...lähes aina viimeinen taistelu "kulttinsa/uskonsa" puolesta johon on tullut aivopestyksi. Tuo epätoivoinen taistelu voi joillakin kestää jopa vuosia. Se missä vaiheessa kukin jeppula on ennen tuon epätoivoisen taistelunsa aloittamista on varmaan yksilöllistä...monet ovat siinä vaiheessa jo toimettomia..
Näin tuli pääteltyä tälläkertaa.
ja Kippis)
Näin tuli pääteltyä tälläkertaa.
ja Kippis)
Vastaukset 8
Vanhimmat
keskustelujen sääntöjen mukaista korjausta en nyt jaksa tehdä, joten tehkööt kukin ne omissa nupissaan. Sori nyt vaan Admata)
Mielenhallintaliikkeestä irti pääseminen on useimmiten pitkäaikainen prosessi, joka vaatii työstämistä, jopa psykiatrista hoitoa. Jos tuo työstäminen jää tekemättä kunnolla, asia voi vaivata vaikka koko loppuiän.
Tyypillisiä ajatuksia ovat: "Jospa he ovatkin oikeasssa?". "Kuolenko Harmagedonissa?" ja "Minne muualle/mihin muuhun Järjestöön menisin?" (kun opetuslapset kysyivät, kenen luo ellei Jeesuksen).
Joskus käy niin, ettei noista ajatuksista pääsekään eroon. Tähän lisättynä se, että oma perhe (jos JT), yleensä karttaa lähtenyttä se, että ulkopuolinen maailma on demonisoitu, niin lähtijä saattaa ryömiä "takaisin oksennukselleen" seurakuntaan.
Puhun siksi mieluummin "toipuvista jehovantodistajista", vaikka vertaus AA-kerhoon ontuukin hieman.
tuo viestisi. Itsestäni jos saa jotain sanoa, niin minä olen täysin irtautunut jehovalaisesta ajatusmaailmasta. Sanotaanko, osapuilleen, että minulla prosessi kesti noin 4 vuotta vaikka olenkin lapsesta lähtien jeppulaksi kasvatettu.
Toi on hyvä asia, että todellista apua löytyy niille joille tuo perosessi on henkisesti todella vaikea.
Itse en ole milloinkaan liittynyt jehovantodistajiin enkä mihinkään muuhunkaan uskontokuntaan.. ai sori, ev.lut. rippikoullun änkesin kun muutkin meni mutta 21v. erosin kirkosta. Politiikassa olin jonkinaikaa erään liikkeen jäsen mutta siitäkin erosin.
En siis pode mitään ongelmointia sensuhteen että jokin lahko tai poppoo olisi kyennyt koukuttamaan itseäni aikuisiällä.
Mutta.. ne jehovantodistajalahkon kauhukuvat maailmanloppuineen, kärsimyksineen, kaikkine hirveyksineen, ne ovat syöpyneet niin syvälle jonnkein tietoisuuden uumeniin kun mun mutsi on saanut "herätyksen" (oikeasti järjen valonsa sammui tyyten) kun olin syntynyt ja minua on raahattu konventista toiseen ja oli kersana, perheen kuopuksena kuin joku houkutuslintu jonka mutsi tuuppasi siihen oven eteen ja soitti sit ovikelloa.
Kotona mutsi paasasi maailmanlopusta, luetutti pikkuipanoilla raamatun kauhutarinoita, elämä oli yhtä henkistä piinaa fyysinen kuritus kaupantekijäisiksi koko alun ajan.
Minusta tuli piiiiiiitkäksi aikaa jonkinlainen jumalan vihaaja. Tai.. se jumala joka mulle visioitiin, se olikin siis perkele itse. Oikea perkeleitten perkele.
Yhä vieläkin joskus herään painajasiin joissa se jokin ahdistaa.
Joo.. olen kyllä autistinen niinkuin olen sanonut. Mutta kun ystäväpiiriini on vuosien saatossa ilmaantunut muitakin autistisia ei heillä ole tällaisia ongelmia.
Vakiseurustelukumppaninikin on autistinen. Hän ei ole milloinkaan altistunut millekkään äärisukonnolliselle ryhmälle. Mammansa on pedagokiikan ammattilainen ja tyyppi on kuin itse hyvyys ja on yleensä hyvin iloinen, tyytyväinen, ei ole ahdistunut ja avittaa minua voimaan paremmin. Ymmärtääkin näitä ongelmiani sillä on älykästä sorttia ja hyvin empaattinen.
Minä olen ikäni joutunut ramppaamaan mielenterveystoimiston asiakkaana. Mutsi.. hän ei käy. Eikä hän kait oikein voisikaan kun sit vois pudota pohja koko uskolta ja sit menis ne ainoat kontaktit ns. "ystäviin", niihin jotka hylkäis ja alkais ylenkatsoa ja se ei vetele enään kun muori on jo ikäloppu.
