Vajaa kaksi kuukauta sitten anoppini kuoli, no se ei ollut niin kova isku, koska "odotimme" hänen lähtöään kolmen viikon ajan. Sairaus vei, mitään ei ollut tehtävissä. Kuolema oli lopulta miehelleni ja minulle jonkinlainen helpotus, jos näin voi puhua.
Viikko anopin hautajaisista aloin ihmetellä sunnuntaiaamuna (kävi päivittäin melko tarkalla kellonajalla), miksi appiukko ei tule leikkimään lapsiemme kanssa, ei vastannut lankapuhelimeen ei kännykkään, kun yritin soittaa, että tuleeko illalla syömään.
Illalla viiden aikaan oli pakko lähteä (olisin mennyt aikaisemmin, mutta mies esteli, että hän haluaa olla yksin) katsomaan tilannetta hänen asunnolleen,
oikeastaan koko kolmen kilometrin matkan ajan ajaessani mietin vain, että mistä hänet (kuolleena) löytäisin, kuitenkin jossain pienessä mielessä oli pieni toiveen poikanen, että kyllä hän nyt minulle nauraa, kun olen puoli päivää hätäillyt hänen, aikuisen miehen, perään.
Saavuin asunnon pihaan, heti huomasin, että sisällä palaa vain eteisen valot, soitan ovikelloa - avaan oven omilla avaimilla (oli aina tapana) huudan "Päevee" -> ei vastausta, puoli pimeä asunto.
Jatkan matkaa eteisetä olohuoneeseen päin, matkalla nään, että makuuhuoneessa sänky on pedattu ja sängyllä on vaatteita, pyyhe roikkuu oven rivassa.
Olohuoneen pöydällä on puhelin (ajattelin, että siinä se vaan soi, kun yritin soittaa), avain ja kukkaro. Kiikun kaiteella roikkuu takki.
Pyörähdän ympäri ja palaan eteiseen päin, jokin käskee avaamaan pesuhuoneen/saunan oven koputtamatta.
Ja siellähän se appiukko on.
Lauteille lyhistyneenä, Sydän sammuneena.
Vielä piti jalkaa koskettaa ja hengitystä yrittää katsella, vaikka aivan selvät merkit näkyivät jo.
Sitten ulos apua soittamaan.
Ja sitten se surun läpikäyminen, läpikäymisestä puhun, vaikka ihan alussa vieläkin olen.
Ensin tuli viha: et saatana ole saanut kuolla! ymmärrätkö mitä meille teit!!!
Kauhea hengenahdistus.
Sitten vasta se oikea suru, itku, jumalaton ikävä, lamaannus... itsesyyttely, kaikki.
Epäusko, jossittelu.
Hautajaisten jälkeen hieman helpotti, mutta oli kova paikka kulkea kirkosta pois heti arkun perässä. Voin sanoa, että oli elämäni rankin kokemus koko päivä.
Ja tuntuu, että vaikka aika menee (joo, tiedän, vasta kuukausi) suru ei helpota yhtään.
Mutta kyllä se siitä sitten joskus, ajan kanssa.
Isompi lapsi (4v) lohduttelee itkevää äitiä "älä äiti itke, vaikka *****ukki on mennyt taivaaseen, sitten kun sinä kuolet, sinä näät taas ukin".
Lapselta ihan hienosti ajateltu...
Sen vielä haluan sanoa, että voi kamala sitä päivää, kun oma isäni tai äitini kuolee. minä varmaan muserrun.
Ja se on vielä pakko sanoa, että appiukko oli todella hieno mies, sitkeä sissi, ja todella rakas ainoalle miniälleen.
Viikko anopin hautajaisista aloin ihmetellä sunnuntaiaamuna (kävi päivittäin melko tarkalla kellonajalla), miksi appiukko ei tule leikkimään lapsiemme kanssa, ei vastannut lankapuhelimeen ei kännykkään, kun yritin soittaa, että tuleeko illalla syömään.
Illalla viiden aikaan oli pakko lähteä (olisin mennyt aikaisemmin, mutta mies esteli, että hän haluaa olla yksin) katsomaan tilannetta hänen asunnolleen,
oikeastaan koko kolmen kilometrin matkan ajan ajaessani mietin vain, että mistä hänet (kuolleena) löytäisin, kuitenkin jossain pienessä mielessä oli pieni toiveen poikanen, että kyllä hän nyt minulle nauraa, kun olen puoli päivää hätäillyt hänen, aikuisen miehen, perään.
Saavuin asunnon pihaan, heti huomasin, että sisällä palaa vain eteisen valot, soitan ovikelloa - avaan oven omilla avaimilla (oli aina tapana) huudan "Päevee" -> ei vastausta, puoli pimeä asunto.
Jatkan matkaa eteisetä olohuoneeseen päin, matkalla nään, että makuuhuoneessa sänky on pedattu ja sängyllä on vaatteita, pyyhe roikkuu oven rivassa.
Olohuoneen pöydällä on puhelin (ajattelin, että siinä se vaan soi, kun yritin soittaa), avain ja kukkaro. Kiikun kaiteella roikkuu takki.
Pyörähdän ympäri ja palaan eteiseen päin, jokin käskee avaamaan pesuhuoneen/saunan oven koputtamatta.
Ja siellähän se appiukko on.
Lauteille lyhistyneenä, Sydän sammuneena.
Vielä piti jalkaa koskettaa ja hengitystä yrittää katsella, vaikka aivan selvät merkit näkyivät jo.
Sitten ulos apua soittamaan.
Ja sitten se surun läpikäyminen, läpikäymisestä puhun, vaikka ihan alussa vieläkin olen.
Ensin tuli viha: et saatana ole saanut kuolla! ymmärrätkö mitä meille teit!!!
Kauhea hengenahdistus.
Sitten vasta se oikea suru, itku, jumalaton ikävä, lamaannus... itsesyyttely, kaikki.
Epäusko, jossittelu.
Hautajaisten jälkeen hieman helpotti, mutta oli kova paikka kulkea kirkosta pois heti arkun perässä. Voin sanoa, että oli elämäni rankin kokemus koko päivä.
Ja tuntuu, että vaikka aika menee (joo, tiedän, vasta kuukausi) suru ei helpota yhtään.
Mutta kyllä se siitä sitten joskus, ajan kanssa.
Isompi lapsi (4v) lohduttelee itkevää äitiä "älä äiti itke, vaikka *****ukki on mennyt taivaaseen, sitten kun sinä kuolet, sinä näät taas ukin".
Lapselta ihan hienosti ajateltu...
Sen vielä haluan sanoa, että voi kamala sitä päivää, kun oma isäni tai äitini kuolee. minä varmaan muserrun.
Ja se on vielä pakko sanoa, että appiukko oli todella hieno mies, sitkeä sissi, ja todella rakas ainoalle miniälleen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.