Olen lapsi, joka menetti vanhempansa.Siis nyt jo aikuinen mutta tietenkin leskeen verrattuna suren vanhempaani, hän aviopuolisoaan.Suren ihan hirvittävästi, kuten te muutkin täällä omia menetyksiänne.Leski onneksi saa paljon tukea ympäristöltään, vaikka se ei surua poistakaan eikä lohduta.Mutta osaa arvostaa sitä.En vain jaksa oikein sitä, että leski odottaa lastensa tukevan häntä vaikka olemme kaikki surun murtamia ja tarvitsisimme itsekin tukea.Leskeltä kysytään vointia mutta aikuiset lapset unohdetaan tyystin.Vaikea asema, hirveän surun keskellä pitäisi tukea vanhempaansa, joka on loukkaantunut kun ei sitä saa, eikä kyse ole mistään välinpitämättömyydestä vaan siitä, että itsekin on ihan rikki.
lapsetkin surevat
lesken lisäksi
4536
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ei onneks käyny noin-myö lapset(aikkuissii kaikki)olttiin surruun tukehtumassa,mut äiti oli se joka lohdutteli meitä-sano,jotta,muistakkee ainnaa se,jotta teillä oli isä,joka piti teistä huolen-teillä oli hyvä isä!!!
Menetin äitini kaksi vuotta sitten. Olin silloin 21-vuotias. Tuntui että minun ikäiselle ei oikein ollut mitään tukiryhmää tai sellaista. Tuntuu että niitä on pienille lapsille sekä leskille. Koin olevani jotenkin väliinputoaja ryhmää ikäni puolesta. Olisin kaivannut silloin ja kaipaisin yhä suunnilleen samanikäisten saman tilanteen kokeneiden vertaistukea. Sellaista vaan ei tunnu löytyvän mistään vaikka olen yrittänyt kysellä.
Oletko kysynyt kriisikeskuksesta?
menetin äitini n. 2 kk sitten. olen 28 vuotias, eikä ole vielä omia lapsia.
isä jäi, asustelemaan yksin maalle omakotitaloon. ja hänestä nyt huoli ja huono omatunto, kun en jaksa tukea:( enkä edes osaa, kun ei koskaan niin läheiset välit ole ollut...
luulenkin, että jos isä olisi lapsena ollut huolehtiva ja ymmärtävä isä, niin ehkä nyt osaisi erilailla tukea. ja ehkä sitä vieläkin toivoo, että isä sanoisi viimeustään nyt "älähän tyttö mitään, kyllä se suru helpottaa.." tai jotain muuta lohduttavaa. sitä toivoisi niin paljon, että isä ymmärtäisi myös, että minäkin (ja siskoni)suren.
mutta pitää toivoa, että saamme vielä asioista puhuttua.. vaikeaa on, kun koskaan ei ole voinut isälleen huoliaan kertoa. hän vain äitinkin eläessä valitti itseään, ja miten hänellä on surkeaa. aina ollut sellainen... ei ikinä kysynyt että miten minä jaksan...
mutta todellakin, ei ole kysymys välinpitämättömyydestä. pikemmin päinvastoin, jatkuvasti mietin että miten se isä pärjää, mutta ei kokoajan kertakaikkiaan jaksa soitella ja kuunnella. itselläkin niin mieli sekaisin.