähteitä, hän oli myös asekätkentä jutussa aktiivisesti mukana, ja siirsi suuret määrät aseita paikasta toiseen, niin että vain hän tiesi missä ne olivat. Hän oli rukoillut, että saisi pelastaa maansa ja ehkä siksi, hänelle oli suotu se onni, etteivät nuo varsikäsikranaatit koskaan räjähtäneet.


Kun hän näki ja kuuli yleisen liikekannallepanon, hän päätti lähteä mukaan, hakkaa päälle, hakkaa päälle, hän tuumi ja pukeutui mantteliin. Hän tiesi, ettei tämän maan kakaroista ole enää sotimaan, eikä maan hallitukseenkaan voi luottaa, hän tunsi presidentti Paavo V. V.n ja totesi, että tämä maa on myyty, mutta hän taistelee, vaikka kuolemaansa asti.

Yleinen tilanne maassamme oli ollut kaaosmainen, kolme miljoonaa muslimia oli aloittanut oman jihadin ja maamme oli sekasorron partaalla, kuolleita oli joka paikassa kasoittain ja kirkot paloivat, poliisit ja useimmat yhteiskunnan vaikuttajat ja keskeiset henkilöt joutuivat pakenemaan henkensä edestä armeijan eristämille strategisille aluille, joita vastaan vihaiset muslimit hyökkäilivät ja myös rakkaan naapurimaamme lentokoneet tekivät ennaltaehkäiseviä rauhanomaisia iskuja.

Suomen hallitus oli viisaasti päättänyt ettei se tee mitään provokaattiivistä eikä millään muuallakaan tavalla asettaudu poikkiteloin rakkaan naapurimaamme jaloja pyrkimyksiä vastaan, mutta tahtoessaan rakentaa yhteisymmärrystä veljeskansojen välille, se oli katsonut tarpeelliseksi asettaa maamme liikekannalle, torjumaan muslimien aloittamaa jihadia, joka ei jostakin syystä ollut rakkaan naapurimaammekaan mieleen.

Mutta filosofian maisteri, Kalervo Lauri Kantokoskinen, oli Lauri Viljami Könosen, talvisodan veteraanin, yhdeksänkymmentäkahdeksan vuotiaan kaljupäisen sotahullun miehen johdolla aloittanut aseellisen vastarinnan, jonka seurauksena muutama muukin oli astunut riveihin ja yleisestä tilanteesta oli tullut entistä sekavampi. Vaikka maan hallitus kehoitti heitä laskemaan aseensa ja tekemään kompromissin ja sekä muistutti heitä monet kerrat siitä, ettei aseellinen väkivalta ole ratkaisu rauhaa rakastavien kansojen keskinäisten suhteiden hoitamisessa, he silti katsoivat tarpeelliseksi puolustaa maansa itsenäisyyttä ja vapautta.


Helsingin valtauksen aikana maanalaisen kommunistisen armeijan äkillinen esille astuminen
eduskuntatalon edessä, sotki pahasti muslimien suunnitelmia, heidänkin haaveissaan oli päästä mahdollisimman pian saman talon herroiksi.

Noin seitsemän tuhatta hampaisiin saakka aseistunutta vanhempaa miestä ja naista, melkein kaikki jo harmaapäisiä, hyppäsivät varovasti, hauraita luitaan säälien, kuormaautojen ja ladojensa ulkopuolelle ja alkoivat ampumaan joka suuntaan...

Muslimit kokivat pahoja tappioita, kymmenistä tuhansista ilmassa lentävistä luodeista osa sattui matkallaan törmäämään heihinkin. Suomen Islaminuskoisen tasavallan oikeauskoisten pyhä tiedonantaja- lehtensä mukaan taisteluissa Israelin aseistaman ylivoimaisen ja hullun vihollisarmeijan kanssa Helsingin kaupungissa, pyhän martyyriuden saavuttaneiden muslimien luku nousi miltei kolmeenkymmeneen tuhanteen.

Maanalaisen kommunistisen armeijan tappiot johtuivat pääasiassa hutilaukauksista, silmälasien höyrystymisestä, valtataisteluista eri mieltä olevien kommunistien kesken, kuulolaitteiden sammuneista pattereista ja aseiden laukeiluista omapäisesti ennen kuin ne olivat käännetyt oikeita kohteita osoittelemaan. He taistelivat rohkeasti viimeiseen mieheen asti.

