Hei!
Halusin jakaa tämän tuskani ja ikävän mikä minun sisälläni on ja tulee aina olemaan isääni kohtaan.
Isä lähti ikävä jäi.
Oli talvi kaiken piti olla hyvin isä asui mökillämme 100km tampereelta ja me asuimme äitimme luona minä ja veli.
Isä ja äiti eivät koskaan olleet naimisissa mutta "erosivat" joskus kun olin alle vuoden enkä muista tästä mitään enkä haluakkaan.
Koska isäni oli hyvin mustasukkainen ja hän löi äitiäni ei mitenkään monia kertoja mutta yksikin kerta oli liikaa.
Oli talvi ja odotin innolla tulevia syntymäpäiviäni jotka olisivat ihan parin päivän päässä olenhan kerta talven lapsi ja vähän ennen joulua on synttärini.
Äiti oli luvannut ostaa limonaadia ja sipsejä ja kakunkin.
Olinhan täyttämässä vasta 13v ja sitä piti juhlia kun niinkin vanha jo olin silloin.
Veljeni oli täyttänyt vain kuukautta minua ennen 15v.
No synttärit tulivat ja menivät.
Hauskaa oli kaikinpuolin.
Elämä näytti olevan hyvällä mallilla äiti oli onnellinen vaikkei ollutkaan isän kanssa enään yhdessä mutta aina joskus hän tuli meidän mukaamme mökille kesällä.
Heillä oli ns. viha rakkaus suhde.
He rakastivat mutta myös vihasivat toisiaan.
Muistan ne pitkät puhelut kun isä soitti kännissä tietenkin ja äiti istui keittön lattialla.. he puhuivat monesti yö myöhään monta tuntia.
Aamu sarasti 22.12.01 kohtalokkaana päivänä ja päivä kului kavereiden kanssa ja kotiaskareita tehdessä ja äitiä auttaessa.
Isään emme olleet saaneet enään moneen päivään yhteyttä puhelin oli pistetty kiinni.
Vielä tässä vaiheessa kukaan meistä ei osannut koskaan aavistaa että tämä aamu olisi se jolloin kaikki särkyisi miljooniksi palasiksi.. se kuva perheestä särkyisi.
Elämisen tahto oli koetuksella monta kertaa.
No päivällä sitten tuli kohtalokas soitto puhelimessa ei näkynyt kuka soitti joten veljeni vastasi puhelimeen (äiti ei koskaan tykännyt vastata numeroon jota ei tiennyt) kun veljeni kuuli puhelimesta tuon synkän murtavan äänen hän melkein tiputti puhelimen kädestään ja rupesi itkemään lohduttomia kyyneleitä.
Minä katselin kummastuneena miksi hän itkee?!
Äiti otti puhelimen ja äänen tunnistaessaan puhelimen toisessa päässä hänkin tajusi mitä oli tapahtunut.
Puhelimessa oli isäni siskon mies.
Hän kertoi meille suru uutisen siitä että oma rakas isäni ikää vasta 43.vuotta oli mennyt ja ampunut itsensä hengiltä.
Minä melkein jo huusin että "mitä nyt mitä on tapahtunut? Miksei kukaan kerro mitään?"
Sitten äiti nosti kalpeat kasvonsa puhelimesta kädessään (kuin voisi sitä katsomalla taikoa äskeisen puhelun pois niin kuin sitä ei koskaan olisi tullutkaan) minuun ja sanoi "teidän isä on ampunut itsensä"
Minä en voinut ymmärtää sitä!
Ei se vain ei mahtunut minun mieleeni ei millään miten niin minun isäni on kuollut.. eihän se voi olla totta!
Jotenkin suljin tämän ajatuksen ulkopuolelleni vaikka näin äitini ja veljeni itkevän lohduttomia kyyneleitä niin minä en itkenyt en osannut en saanut itkua tulemaan vaikka halusinkin koska jotenkin se oli niin suuri shokki ja järkytys niin nuorelle lapselle kuin minäkin olin.
Äitini ei enään välittänyt mistään toki minusta ja veljestäni mutta kaikki entinen oli mennyttä se äiti jonka tunsin oli poissa.
Hän menetti elämän ilonsa minkä on nyt ajan kanssa saanut takaisin.
