9
Sen tiedon varassa, mitä Raamatusta saa enkeleistä, voisi luulla, että ne ovat puheliasta väkeä. Silloin, kun ilmestyvät ihmisille, aina niillä on jotakin asiaa, jonka ne ilmoittavat ihan kysymättäkin. Ja jos niiltä jotain kysyy, enimmäkseen ne vastaavat. Semmoisen kuvan minäkin olen antanut lukijoilleni, itse asiassa paljon seikkaperäisemmänkin kuin Raamattu.
Minun lukijani näet ahmivat pieniä pikantteja yksityiskohtia, sellaisia, joita oli turha etsiä Raamatusta. Joku kateellinen jopa väitti, että muka olisin ollut ensimmäinen ja siihen mennessä ainoakin taivaallisen juorupalstan toimittaja.
Oli sen asian kanssa kuinka tahansa, tämä väki, jota minä täällä tapaan, silloin kun tapaan — suurimman ajanhan olen täällä omissa oloissani — on aika vähäpuheista porukkaa. Useimpiin kysymyksiini eivät vastaa ollenkaan ja silloin, kun vastaavat, eivät käytä yhtään ylimääräistä sanaa. Ilmeisesti ovat ottaneet kirjaimellisesti sen Raamatun varoituksen, jonka mukaan jokaisesta turhasta sanasta on tehtävä tili tuomiopäivänä.
Kun enkelit kautta historian tuntuvat olleen puheliaita ja nämä täkäläiset taas ovat tuppisuita, vaikea on mennä sanomaan, ovatko nämä enkeleitä vai mitä olentoja. Paremman ammattinimikkeen puutteessa minä kuitenkin toistaiseksi sanon niitä enkeleiksi.
Yhdeltä niistä minä kysyin, mikä paikka tämä on ja vietänkö minä täällä lopun ikäni ja jos en vietä, mihin on määrä mennä seuraavaksi.
Se vastasi, ihme ja kumma! Kertoi, että Raamattuun on sisällytetty vain välttämätön tieto kuoleman jälkeisistä tapahtumista. Siksi sieltä puuttuu maininta siitä, että on sellaisiakin ihmisiä, joille sekä taivas että helvetti ovat vääriä paikkoja. Ne mainitut kaksi ovat vain tavallisia tallaajia varten. Ihmiskunnassa siellä täällä, silloin tällöin, vaikuttaa niin erityislaatuisia ihmisiä, ettei niihin voida soveltaa standardimenettelyä, vaan niille räätälöidään ihan omat systeeminsä.
Tämä paikka, mihin minut tuotiin, on uniikki. Toista tällaista ei ole, "eikä toivottavasti tule". Mitä tuo lauseen loppukaneetti sitten tarkoittaa? Kohteliaisuudeksi minä sen kuitenkin käsitin.
Jatkosta se sanoi, että se riippuu. Sanoi se sen ihan englanniksi: "it depends". Niin minä sen käsitin, että se riippuu jostakin, mutta mistä, siihen en saanut vastausta, en vaikka kuinka tiukkasin.
Niinpä tällä hetkellä olen sen käsityksen vallassa, että jatko riippuu minusta. Mutta miten, siitä minulla ei ole harmainta aavistusta. Tai oikeastaan onkin. Kun kerran työkseni annettiin kirjoittaminen, kaipa se jatko riippuu siitä, kirjoittamisesta. Mutta ratkaiseeko kirjoitukseen käytetty aika, tekstin pituus, sen tyyli vai sisältö, se on vain arvattavissa.
Vuosisadan verran tässä on kirjoiteltu. Turhaanko, sen näyttänee aika. Kun ollaan "ajan rajan tuolla puolen", kuten klisee kuuluu, pitäisi kai sanan "aika" tilalla käyttää sanaa "iankaikkisuus". Toki kirjoittaminen on lystiä, mutta jos sen on määrä kestää iankaikkisen kauan, kaipa siihenkin jossain vaiheessa kyllästyy?
