Olen 20- vuotias nainen Oulusta. Sisareni menehtyi pitkällisen syöpäsairauden jälkeen viime marraskuussa. Siskollani oli munuaissyöpä, joka kolmen vuoden ajan levisi ja uusi kolme kertaa. Lopulta hoitoja ei enää voitu antaa. Koko sisareni sairauden ajan olin mukana hoidoissa ja uhrasin oman elämäni ja opintoni, kaiken mitä vain voin saadakseni rakkaimman ihmiseni pidettyä onnellisena. Kun siskoni sairastui, olin lukiossa aloittamassa abivuottani. Koska äitini on yksinhuoltaja, asuin kirjoitusten aikana lähinnä yksin. Armeija jäi kesken ja kaksi ensimmäistä vuottani yliopistossa ovat menneet päin seiniä. Siskoni oli kuollessaan vähän vajaa 15- vuotias. Elämäni on pysähtynyt enkä saa mistään otetta. Odotan vain kuolemaa ja sitä hetkeä että pääsen siskoni luo. En löydä elämästä merkitystä, enkä tiedä minne olen menossa. Ainoa syy miksi enää elän, on se, etten halua aiheuttaa äidilleni enempää surua. Luen pakolla lääketieteellisen valintakokeeseen, ja terveyteni pettää. En nuku, saan paniikkikohtauksia ja haluan satuttaa itseäni. En elä itseäni varten. Haen lääketieteelliseen tietäen, etten selviäisi siellä. Haluan vain osoittaa äidilleni, että jatkan eteenpäin. Onneksi äidin ei tarvitse olla näkemässä kuinka elämäni murenee, koska hän asuu 400 kilometrin päässä. Olen menettänyt parhaan ystäväni, sielunkumppanini ja ainoan siskoni. Haluaisin tuntea etten ole yksin. Olkaa kilttejä ja auttakaa.
Pikkusiskon kuolema
nola
92086
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ehkä se että joku edes vastaa lohduttaa megavähän, mutta kuitenkin olet tietoinen ettet ole yksin.Et sure yksin.
Menetin itse samanikäisen poikani kuin sinä olet.
ja murehdin tottavie ainutta lastani nyt, suruni on myös surua lapseni surusta.Hän ei puhu ollenkaan asiasta.Ei edes tyttöystävän kanssa.
Äitinä minulla oli hyvät ja läheiset välit molempiinlapsiini , sekä kavereihin myös, josta olen enemmän kuin kiitollinen tänään.
Sinulla on murhe oman äitisi surusta myös .
Oli kuitenkin yksi hyvä asia josta olen kiitollinen puolestasi.Et voi satuttaa itsesi , koska et halua lisää tuskaa äidillesi.
Niin ajattelen minäkin.Oli pakko valita elämä poikani takia.
Rakkaudessa on voimaa, vaikkei se aina siltä tunnu.
Olet nuori vielä ja elämä on edessä, sinulla on vielä mahdollisuuksia opiskella jos asiat nyt menee mönkään.Et ole epäonnistunut, olet vaan kokenut kovin raskaan menetyksen.
Ei sinun tarvitse mitään todistaa kenellekään, et edes omalle äidillesi joka taatusti ymmärtäisi sinua jos tämän lukisi.
Itse en ota enää mitään paineita mistään muusta kun lapsestani joka elää.
Poikani aloitti opiskelut hieman lykkäystä anoen kuoleman takia.Ja itse pelkäsin miten hän yleensäkin pystyy aloittamaan kun kuolema tuli juuri silloin.Päätin että katsotaan miten menee.
Annan hänelle mahdollisuuden yrittää ja jollei onnistu niin ei sille mitään voi.Hän voi pitää välivuoden, voi tehdä töitä jos siltä tuntuu, tai aloittaa ihan uuden alan jos haluaa.
takaan äitinä ettei kukaan äiti pety tällaisen menetyksen jälkeen jos opiskelut ei nyt onnistu.
Toivon että pystyisit puhumaan äitisi kanssa.
Jollet pysty minä olen valmis kuuntelemaan ja jakamaan ajatuksia.
Minustakin tuntui että minulla on suurin suru ja suurin menetys, kaikkein epäoikeudenmukaisin menetys.Nyt olen huomannut etten ole yksin.
Yritän iloita siitä mitä meillä poikani kanssa oli, kaikesta hyvästä.Ei se poikaani takaisin tuo, mutta mikäli lopputulos on mitä se minulla on, en häviä mitään.
Itse kelaan asioita edes takasin kunnes huomaan asioiden muuttuneen ja kelaan taas seuraavaa asiaa, joskus palaan samoihin asioihin jne..sietämätöntä..tiedän..eikä se mitään auta..
Tässä pohtiessa olen tullut siihen tulokseen että vaikeinta kai oli hyväksyä oma suru pojan kuoleman jälkeen.
Ymmärrän myös jos sinulla on vaikeaa puhua äitisi kanssa, koska olen itse samassa veneessä.
En halua pilata poikani hyviä hetkiä puhumalla hänen surustaan.
Minä olen miettinyt poikaani ja miten hän ajattelisi nyt ja toivoisi.Hän ei toivo minun vaipuvan loppuelämäkseni suruun.En usko että siskosikaan niin toivoo sinulle.En usko hänen haluavan sinun satuttavan itsesi.Olit rakas veli jolle hän taatusti toivoi vfaan kaikkea hyvää, niin kuin minäkin toivon sinulle samalla kun otan syvästi osaa suureen suruusi.
Ps...Voit kirjoittaa jos haluat ..anna vinkki niin saat osoitteeni, takaan että jaksan vastata.
olitkin sisko eikä veli.,.:(
Hei, Nola !
Minulla ei ole oikeita sanoja lohduttaa sinua - niitä ei ole olemassakaan -
Yritä jaksaa, elämä jatkuu, vaikka nyt ei tunnu siltä. Et sinä yksin ole, kaikki menettävät joskus.
Toivon, että tulee aika, jolloin voit tehdä hyviä asioita myös itsesi tähden, etkä vain äitisi vuoksi.
Säilytä lämmin muisto sisarestasi - mutta anna jonkun joskus hiljaa hiipia lähellesi sielun kumppaniksi.
Istun täsä hiljaa "vieressäsi" vaikka en fyysisesti olekaan läsnä sinulle, kiedon käteni ympärillesi ja painan pääsi olkapäätäni vasten, saat itkeä jos tuntuu siltä. Siunaan sinua,
"Lämmin ajatus"
Mulla lähti isoveli, täysin yllättäin. Ensin sitä ei tajunnut mutta sitten kun se kolahti, niin se kolahti aika pahasti. Olin kuin unessa koko sen ajan kun sain tiedon. Ensin itkin puhelun jälkeen, sitten lähdin katsomaan veikkaa. Kauheasti en siitä muista, mutta sen muistan kun kävin veikan luona ja kosketin veikan hiuksia ja sanoin hyvästit. Sitten joku lääkäri halusi nähdä mut ja kysyi haluanko sairaslomaa. Olin niin unessa että sanoin etten tarvii. Se kirjoitti sitä kuitenkin viikon verran. Hyvä niin. Olen todennut, että ei elämä koskaan samaksi muuttunut. Veikan lähdöstä on jo 8 vuotta ja edelleen mä itken jos käyn sen haudalla. Jotain on jäänyt selvittämättä. Kehoitan sua kuitenkin käymään jonkun luona juttelemassa varsinkin kun tapahtumasta on kulunut noin vähän aikaa. Mä menin vasta vuosien jälkeen ja siitä saan kärsiä edelleen. Uskon että mun psyk.ongelmat on suurelta osin johtuneet siitä etten puhunut vaan pidin kaiken sisälläni. On aina eri asia puhua ammattilaisen kuin kaverin kanssa. Käy, niin huomaat että elämässä on vielä elettävää ja monia hyviä asioita vaikkakin tärkeä ihminen on poissa. Ymmärrän sua hyvin ja nyt kun luin kirjoituksesi tuli ihan elävästi mieleen ne hetket jotka silloin koin. Koskaan ei voi valmistua tuollaiseen asiaan, mutta pakko on ajatella että silläkin on joku tarkoitus. Kaipa sen tarkoituksen tajuaa vasta sitten kun itse on menossa rakkaan luo. En tiedä... koita jaksaa, olet vielä niin nuori. Sulla on paljon hoidettavaa täällä maailmassa ja tulet varmasti saamaan iloa monesta asiasta. Ikävä ei lopu, mutta suru siirtyy taakse kun uusia ilon asioita tulee elämään. Se ei tarkoita ettet välittäisi. Siskosi haluaisi sun nauttivan elämästä ja elävän sen mitä hän ei voinut. Tämä on ihan varmaa. Nyt sitä on vaikea ajatella mutta huomaat sen myöhemmin joku päivä.
Tuollaisen tapahtuman jälkeen ihmismieli menee vuoristorataa. Minä olin itse 15-vuotias, kun menetin 14-vuotiaan pikkuveljeni.
Vanhempieni suru oli niin valtava, ettei heillä riittänyt voimia ajatella sillä hetkellä minua. Yritin urhoollisena teeskennellä, että kyllä minä pärjään. Yksin ollessani itkin itkemästä päästyänikin. Joka päivä aamulla herätessäni, kielsin tapahtuneen itseltäni ja ajattelin, että olen nähnyt vain pahaa unta ja että pikkuveljeni tulee vielä sairaalasta kotiin.
Kielsin asian itseltä monta monituista vuotta. Niinä hetkinä kun uskaltauduin ajattelemaan asiaa, valtasi koko kehon ja mielen aivan valtava tuska ja epätoivo. Välillä vihasin kaikkea ihan hullun lailla. Vihasin sitä suurta epäoikeudenmukaisuutta mitä elämä toi tullessaan.