Kuitenkin aina on kansamme keskuudessa elävä muisto Suomen maanalaisen kommunistisen armeijan sankarillisesta taistelusta Suomen itsenäisyyden puolesta.

Muslimien vetäydyttyä pahoja tappioita kärsittyään rautatieaseman suuntaan, rakkaan rauhaa rakastavan naapurimaamme maihinnousujoukot lähestyivät hyvässä tarkoituksessa suojaamaan
Suomen hallituksen kallisarvoisia persoonallisuuksia, kuten presidentti Paavo V. V:tä, joka jäi Suomen kansan historian kirjoihin vaadittuaan julkisesti Suomen palauttamista erään itseänsä paljon suuremman rakkaan naapurimaamme yhteyteen.

Kun pääkaupunkimme oli saatu melko hyvin oikeaan järjestykseen ja sieltä oli poistettu rauhaa ja valtioiden välistä keskinäisistä yhteyttä vastustava aines, rohkeat panssarivaunut nopeasti lähestyivät Hämeenlinnaa, jonka läheisyydessä he joutuivat rajuihin taisteluihin Parolan panssarivaunumuseosta luvatta lainattuja Lauri Viljami Könosen komennossa olevia T-26 ja T-34 panssarivaunuja vastaan.

Rauhaa rakastavan rakkaan naapurimaamme huippunykyaikaiset sankarilliset panssarivaunut kaiken huipputeknologisen varustuksensa kanssa joutuivat syvän hämmästyksen ja epätoivon valtaan, sillä niiden tietokoneisiin ei ollut ohjelmoitu lainkaan näitä nyt vastassa olevia vanhentuneita panssarivaunumalleja, joten osa niistä pysähtyi kokonaan.

Toiset hiukan pidemmälle jalostetut mallit ampuivat kyllä ohjuksia, mutta ohjukset palasivat takaisin havaittuaan lähietäisyyteen päästyään edessään ennestään tuntemattomia merkillisiä kohteita, tuhoten siten suuren osan näistä rauhaa puolustavan hyväntahtoisen naapurimaamme omista panssarivaunuista.






Mutta Lauri Viljami Könosen komennossa olevat T-26 ja T-34 panssarivaunut kohtasivat murheellisen ja epätoivoisen loppunsa, rakkaan rauhaa rakastavan naapurimaamme ilmavoimien päättäväisten ja urhoollisten pommikoneiden kylväessä sadoittain julmia ja armottomia pommeja niiden ylle, sen jälkeen pommeja viskovat metallilinnut kävivät vastuksesta raivostuttuaan hävittämässä Hämeenlinnan
kaupunkin.

Niin vaipui Hämeenlinna nöyryytettynä ja kaiken voimansa menettäneenä uuden järjestyksen ja kansojen välisen veljeyden uhrina savuavaksi rauniokasaksi.


Vallattuaan Hämeenlinnan rakkaan naapurimaamme urhoollisten panssarivaunujen oli pidettävä
huolto ja lepo tauko, jonka aikana lähetettiin tiedustelijoita Tampereen vapautusta valmistelemaan.

Tiedustelijat saivat käsiinsä ison pinon Nokia Missio lehtiä, joissa olevat tiedot pysäyttivät
armeijan etenemisen kuudeksi viikoksi, Kenraali Koiviston armeijan kerrottiin Nokia Missio-lehdistä saatujen tietojen perusteella kaataneen kymmeniä tuhansia ja sen lisäksi havaittiin että Tampereella on ennestään tuntematon sotakoulu-nimisen sotilaskoulutuskeskus, tämä kaikki herätti rakkaan naapurimaamme pääesikunnassa suurta masennusta ja kummastusta, eikä Suomen armeijan kenraalimatrikkelistakaan löytynyt tuon nimistä kenraalia, eikä Suomen hallituskaan myöntänyt häntä tuntevansa.

Sitten arveltiin kyseessä olevan Ruotsista tulleet vapaaehtoisjoukkot, joiden kanssa eritavalla eräitä henkilökohtaisia ja intiimejä asioita katsovat rakkaan naapurimaamme korkeamman moraalin omaavat ja ikiaikaisia perinteitä arvostavat miessotilaat, eivät halunneet alkaa lähempään tekemiseen.