Jos asiassa haluaa nähdä valoisan puolen, ilmeistä on, että työ tekijäänsä neuvoo. Kun kehitysopin kannattajat — kärventykööt he helvetin lieskoissa — ovat julenneet väittää, että pianon ääreen kahlittu apina lopulta, ihan sattumalta mutta matemaattisen välttämättömyyden pakottamana soittaa Beethovenin Kuutamosonaatin, jos apinarukka vain elää tarpeeksi kauan ja jaksaa pimputella pianoa riittävän monta vuosimiljoonaa, samalla logiikalla minäkin saattaisin vähitellen kehittyä kirjallisessa ilmaisussani sille tasolle, että kirjallisuuden Nobel–palkinto olisi mahdollisuuksien rajoissa, jos Tukholman herrat vain pääsisivät lukemaan, mitä meikätytön kynästä lähtee.
© Copyright Huljami Haittala
Sen tiedon varassa, mitä Raamatusta saa enkeleistä, voisi luulla, että ne ovat puheliasta väkeä. Silloin, kun ilmestyvät ihmisille, aina niillä on jotakin asiaa, jonka ne ilmoittavat ihan kysymättäkin. Ja jos niiltä jotain kysyy, enimmäkseen ne vastaavat. Semmoisen kuvan minäkin olen antanut lukijoilleni, itse asiassa paljon seikkaperäisemmänkin kuin Raamattu.
Minun lukijani näet ahmivat pieniä pikantteja yksityiskohtia, sellaisia, joita oli turha etsiä Raamatusta. Joku kateellinen jopa väitti, että muka olisin ollut ensimmäinen ja siihen mennessä ainoakin taivaallisen juorupalstan toimittaja.
Oli sen asian kanssa kuinka tahansa, tämä väki, jota minä täällä tapaan, silloin kun tapaan — suurimman ajanhan olen täällä omissa oloissani — on aika vähäpuheista porukkaa. Useimpiin kysymyksiini eivät vastaa ollenkaan ja silloin, kun vastaavat, eivät käytä yhtään ylimääräistä sanaa. Ilmeisesti ovat ottaneet kirjaimellisesti sen Raamatun varoituksen, jonka mukaan jokaisesta turhasta sanasta on tehtävä tili tuomiopäivänä.
Kun enkelit kautta historian tuntuvat olleen puheliaita ja nämä täkäläiset taas ovat tuppisuita, vaikea on mennä sanomaan, ovatko nämä enkeleitä vai mitä olentoja. Paremman ammattinimikkeen puutteessa minä kuitenkin toistaiseksi sanon niitä enkeleiksi.
Yhdeltä niistä minä kysyin, mikä paikka tämä on ja vietänkö minä täällä lopun ikäni ja jos en vietä, mihin on määrä mennä seuraavaksi.
Se vastasi, ihme ja kumma! Kertoi, että Raamattuun on sisällytetty vain välttämätön tieto kuoleman jälkeisistä tapahtumista. Siksi sieltä puuttuu maininta siitä, että on sellaisiakin ihmisiä, joille sekä taivas että helvetti ovat vääriä paikkoja. Ne mainitut kaksi ovat vain tavallisia tallaajia varten. Ihmiskunnassa siellä täällä, silloin tällöin, vaikuttaa niin erityislaatuisia ihmisiä, ettei niihin voida soveltaa standardimenettelyä, vaan niille räätälöidään ihan omat systeeminsä.
Tämä paikka, mihin minut tuotiin, on uniikki. Toista tällaista ei ole, "eikä toivottavasti tule". Mitä tuo lauseen loppukaneetti sitten tarkoittaa? Kohteliaisuudeksi minä sen kuitenkin käsitin.
Jatkosta se sanoi, että se riippuu. Sanoi se sen ihan englanniksi: "it depends". Niin minä sen käsitin, että se riippuu jostakin, mutta mistä, siihen en saanut vastausta, en vaikka kuinka tiukkasin.