Pikkuhiljaa vuosien kuluessa on tuo raastava tuska hälvennyt. Menee pitkiä aikoja, etten ajattele asiaa enää ollenkaan. Välillä jopa tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että olen unohtamassa pikkuveljeni, kun en säännöllisesti enää ajattelekaan häntä.
Uskon, että sinäkin selviät. Minäkin selvisin. Sen suuren tuskan keskellä ei vain pysty suunnittelemaan kovin pitkälle tulevaa. Siksi opiskelukin saattaa tuntua tarkoituksettomalta ja raskaalta.
Mieti kuitenkin tarkkaan, opiskeletko nyt sitä alaa, mitä itse olet halunnut. Vaihda alaa jos sydämesi niin sanoo, mutta älä luovuta liian helpolla. Kiität itseäsi vielä tulevaisuudessa siitä, että kaiken kokemasi keskelläkin jaksoit mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Älä kuitenkaan vaadi itseltäsi liikoja. Älä vaadi itseäsi olemaan kuin ei mitään olisi tapahtunut tai että sinun olisi jaksettava joka päivä muiden ihmisten lailla. Tee se mitä jaksat, mutta pidä itsesi elämän syrjässä kiinni opiskelemalla sitä mikä tuntuu edes vähän kiinnostavan tai olemalla vaikka vähän aikaa töissä. Opiskella ehtii myöhemminkin.
Jonain päivänä kenties autat jotain toista vastaavan kokenutta. Vain tuon tuskan kokenut voi tietää, miten vaikeaa on lähteä kokoamaan elämän palapeliä uudelleen kokoon. Toivon sydämestäni, että tulee vielä päivä ja toinenkin, jolloin olosi tuntuu vähän kevyemmältä, jolloin suru on helpottanut sen pahimman yli. Ikävä ei poistu koskaan, eikä sen tarvitsekaan. Se kertoo vain siitä, että sydämessäsi on hänellä aina paikkansa.
Hali sinulle.
en ole itkenyt veljeni menetystä,koska minusta on tuntunut,että minun täytyy olla se vahva persoona,joka vie asioita eteenpäin-nyt minullakin on lupa surra...
Meillä on tyttö joka menetti veljensä joka oli kolme vuotta vanhempi tyttöämme. Tytön elämä meni rikki veljensä kuoleman jälkeen. Siihen asti kaikki meni hyvin. Minä äitinä voin sanoa että jos hänelle ei olisi saatu keskustelu apua niin empä tiedä miten olisi käynyt. Tyttö käy terapiassa ja saa siellä puhua menetyksestään ja siihen liittyvistä asioista. Olen huomannut että siitä on todella apua. Hae sinäkin esim. soita terv.kesk. ja kerro tilanteesi. Mutta älä anna periksi. Siellä ei aina oteta vakavasti asioita. Tai soita kriisikeskukseen. Sieltä kauttakin saa varmaan apua.
Voimia sinulle ja jaksamista
Joskus mietin, kuinka voisin koskaan pärjätä jos veljeni, joka on paras ystävänikin, ei olisikaan jonakin päivänä täällä. Ei sitä edes pysty ajattelemaan. Tiedän että joskus lähtö on ollut lähellä omasta aloitteestaan, siksi koko ajan pelkään että jotain sattuu, vaikka oikeastaan ei pitäisi.
Haluaisin auttaa sinua. Ehkä kirjoitella joskus sähköpostia? Tiedän kyllä, ettei mikään muu toimi kuin aika. Ja se, että tosiaan ymmärrät ettei matka lopu kokonaan vaikka tästä maailmasta lähdemmekin. En ole uskovainen, mutta tiedän, että on olemassa jotain epätodellisen hyvää kun aika on jättänyt. Olen unessani tavannut ukkini, joka kuoli joitain vuosia sitten, ja tiedän että hän on nyt hyvin onnellinen. Onnellinen siksikin, että tietää tapaavansa rakkaansa taas aikanaan.
Et ehkä usko tuota nyt, mutta ehkäpä siskosi tulee joskus tervehtimään sinuakin. Hänellä on kaikki hyvin nyt.
Jos haluat kirjoitella niin kerrothan.
Kaikkea hyvää sinulle.
sanot, ettet halua tuottaa äidillesi enempää tuskaa, oletko ajatellut jos murskaat itsesi niin tuotat hänelle tuskaa ja hän saa kaikenlisäksi vielä miettiä mikset tullut pyytäneeksi häntä apuun tuskassasi. Joskus meille äideille tietämättömyys on pahempaa kuin tietää asioiden oikea laita. Emme voi auttaa jos luulemme lastemme asioiden olevan hyvin.Sinun kaipuusi on varmaan suuri hae itsellesi apua ja hoida itseäsi. Toivon ajan auttavan sina selviämään eteenpäin jaksamisia.