Mutta sitten kuuden viikon päästä Ahvenmaalta saatujen sateliittikuvien perusteella havaittiin
että Ruotsista lähetetty vapaaehtoisjoukko ei ollut ehtinyt edetä sen pidemmälle, annettiin käsky jatkaa hyökkäystä. Tampereella urholliset ja rohkeat panssarivaunut kohtasivat hämmästyneen näyn, lukuisia ihmisiä marssi heitä kohden lippuja heilutellen ja hermoja repivien ylistyslaulujen soidessa, huutaen kovaan ääneen ”Uskossa omistamme nämä panssarivaunut omaksemme” Mutta koska panssarivaunuissa ei ole sellaisia korvia, että ne kykenisivät jotakin ymmärtämään Haginin ilmestystietoisuudesta ja muista sotkuisista opeista, telaketjut jyräsivät julmasti nämä ihmiset allensa ja Tampere kukistui. Tosin raivoisat muslimit tekivät lukuisia hyökkäyksiä vääräuskoisia vastaan, mutta joutuivat lopulta vetäytymään.

Toinen suuri isänmaallinen sota oli päättynyt Suomen kannalta hallituksen tiedonantojen mukaan hyvin, mutta kun kauan erillään olleiden alueiden rauhanomaista yhdistämistä oli jatkunut vasta kolmen kuukauden ajan ja naapuri maiden keskinäistä yhteyttä vastustavien sotasyyllisten teloituksissa oli vasta päästy hyvään alkuun, tapahtui eräässä isossa itämeren rannikkokaupungissa ja myös tuon suuren maan pääkaupungissa suuri islamilaisten voimien vallankumous.





Al Ekselin marttyyrit aloittivat raivokkaan sodan epäuskoisia ortodokseja vastaan. Koska rakas naapurimaamme oli edellisen presidentin aikana järjestetty uudelleen ja maasta oli tehty jälleen vahva ja arvostettu suurvalta, joka nautti kunnioitusta maailman maiden keskuudessa, armeijan ollen uudelleen aseistettu kaikella nykyaikaisella kalustolla ja maan moraalin kokiessa suuren kohennuksen, maassa enemmistönä olevien muslimien taistelu oli täynnä pettymyksiä ja tappioita, mutta eripuolilta maailmaa tulevien muslimien avustuksella, taistelut alkoivat levitä pitkin laajaa maata, koki rakkaan naapurimaamme sotilasjohto tarpeelliseksi vetää Suomessa olevat keskinäisen rauhan ja rakkauden esitaistelijat suojaamaan maansa keskeisiä alueita.

Naapurimaamme urhoollisten yhtenäistämisjoukkojen vetäydyttyä, sekasortoisessa tilanteessa maamme johdon jättäessä presidentti Paavo V. V:n johdolla hukkuvan laivan oman onnensa nojaan, katsoivat Suomessa asuvat muslimit tarpeelliseksi tehdä jotakin, mitä tahansa, jotta maassa vallitsisi rauha kaikkien oikeinsuskoisten kesken. Joten he päättivät tehdä vallankumouksen, siihen heillä olikin hyvät edellytykset, riittävästi kuolemaa halveksivia rohkeita ihmisiä ja oikea määrä päättäväistä tahtoa ja hyvin paljon rahaa.

Miten he olivatkaan näin pitkälle päässeet, hämmästytti heitä itseänsäkin. Eräs Muhajed Mebeli May, oli tutkinut asiaa ja todennut että tämän kaiken alkuna oli ollut 90-luvulla vallinnut työvoima pula, jonka tähden maahan oli houkuteltu yhä enemmän työvoimaa muualta, useimmat maahanmuuttajat
olivat muhamettilaisia. 2000-luvun loppupuolella muutti vuosittain 20.000-30.000 ihmistä etsimään rauhallisempaa elämää ja parempaa toimeentuloa. Tämä oli suuri ilonaihe uskoville, jotka eivät olleet tavoittaneet muslimeita heidän maissaan, mutta nyt saivat tilaisuuden julistaa evankeliumia heille omassa maassaan, monet maahanmuuttaneet muslimit oppivat tuntemaan Jeesuksen Kristuksen.
Myös työnantajat saivat kaipaamaansa työvoimaa ja Suomen kulttuurielämä kaipaamaansa lisäväriä ja rikkautta ja monipuolisuutta.