Hänen menneisyytensä on toisekseen ahdasmielistä körttiläisyyttä.
Aika hyvin minulla kaikeasta huolimatta pyyhkii. Minuahan ei mikään mahti maailmassa pakota hengailemaan mutsin kanssa. Siis.. tarkoitan sen jehovarobotin joka kutsuu itseään minun äidikseni.
Toki olen aina valmis setvimään hänen taholtaan sinkoiltuja syyllisyyksiä mielenterveystoimistossa - joka on minulle = suojakilpi tyytyväisen oloni puolesta.
Toki suojakilveksi kelpaa kuka tahasa muukin, eihän hän kehtaa ikinä muiden läsnäollessa vaahdota. Jota hän on tehnyt siihen asti kun olen oppinut suojautumaan "ihmiskilvillä" :P
En sano kippis. Pakananakin voi olla raitis rehti ja reipas ;)
Mutta tuohon itse asiaan.
Sanonta "Mitä orja vapaudellaan tekee" liittyy ihmisyyteen yleensäkin. Se koskettaa itse kutakin erittäin syvältä, siis jos ei pakene itseään.
Ihmisessähän on ne ehdollistumismekanismit. Tai siis periaatteessa. Voipi olla että joiltakin yksilöiltä ne puuttuu, mutta tavallaan ne pitäis kaikilla olla sillä niiden aihiot on jo valmiiksi koodattuna kromosomeihin ja ne siirtyvät geenien mukana sukupolvelta toiselle. Siis niiden jotka syntyvät naisesta, miehen ja naisen sukusoluista.
Jeesuslegendassa puhutaan neitseellisestä syntymästä. Tieteessäkin tunnetaan jotakin tuollaista että nainen vois olla kaksineuvoinen mutta se ei ole kovin yleistä. Yleisempää on se että pitää ensin löytyä sopivat sukusolut ja niistä sit saa alkunsa uusi mutaatio jolla on molempien vanhempiensa ominaisuuksia.
Joskus käy niin että syntyvä lapsi ei olekkaan mikään standarditapaus. Esim. sisäsiittoisuus, tjms. voi aiheuttaa kromosomipoikkeamia. Tai liian vanhana sikiäminen, mikä kulloinkin lie.
Kromosomivaivana voi esiintyä alttius riippuvuuksiin. Ne eivät suomalaisittainkaan ole mitään erikoisia alttiuksia. Aika paljonhan ihmisllä esiintyy jos jotakin, kuka jää koukkuun päihteisiin, kuka mihinkin joka tuottaa alussa huikeita mielihyväkokemuksia, mutta jotka alkavat yleensä laantua ajanoloon ja niistä voi sit kehittyä vakaviakin ongelmia, etenkin jos on siis altis jäämään koukkuun.
Yleensä sitä pidetään positiivisena asiana jos koukuttuu esim. päihteiden sijasta uskoon.
Tai siis siihen sosiaaliseen struktuuriin jonka se lahko tarjoaa.. ja sen sosiaaliset kontaktit..
Taustalla voi olla ns. läheisriippuvuus.
Kannattaa lukea kirja Helstenin kirja: Virtahepo olohuoneessa.
Sinä on hyvin kuvattu meklanismeja joiden kautta yksilölle voi kehittyä riippuvuus ja etenkin sitä on kuvattu miten ympäristö voi kärsiä jonkun riippuvuudesta.
Se "virtahepo" voi olla myös jumala jota on ängetty huusholliin niin ettei siellä voi enään luontevasti hengittää.
Mutta.. älyllisesti on muistettava nyt huomioida se että riippuvuusongelmointi on aina yksilöllistä.
Itse olen kyllä kokenut niin että juurikin kaikenlaisiin ääriryhmiin, olivatpa ne poliittisia tai uskonnollisia, mitä vaan skineistä rotaryihin asti.. niihin jotenkin ajautuu ja koukuttuu helpommin juurikin ne joilla on ongelmia elämänhallinnassaan riippuvuuksiensa säätelyn kanssa.
Toki lievät riippuvuudet, kuten psykologiaan ymmärtävät tietävät, ne vaivaavat aika ajoin melkis kaikkia. On vaikeaa havaita milloin on menty äärimmäisyyksiin.
Silloin pitäis jonkun tiu´un ruveta kilisemään kun ulkopuoliset alkavat humautella, tai peräti jo väistellä ja paeta.. mutta riippuvainen usein huomaa sen vasta sitten kun on myöhäistä.
Lisäriski kaiketi on siinä syntyykö jo valmiiksi riippuvaiseen perheeseen?
Sitä kait ei vielä ole tieteellisin metodein kyetty hahmottamaan että kumpaa kautta ne riippuvuudet muodostuvat enemmän, ovatko koodattuina geeniperimässä vai kulkeutuuko niihin materiaali ympäristövaikutteista?
Jos molemmista niin koukkuun jääminen on aika ehdotonta. Melkoista "AA-myllyhoitoa" tarvitaan irti pääsemiseksi.
Kannattaa siis koukuttua kriittisyyteen jos huomaa itsessään sellasita oireilua että jumittuu. Itselläni on autismin myötä voimakas taipumus addiktoitua.
Taipumuksen tietäminen ja sen ymmärtäminen pitääkin sit ns. kaidalla tiellä, sen kultaisella keskilinjalla eikä ole vaaraa ajautua absolutismiin.
Ei totaalitorjuntaan, mutta ei myöskään totaaliantautumiseen.
Jaa jaa..
Aiheeseen liittyen. Taitaakin olla taas kiintiö täynnä tätä sorttia vaikka mieli niin tekisi jatkaa vaikka aamunkoittoon. Heh =D
Ps. Onhan sellainenkin sanonta että "ihminen on tapojensa vanki".
Harvasta olisi siihen että muuttais aikuisena jonnekin tuntemattomaan kulttuuriin ja samaistuis siihen noin vaan.
"Koti-ikävä", se alkaa jollakin kummalla tavalla vaivata monia kaukomailla, joskus ihan kyläreissullakin.
Kun ne tutut ja "turvalliset" elementit ovatkin poissa, kun kulttuuri ei sisälläkkään muuta kuin vierasta.
Ihminen on eläin. Ei siitä mihinkään pääse vaikka kuinka täällä yritettäis veisata taivaallisia virsiä ja olla jotakin muuta kuin kehityksen tuotosta.
"Mihinkäs seeprat raidoistaan pääsee"?
Tappiot vaan voitoikisi ja ripustautumaan johonkin josta ei ole itselle ja muille haittaa. ;)
Olen lukenut kiinnostuneena ajatuksiasi.
Orjan turhalla vapaudella ja Tukholman syndroomalla on sama tausta: orja/vanki alkaa puolustella orjuuttajaansa/vangitsijaansa. Kyseessä on perversio, jossa ei uskalleta kohdata avointa maailmaa ja sen tuomaa vastuuta itsestä.
Itävallassa kellarissa vankina pidetty tyttö puolusteli vangitsijaansa. Poika, jota hänen JT-sijaisäitinsä oli kiduttanut, sanoi jotenkin oudolla tavalla rakastavansa tätä. Jne.
Hyvä jos jotakuta kiinnostaa nämä hajanaiset ja hajamieliset mietteeni joita on tullut puolen vuosisataa kelailtua sieltä lapsuuden "jehova" painajaisajoilta tänne nykyiseen opilliseen riippumattomuuteen.
Tuosta edellisestä tuli mieleen muinoin radiosta kuulemani:
Joku oli kehittänyt menetelmän jolla eräälle syntymäkuurolle pystyttiin ..hm.. ei palauttamaan, vaan luomaan kuulo.
Loppujenlopuksi siinä tais käydä niin että syntymästään asti hiljaisuuteen tottunut ei kestänyt ääniä joita alkoi kuulla.
Toki - meistä kukaan ei voi tietää millaiseksi se kuulo operoitiin?
Itselläni on autismin myötäjäisinä ylihyvä kuulo. Tai sellainen että se rekisteröi liikaa ääniä ja jos niitä on paljon se aiheuttaa jopa paniikkireaktiota.
Kuitenkin.. nyt 50v. oletan jo tottuneeni tuohon minulle tavanoimaiseen, tyypilliseen, siis itselleni normaaliin tarkkakorvaisuuteen niin että siitä luopuminen vois olla aika outoa, ehkä olis pelottavaakin jos mikä tahansa aisti alkais toimia eritavalla kuin ennen.
Näköaistini ei ole milloinkaan ollut kovin tarkka. On hiukan karsastusta ja se vaikeuttaa kauas näkemistä.
Kun nuorena hankin silmälasit se tuntui ensin upealta kun näki tarkasti, mutta lakkasin käyttämästä rillejä, tai pidän niitä vain silloin kun on ihan pakko. Minähän aistin kuitenkin pääsääntöisesti kuuloni avulla. Hajuaisti on myös tärkeä ja makuaisti, samoin tunoaistini on erittäin yliherkkä. Joskus tuntuu että aistin ihmisistä jotakin.. ikäänkuin heissä vallitsevat tunnetilat. Se voi juotua jotenkin siitä että esim. stressin aikana ihmisestä erittyy hormonin sivutuotteena jotakin, liekö niitä feromoneja.
Minun ei siis tarvitse katsella ketään aistiakseni kaiken tarvitsemani jostakusta. Itseasiassa pärjäisin ehkä umpisokeanakin suht. koht. ja se olis toisaalta melkoinen helpotuskin kun ei tarvitsisi nähdä sitä usein vallitsevaa ristiriitaa joka on ihmisen silmien ja muun kehon olemuksen välillä.
Ihan liian usein ihmisen katse on kylmä ja vaativa vaikka puheet ja muu nonverbaalinen viestintä yrittää viestiä lämpöä ja myötäelämistä.
Silmäihmisiin minä en ole tottunut ja jos pitäisi pakottautua niihin niin alkaisin potea kait itse sitä muutosvastarintaa kun mun kehosta ei löydy vastetta aistitasolla.
Heh.. omat silmäni saattavat välillä jäädä tuijottamaan jonkun silmiä ja hups.. kohde alkaa kiemurrella vaivautuneesti.
Joillekin se lie uhkaava ele?
Näytän ehkä joltakin "psykopaatilta".. tai siis sellaiselta kuvatukselta jollaisia on amerikkalaisissa halpis-rikos-sarjoissa joita saa kaks €urolla.
Hm..
Ensimmäinen yleensä mihin ihminen samaistuu on se oma äiti. Me kaikki podemme läpi elämämme siis jotakin oidipaalista ja joillekin siitä muotoutuu sit se kompleksi. Tai se tarumatisoi.. kenties?
Etenkin miehet vielä aikuisinakin villiintyvät kun näkevät naisen rinnat. Itselläni ei kylläkään ole mitään muuta mielikuvaa lapsuudesta imemisineen.. naisen rinnat ei säväytä, eikä takapuoletkaan.. joka urospuoliselle voi olla viettitoiminnallista ja ne rinnatkin voi symboloida peffaa jne.
Mutta sori rönsyily..
Jotenkin ehkä "aasinsiltojen" löytyminen, kiinnostuksenkohteiden vaihtuminen muuksi, irrottautuminen alkuperäisestä.. hissukseen liukeneminen aivan kuin huomaamattaan voi viedä yhä etäämmälle siitä mihin on jäänyt koukkuun.
Riuhtominen ja rimpuilu voi sattua paljon ja näännyttää voimat.
Meditointi, sellainen itsesuggestion löytyminen.. ja sitäkautta siirtyminen luontevaan rentoon itsetyytyväisyyteen, siis ei tietenkään taaskaan niin että jäis siihen koukkuun.. vaan niin että voi sopivasti relata itsensä kanssa tyytyväisenä omastaan ja siirtyä siitä luonnikkaasti.. ja plaaplaaplaa..
Mitäpä sitä aikuisille ihmislle vääntämään rautalankaversioita, etenkin kun jokainen itse tykönään voi löytää parhaat tavat ja konstit auttaa itseään jossa sit tosiystävät ovat tietenkin tukena ja turvana.
Siitähän ne ystävät tunnetaan ettei ne jätä vaikka tulee vastoinkäymisiä ;)
Netistä löytyy paljon tietoa kaikenlaista neuropsykologista..
(Njam najm.. mää niin tykkään asia-asioista.. hiton hyvä ettn ole ajautunut jehovantodistajaksi, olisinkin hurja ja tehokas aivopesijä, kiero kuin korkkiruuvi ja saisin helposti huijattua mukaan hätäänsä apua etsiviä..)
Maallikkona voi jutella näistä asioista kuin ihminen ihmiselle kun ei mulla ole mitään auktoriteettiä minkä nimissä väittäisin että esittämäni materiaali pitää ottaa vastaan kritiikittä.. mut koitan toki etsiä tietoa luotettavilta tahoilta, en huoli mitä vaan tiedoksi.
Tällaista siis: http://www.introspekt.fi/artikkelit/pakko.html
Jollakulla voi olla synnynnäisestikin tarve erittäin tiukkoihin sääntöihin ja järjestykseen. Kun sellainen sit jostakin löytyy kuin "manulle illallinen" eli jehovantodistajien tarkoin laskelmoidusta ajankäytöstä, tarkoin hiotusta aikataulutuksesta jota edellytetään noudatettavan pilkulleen niin jehovantodistajuus voi olla vastaus kaikkiin pakko-oreisen neurooseihin.
Ja pakko-oireneuroottiset toki ovat melkoisa "herkkupaloja" niille psykopaattilieroille jotka soluttautuvat lahkon tomintaan mukaan saadakseen siitä itselleen henkilökohtaista hyötyä.
Aika hurjaa touhua osittain kaiken viattomuudeksi naamioinnin sisällä. Osittain ehkä ihan ok. Ehkä? Itsestäni touhu vaikuttaa hirveeltä mutta en olekkaan mikään pakko-oireinen sadomasokisti, en voi tietää millaisia nautintoja tuollaisesta voi joku saada.