Niinpä tällä hetkellä olen sen käsityksen vallassa, että jatko riippuu minusta. Mutta miten, siitä minulla ei ole harmainta aavistusta. Tai oikeastaan onkin. Kun kerran työkseni annettiin kirjoittaminen, kaipa se jatko riippuu siitä, kirjoittamisesta. Mutta ratkaiseeko kirjoitukseen käytetty aika, tekstin pituus, sen tyyli vai sisältö, se on vain arvattavissa.
Vuosisadan verran tässä on kirjoiteltu. Turhaanko, sen näyttänee aika. Kun ollaan "ajan rajan tuolla puolen", kuten klisee kuuluu, pitäisi kai sanan "aika" tilalla käyttää sanaa "iankaikkisuus". Toki kirjoittaminen on lystiä, mutta jos sen on määrä kestää iankaikkisen kauan, kaipa siihenkin jossain vaiheessa kyllästyy?
Jos asiassa haluaa nähdä valoisan puolen, ilmeistä on, että työ tekijäänsä neuvoo. Kun kehitysopin kannattajat — kärventykööt he helvetin lieskoissa — ovat julenneet väittää, että pianon ääreen kahlittu apina lopulta, ihan sattumalta mutta matemaattisen välttämättömyyden pakottamana soittaa Beethovenin Kuutamosonaatin, jos apinarukka vain elää tarpeeksi kauan ja jaksaa pimputella pianoa riittävän monta vuosimiljoonaa, samalla logiikalla minäkin saattaisin vähitellen kehittyä kirjallisessa ilmaisussani sille tasolle, että kirjallisuuden Nobel–palkinto olisi mahdollisuuksien rajoissa, jos Tukholman herrat vain pääsisivät lukemaan, mitä meikätytön kynästä lähtee.
© Copyright Huljami Haittala
Vastaukset 2
Vanhimmat
"Paljastukset" Sue-Ellenistä päättyvät tällä erää tähän.
Materiaalia jatkamiseen tosin olisi tuhansia sivuja, mutta kuten lukijamäärälaskuri osoittaa, aihepiiri ei ole herättänyt kovin suurta kiinnostusta.
Sen nyt voisi esittää ihan ilman provokaatiotarkoitusta:
Miten Luoja mahtaa suhtautua psyykkisesti sairaisiin tai luonnevikaisiin (esim. psykopatia)
uskontojen perustajaisiin tai -äiteihin?
Onko Sue-Ellenille, jolle uskonto oli liiketoimi, taivas oikea paikka? Onko helvetti sen parempi?
Vai onko olemassa muita mahdollisuuksia, joista Raamattu on vaiti?
Kun kukaan ei valitse syntyä psykopaatiksi ja harva kai valitsee joutua pikkulapsena insestin uhriksi,
joutuuko psykopaatti helvettiin sen takia, että hänellä ei VOI olla sellaista synnintuntoa kuin ei-psykopaateilla?
Eikä psykopaatti voi tehdä parannusta. Ainoa, mihin hän kykenee, on taktiikan muutos. Hän voi näytellä parannuksen tehnyttä, mutta aitoa katumusta omasta pahuudestaan hänellä ei voi olla.
Tämä on ainakin minun käsitykseni.
Onko taivas enää taivas muille, jos sinne päästetään psykopaattejakin?
Uusi taivas ja uusi maa pystytään luomaan, mutta en ole kuullut tai lukenut luotettavaa kertomusta siitä, että psykopaatti olisi parantunut.
Jos sellainen paranemisihme yleensä olisi mahdollinen, kaipa Luoja sellaisen edes kerran maailmanhistorian aikana olisi suorittanut???
Tämä viesti ei ole lähdesuojattu, joten copyright-merkintä on jäänyt tästä pois ihan tarkoituksella.
Älä nyt ihmeessä lopeta. Kirjoituksesi ovat palstan kiinnostavimpia, vaikkei lukijatilasto vielä sitä osoittaisikaan.