Veljeni muuttui.
Hän ei puhunut moneen kuukauteen kellekkään sanaa ei edes kavereilleen.
Hän sulkeutui omaan maailmaansa.
Minäkin sulkeuduin kunnes vasta parin vuoden päästä tajusin että isäni todella on kuollut!
Silloin sen sisäistin ja myönsin itsellenikin.
Siitä lähti koulu menemään huonosti, satutin itseäni, kaikkosin kavereitani.
Mikään ei enään kiinnostanut.
Mutta nyt 5.vuotta myöhemmin olen 18v naisen alku!
Asia pyörii toki monestikkin mielessäni mutta se ei koske enään niin paljon kuin silloin.
Ikävä ei koskaan lopu.
Elämä on palautunut raiteilleen ja olen tästä asiasta puhunut ja avautunut monelle ihmiselle jotkut tuntemattomia ja se on auttanut.
Halusin jakaa tämän teidän kanssa ja sanoa että te ette ole yksin!
Meitä on muitakin joiden kanssa voi jakaa surut ja ilot!
Tässä aika surullinen runo vielä liitteeksi minkä äitini joskus näihin aikoihin kirjoitti:
Nyt iäksi kylmeni puolison syli, yö synkkä on laskenut elämän yli. Lepää rauhassa puoliso hellä, suru raskas sydämmellä.
Soi temppelin kellot hiljaa, yli keväisen kirkkomaan. Sinne saatamme isän rakkaan nukkumaan.
Kiitos kun jaksoitte kuunnella.
Nyt on taas hiukan parempi olo kun sai jakaa tämän jonkun kanssa.
Halusin jakaa tämän tuskani ja ikävän mikä minun sisälläni on ja tulee aina olemaan isääni kohtaan.
Isä lähti ikävä jäi.
Oli talvi kaiken piti olla hyvin isä asui mökillämme 100km tampereelta ja me asuimme äitimme luona minä ja veli.
Isä ja äiti eivät koskaan olleet naimisissa mutta "erosivat" joskus kun olin alle vuoden enkä muista tästä mitään enkä haluakkaan.
Koska isäni oli hyvin mustasukkainen ja hän löi äitiäni ei mitenkään monia kertoja mutta yksikin kerta oli liikaa.
Oli talvi ja odotin innolla tulevia syntymäpäiviäni jotka olisivat ihan parin päivän päässä olenhan kerta talven lapsi ja vähän ennen joulua on synttärini.
Äiti oli luvannut ostaa limonaadia ja sipsejä ja kakunkin.
Olinhan täyttämässä vasta 13v ja sitä piti juhlia kun niinkin vanha jo olin silloin.
Veljeni oli täyttänyt vain kuukautta minua ennen 15v.
No synttärit tulivat ja menivät.
Hauskaa oli kaikinpuolin.
Elämä näytti olevan hyvällä mallilla äiti oli onnellinen vaikkei ollutkaan isän kanssa enään yhdessä mutta aina joskus hän tuli meidän mukaamme mökille kesällä.
Heillä oli ns. viha rakkaus suhde.
He rakastivat mutta myös vihasivat toisiaan.
Muistan ne pitkät puhelut kun isä soitti kännissä tietenkin ja äiti istui keittön lattialla.. he puhuivat monesti yö myöhään monta tuntia.
Aamu sarasti 22.12.01 kohtalokkaana päivänä ja päivä kului kavereiden kanssa ja kotiaskareita tehdessä ja äitiä auttaessa.
Isään emme olleet saaneet enään moneen päivään yhteyttä puhelin oli pistetty kiinni.
Vielä tässä vaiheessa kukaan meistä ei osannut koskaan aavistaa että tämä aamu olisi se jolloin kaikki särkyisi miljooniksi palasiksi.. se kuva perheestä särkyisi.
Elämisen tahto oli koetuksella monta kertaa.
No päivällä sitten tuli kohtalokas soitto puhelimessa ei näkynyt kuka soitti joten veljeni vastasi puhelimeen (äiti ei koskaan tykännyt vastata numeroon jota ei tiennyt) kun veljeni kuuli puhelimesta tuon synkän murtavan äänen hän melkein tiputti puhelimen kädestään ja rupesi itkemään lohduttomia kyyneleitä.
Minä katselin kummastuneena miksi hän itkee?!
Äiti otti puhelimen ja äänen tunnistaessaan puhelimen toisessa päässä hänkin tajusi mitä oli tapahtunut.
Puhelimessa oli isäni siskon mies.
Hän kertoi meille suru uutisen siitä että oma rakas isäni ikää vasta 43.vuotta oli mennyt ja ampunut itsensä hengiltä.
Minä melkein jo huusin että "mitä nyt mitä on tapahtunut? Miksei kukaan kerro mitään?"
Sitten äiti nosti kalpeat kasvonsa puhelimesta kädessään (kuin voisi sitä katsomalla taikoa äskeisen puhelun pois niin kuin sitä ei koskaan olisi tullutkaan) minuun ja sanoi "teidän isä on ampunut itsensä"
Minä en voinut ymmärtää sitä!
Ei se vain ei mahtunut minun mieleeni ei millään miten niin minun isäni on kuollut.. eihän se voi olla totta!
Jotenkin suljin tämän ajatuksen ulkopuolelleni vaikka näin äitini ja veljeni itkevän lohduttomia kyyneleitä niin minä en itkenyt en osannut en saanut itkua tulemaan vaikka halusinkin koska jotenkin se oli niin suuri shokki ja järkytys niin nuorelle lapselle kuin minäkin olin.
Äitini ei enään välittänyt mistään toki minusta ja veljestäni mutta kaikki entinen oli mennyttä se äiti jonka tunsin oli poissa.
Hän menetti elämän ilonsa minkä on nyt ajan kanssa saanut takaisin.
Veljeni muuttui.
Hän ei puhunut moneen kuukauteen kellekkään sanaa ei edes kavereilleen.
Hän sulkeutui omaan maailmaansa.
Minäkin sulkeuduin kunnes vasta parin vuoden päästä tajusin että isäni todella on kuollut!
Silloin sen sisäistin ja myönsin itsellenikin.
Siitä lähti koulu menemään huonosti, satutin itseäni, kaikkosin kavereitani.
Mikään ei enään kiinnostanut.
Mutta nyt 5.vuotta myöhemmin olen 18v naisen alku!
Asia pyörii toki monestikkin mielessäni mutta se ei koske enään niin paljon kuin silloin.
Ikävä ei koskaan lopu.
Elämä on palautunut raiteilleen ja olen tästä asiasta puhunut ja avautunut monelle ihmiselle jotkut tuntemattomia ja se on auttanut.
Halusin jakaa tämän teidän kanssa ja sanoa että te ette ole yksin!
Meitä on muitakin joiden kanssa voi jakaa surut ja ilot!
Tässä aika surullinen runo vielä liitteeksi minkä äitini joskus näihin aikoihin kirjoitti:
Nyt iäksi kylmeni puolison syli, yö synkkä on laskenut elämän yli. Lepää rauhassa puoliso hellä, suru raskas sydämmellä.
Soi temppelin kellot hiljaa, yli keväisen kirkkomaan. Sinne saatamme isän rakkaan nukkumaan.
Kiitos kun jaksoitte kuunnella.
Nyt on taas hiukan parempi olo kun sai jakaa tämän jonkun kanssa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ovat syvät-otan osaa suruusi.Meillä kaikilla on niin erilainen tapa surra-jotkut haluavat puhua heti,toiset sulkevat surun sisälleen ja sitten kun se surun syvin kärki on taittunut,he pystyvät avautumaan ja ovat näin ollen jo toipumisen tiellä.Suru ja sureva tarvitsee aikaa-toiset enemmän,toiset vähemmän-meillä kaikilla suru ja sureminen on yksilöllistä-se meille sallittakoon.
tahtoisin kertoa sinulle että rakas ihminen ei koskaan kuole sen ihmisen sydämestä joka häntä on rakastanut (ja rakastaa edelleen.) eli kuollut rakas läheinen elää häntä rakastavan ihmisen sisällä - jatkuvasti. näin minä olen kokenut ja tunnen vaikka omasta menetyksestä on yli 10 vuotta.
koskaan häviä, hän jää sydämeeni asumaan ikuisesti.
kirjoituksesi kosketti minua.
Jaksamisia ja kevään odotusta sinulle :)