Syvästi uskonnolliset Koraania tuntevat muslimit kokivat itsensä loukatuiksi, nähdessään niin paljon
moraalittomuutta ja jumalattomuutta joka puolella ympärillään. He rukoilivat Allahia, tuomaan rauhan ja oikeauskoisen järjestyksen uuteen kotimaahansa.

Moni Suomalainenkin oli huolissaan maansa moraalittomuudesta ja arvojen ja perinteiden rappiosta. Toiset taas ottivat kaiken synnillisen ilon kaikesta rappiosta ja synnin paljoudesta.

Kristityjen ja muslimien erilaiset arvot ja näkemykset eivät tuoneet maahan erilaisuuden rikkautta, sillä muslimit eivät tahtoneet mitään muuta kuin oikea uskoisen yhteiskunnan, jossa on rauha.
Mutta heidän tiensä rauhan saavuttamiseen vaati epäuskoisten hävittämisen.


Suomalaisten syntyvyys väheni koirien ja hamstereiden ja kilpikonnien korvattua useissa perheissä rutisevat ja paljon harmia ja vaivaa tuottavat lapset, eikä toisissa perheissä lapsia syntynyt laisinkaan kun niissä oli vain kaksi isää tai kaksi äitiä.

Mutta maahanmuuttaneiden muslimien perheissä asiat olivat toisin, he rakastivat lapsiaan ja niitä syntyi hyvin paljon. Samaan aikaan maahan muutti yhä enemmän uutta työvoimaa, sillä tarvittiin koko ajan pahenevan työvoimapulan vuoksi enemmän mm. pakolaisasiamiehiä ja naisia, poliiseja ja vankilaviranomaisia ja terveyden hoidon ammattilaisia ja sosiaalityöntekijöitä ja tulkkeja ja asianajajia.

Toisissa maissa syntyi enemmän ihmisiä kuin pienessä ja köyhässä suloisessa Suomessa ja useimmat näistä maista nyt sattuivat olemaan Islamin uskoisten omia, monet näistä rauhaa ja oikeaa uskoa rakastavista ihmisistä tahtoivat etsiä parempia elinolosuhteita ja turvaa myös pohjoismaista, joista Suomi nyt vain sattui olemaan yksi. Suomeen muutti vuosikausien kuluessa niin paljon muslimeita, että heitä alati kasvaneen maahanmuuton ja suuren syntyväisyyden vuoksi, lopulta oli enemmän kuin Suomalaisia.

Monet Suomalaiset suhtautuivat ymmärtäväisesti maahanmuuttoon, mutta toiset kokivat sen uhkana, toiset eivät sitä lainkaan hyväksyneet, jotkut muuttivat sen vuoksi Suomesta Amerikkaan, eivät siksi, että olisivat olleet rasisteja, vaan siksi, että Suomesta tuli tuohon aikaan niin vaarallinen maa epäuskoisille, he katsoivat että jos tahtoi pysyä hengissä, oli parempi muuttaa maahan, jossa muslimit eivät olleet hallitseva enemmistö.

Useimpien sopeutuessa tilanteeseen ja alistuessa murheellisena ja peloissaan kohtaloonsa vainottuna vähemmistönä, eräs sotaveteraani Lauri Viljami Könonen, yhdeksänkymmentäkahdeksan vuotias kaljupäinen sotahullu, juoksi suomikonepistooli kädessä pitkin metsiä ja teki julmia sissihyökkäyksiä islamin uskoisten sotilaiden kimppuun, tuhoten heitä tuhansittain.


Jos kristityillä ei ole rakkautta Suomeen muuttavia muslimeita kohtaan niin paljoa, että kertoisimme heille evankeliumin, joskus voimme olla tilanteessa, jossa maksamme siitä kovan hinnan.
Suomalaisten väkiluku vähenee ja maahaan muuttaa jatkuvasti väkeä muualta, ehkä pahin mitä
voi pelätä, on joskus totta ja olemme vainojen kohteina. Tai sitten Jeesus tulee ennen sitä.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä