Tunnetteko sen tunteen, että kauhea tonnien painoinen kivijärkäle musertaa alleen? Millä sen saisi pois? Onko teille käynyt niin, että kun yksi kuolee yllättäen, lähteekin kohta moni muukin? Ja juuri he,joita ei voinut kuvitellakaan.Vanhat jäävät vanhenemaan ja nuoremmat lähtevätkin ensin? Oletteko jääneet pois hautajaisista siksi, että edellisistä on liian vähän aikaa, ettekä kestä taas istua etupenkissä ja kantaa arkkua tai katsella sitä? Minä en edes selviä kauppareissuista enää. Lähden kauppaan kolmestikin mutta ahdistus surun takia pakottaa palaamaan taas.Ja sitten ei kuulemma saisi oksentaa surusta mutta minkäs teet, ei sitä estääkään voi.Emme me muut oksenna, kuulen yms.
Se kauhea
kivijärkäle
4761
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei sitä voi muut tuntea niin kuin sinä. Jokainen voi toki kuvitella, mutta se on kaukana todellisuudesta. Kamalaa on että en osaa sanoa sinulle muuta kuin että yritä kestää. Jotenkin ajattelen niin että niin meidän kaikkien tulee tehdä vuorollamme. Miten näitä vuoroja ihmisille siunaantuu, olen todennut että joillekin ihan liian paljon ja toisille ei juuri mitään. Kun en muuta osaa, niin ajattelen sinua näissä asioissa. Elämällä on sinulle vielä antaa.
kun on hetki,ettei entiset kukat ehdi haudalle lakastua,kun on taas uusien kukkien vuoro-kuka sen voisi ymmärtää,ellei toinen sureva.Kun kyyneleet ovat kuivuneet edellisestä menetyksestä ja sisälläsi on vain tuskainen huuto,joka purkautuu ulos-eläimellinen tuska,joka ei helpota...!Tuntuu,kuin kuin koko maailma olisi suruharsoon verhottu ja kun menet vastapeitetylle haudalle,sen reunat ovat niin pehmeät,että kun astut siihen,tuntuu kuin rakkaimpasi "imisi"sinut mukanaan mullan alle.Tämä suru ja tuska-loppuuko se koskaan-tuoko huomonen päivä taas uuden murheen-kuinka paljon yksi ihminen kestää murtumatta-kai surullekin on mittansa-taipuu,mut ei taitu...milloin?
Toivon Sinulle todellakin voimia.
On ihan normaalia, että oma kroppakin reagoi ihan konkreettisesti surussa. Minäkään en pystynyt menemään kauppaan pitkään aikaan, tärisin,jalat tutisi, pää tärisi, ahdisti ja tuntui, että romahdan. Nyt käyn aina jonkun kanssa. En yksin. Se on vahvistanut vähän..
Mieheni suri ensi alkuun oksentamalla. Hyvin useana aamuna poikamme kuoleman jälkeen hän ainakin kuukauden ajan heti herättyään syöksyi ensimmäisenä vessaan ja oksensi, ja oksensi...Hän onkin laihtunut 12 kg nyt viimeisen 9 kk aikana.
Surutyö on rankkaa. Ei ole ollut hautajaisia poikamme jälkeen, joten ei ole tullut tilannetta, että olisi pitänyt jäädä pois tms. Muita perhejuhlia on kyllä ollut, mutta niihin ei ole pystynyt menemään. Onneksi ovat ymmärtäneet.
menetin äitini n. 2kk sitten. ne oli ensimmäiset todella läheisen hautajaiset:( olen vielä alle kolmenkymmenen, eikä omia lapsia.
kuukauden päästä kuoli avomieheni mummo, ja taas on hautajaisiin lähtö. kauhealle tuntuu, enkä millään haluaisi mennä sinne. taas kirkkoon istumaan ja arkkua katsomaan...
äidin kuolemasta ja hautajaisista niin vähän aikaa, etten edes pysty sisäistämään tuota mieheni mummon kuolemaa, vaikka hän oli ollut miehelleni aika tärkeä.
oma äiti vain on mielessä... en todellakaan olisi halunnut että näin pian toiset hautajaiset.